Kevään kynnyksellä, huhtikuussa 2006 Kajsa Ollikainen alkaa nähdä kammottavia näkyjä. Hänen kotitalonsa pihamaalla roikkuu hirtettyjä ihmisiä. Hän näkee myös nyljettyjä eläimiä, ja puhellessa jonkun kanssa ilmassa saattaa vilahtaa miekka, joka katkaisee keskustelukumppanin pään.

Nuori nainen ryhtyy viiltelemään itseään, ei itsemurhamielessä, vaan lievittääkseen ahdistustaan. Kun hänen käsistään vuotaa vertaa, henkinen kipu tuntuu poistuvan sen mukana. Viiltely tuntuu hyvältä myös siksi, että viillellessä Kajsa tuntee jotakin, edes kipua. Muuten hän ei tunne yhtään mitään.

– Olin kuin patsas, vahamainen, hidas ja ilmeetön, Kajsa muistelee.

Kajsa haki ahdistukseensa apua mielenterveystoimistosta. Hän oli asioinut siellä aiemminkin, lukiolaisena, kun hän romahti poikaystävän jätettyä hänet. Silloin psykologi vähätteli hänen tuntojaan. ”Sinähän olet nuori vielä, ja sinulla on elämä edessäsi”, tämä tuhahti ja jätti tytön oman onnensa varaan.

– Aloin ajatella, että olen vaikea persoona eikä kukaan voi auttaa minua. Meni kymmenen vuotta, ennen kuin uskalsin hakea uudelleen apua.

”Voisitkohan sinä olla masentunut”, arvuutteli lääkäri, kun Kajsa valitti hänelle – kuten monelle valkotakille aiemmin – fyysisiä vaivojaan, jatkuvaa päänsärkyä, niska-hartiakipuja ja lämpöä, joka ei ottanut laskeakseen. Lääkäri väitti, että kyseiset vaivat aiheutuivat stressistä.

Stressiä Kajsalla olikin ollut, niin kovasti, että hän oli irtisanoutunut työpaikastaan Lempäälän postista. Kotona lepääminen ei ollut poistanut oireita.

– Olihan masennus mahdollista, koska sisäinen maailmani oli aina ollut niin tumma. Kuolema oli ollut mielessäni teinistä saakka.

Lääkärin epäilyt saivat Kajsan ilmoittautumaan mielenterveystoimiston jonotuslistalle huonoista nuoruuden kokemuksista huolimatta. Psykoottiset oireet pahenivat hoitoon pääsyä odotellessa.

– Olen jälkikäteen ajatellut, että väkivaltaiset näyt olivat mielen tapa tuoda julki, kuinka jumalattoman huono tilanne oli. En pelännyt enkä ajatellut, että olisin sekoamassa. Tunsin voimakkaasti, että näyt kuuluivat senhetkiseen todellisuuteeni. Tiesin, ettei kukaan muu nähnyt, mitä minä näin, mutta minulle näyt olivat luonnollisia.

Kun Kajsa kertoi kokemuksistaan terveydenhoitajalle, jonka luona hän kävi välillä purkamassa pahaa oloaan, tämä kauhistui. Hoitaja soitti mielenterveystoimistoon ja pyysi, että Kajsa pääsisi pian hoitoon.

Aika järjestyi syksyllä, puolisen vuotta sen jälkeen, kun väkivaltaiset näyt alkoivat. Tällä kertaa Kajsan tuska otettiin vakavasti. Paha olo näkyi myös hänen ulkoisesta olemuksestaan. Hän ei ollut enää aikoihin jaksanut huolehtia itsestään ja pestä hampaitaan.

– Kaikki voimani menivät siihen, että pysyin hengissä.

Diagnoosiksi kirjattiin vakava masennus, johon liittyi psykoottisia oireita. Kajsa oli kuitenkin sitä mieltä, ettei masennus yksin selittänyt hänen oireitaan. Hän oli oikeassa, mutta tämä selvisi vasta myöhemmin.

Lapsena Kajsa oli uhmakas ja temperamenttinen tyttö, jolla oli selkeä oma tahto. Murrosiässä häneen iski eksistentiaalinen kriisi. ”Kuka minä olen tässä maailmassa ja mikä minun paikkani on? Miksi olen täällä, ja mikä on elämän tarkoitus?” hän kyseli. Ajatusmaailma muuttui tuskaiseksi ja sen myötä olokin, mutta se ei näkynyt ulospäin. Kajsa pärjäsi koulussa, hänellä oli kavereita, ja hänet valittiin lentopallojoukkueen kapteeniksi.

– Lentopallo oli minulle pelastava juttu. Pelaaminen antoi tunteen, että olen hyvä jossakin, mikä oli tärkeää itsetunnolleni.

Vasta kun poikaystävä pani välit poikki, Kajsa koki tarvitsevansa apua. Hänestä tuntui, että hän oli jäänyt aivan yksin eikä selviytyisi hylkäämisestä. Hän marssi mielenterveystoimistoon – ja melkein saman tien sieltä pois.

– Käynnistä jäi sellainen tunne, että minun on opittava tulemaan toimeen omillani. Meni kuitenkin monta vuotta, ennen kuin pystyin ajattelemaan poikaystävääni rauhallisesti ja tuskaa tuntematta. Hylätyksi tulemisen pelko vaikeutti myös uusien suhteiden solmimista. Seurustelin kyllä, mutta suhteet kariutuivat.

Pari kuukautta eron jälkeen Kajsalla todettiin tyypin 1 diabetes.

– Diagnoosin saatuani olin ennen kaikkea iloinen. Nyt sain huomiota, jota ilman olin kokenut jääneeni. Tuntui ihanalta, kun kaikki halusivat auttaa minua.

Myös Kajsalla itsellään oli halu olla avuksi. Ylioppilastutkinnon jälkeen hän ryhtyi opiskelemaan sairaanhoitajaksi tavoitteenaan päästä työskentelemään mielenterveyspuolelle.

– Olen klassinen esimerkki siitä, että ihminen, joka kaipaa itse hoitoa, hakeutuu hoitoalalle. Etsin alitajuisesti opintojen kautta vastauksia omaan huonoon olooni.

Kajsa Ollikainen osallistuu Näsinkulman Klubitalon ateria- ja tapahtumayksikön toimintaan yleensä kolmena päivänä viikossa. – Pikkuhiljaa olen oppinut tunnistamaan jaksamiseni rajat.

”Ei tämä työ ole sittenkään minun juttuni. En ole onnellinen, innostunut ja tasapainoinen. Vastuu tuntuu liian suurelta ja stressaa minua. En edes koe olevani sairaanhoitaja”, Kajsa totesi saatuaan valmistumisensa jälkeen töitä terveyskeskuksen vuodeosastolta. Kokemus oli yllätys ja pettymys.

– Niinpä päätin pamauttaa Sodankylään opiskelemaan matkailualaa. Olin jälleen opinnoistani innostunut, mutta tutkinnon suoritettuani innostus taas lopahti. Kun minulle tarjottiin matkailualan töitä Rovaniemeltä, sanoin kiitos ei. Sen sijaan menin töihin Rovaniemen pääpostiin. Ajattelin, että postityö ei olisi stressaavaa eikä minun tarvitsisi kantaa vastuuta.

Kun Kajsan suhde rovaniemeläiseen poikaystävään päättyi, hän palasi Lempäälään, jonka postista hän sai uuden työpaikan. Hän työskenteli postinjakajana autoreiteillä ja viihtyi hyvin. Sitten pikkuposti muuttui isoksi lähipaikkakuntien postien yhdistyessä, ja samalla muuttui työpaikan ilmapiiri.

– Koska olen herkkä ihminen, tämä vaikutti minuun heti. Stressaannuin niin, että aloin oirehtia fyysisesti. Kuvittelin, että oloni paranisi, jos vaihtaisin työpaikkaa. Olin kuitenkin niin huonossa kunnossa, etten voinut heti hakea uutta työtä, vaan jouduin jäämään kotiin. Ja sitten alkoivat psykoottiset oireet.

Kun Kajsa sai masennusdiagnoosin, hänelle määrättiin rauhoittavia-, antipsykoottisia- ja masennuslääkkeitä. Lääkehoidon ansiosta vointi parani. Toivuttuaan työkuntoiseksi Kajsa kokeili rahkeitaan siivoojana, leipomon apulaisena ja maalarina. Mikään työ ei tuntunut hyvältä, vaan alkoi ennen pitkää ahdistaa ja stressata.

– Sain loistoidean: menisin takaisin postiin. Meninkin – ja muutaman kuukauden kuluttua olin jälleen burnoutissa.

Psykoottiset oireet palasivat, tällä kertaa päänsisäisten äänien muodossa. Ne kertoivat Kajsalle, mitä hän sai tehdä ja mitä ei.

– Äänet saattoivat sanoa, että minun täytyy viillellä itseäni tietystä paikasta tai saisinko syödä sinä päivänä.

Kuolemaan liittyvät ajatukset pyörivät mielessä, voimakkaampina kuin aiemmin, ja Kajsa alkoi harkita itsemurhaa. Läheiset – äiti, sisko ja veli sekä silloinen avomies – onnistuivat ohjaamaan hänet hoitoon psykiatriseen sairaalaan, jossa hän vietti kuusi viikkoa.

– Olin pettynyt siihen, että keskustelut omahoitajani kanssa jäivät vähiin, koska hän oli koko ajan yövuorossa. Sain kuitenkin levätä, toisin kuin kotona, jossa pidin viimeiseen asti kiinni kotihommista. Myös toimintaterapiasta oli hyötyä. Sain työkaluja helpottaakseni arjen toimia.

Hoito jatkui Pirkkalan päiväsairaalassa. Kesällä 2008 Kajsalle tehtiin laajat psykologiset testit. Ne osoittivat, että hänellä oli epävakaa persoonallisuushäiriö. Häiriölle on tyypillistä laaja-alainen tunnetilojen ja minäkuvan epävakaus sekä käytöksen huomattava impulsiivisuus.

– Diagnoosi oli minulle iso helpotus. Nyt ymmärsin elämääni paremmin: miksi työnteko oli ollut niin vaikeaa ja sisäinen maailmani niin tummanpuhuva.

Kajsan hoito ei muuttunut muuksi, mutta kuntoutuminen alkoi edetä. Pian hän jo mietti, mistä löytäisi mielekästä tekemistä. Hän kouluttautui kokemusasiantuntijaksi ja kiersi parin vuoden ajan kertomassa epävakaasta persoonallisuushäiriöstä eri oppilaitoksissa, alan ammattilaisille ja vapaaehtoistyöntekijöille.

– Kerran yksi opiskelija totesi yllättyneenä, että sinähän vaikutat ihan normaalilta ihmiseltä. Tämä kertoo, miten paljon ennakkoluuloja mielenterveyskuntoutujiin liittyy ja miten tärkeää olisi, että asioista rohjettaisiin puhua avoimesti.

Kajsa on nyt 39-vuotias ja voi paremmin kuin kertaakaan sairastamisensa aikana. Myös hänen diabeteksensa on paremmassa tasapainossa, sillä hän jaksaa kiinnittää enemmän huomiota sen hoitoon.

– Olennaista kuntoutumiseni kannalta on ollut saamani hyvä hoito, etenkin juttutuokiot tutun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja perheeni pyyteetön apu. Olen myös saanut kuntoutustuen pitkäksi aikaa, vaikka usein tuki myönnetään vain muutamaksi kuukaudeksi tai yhdeksi vuodeksi. Se on mielenterveyspotilaalle yhtä lyhyt aika kuin viikko fyysisistä vaivoista kärsivälle.

Kajsa kiittää kuntoutumisestaan myös Klubitalo-toimintaa, jossa hän on ollut mukana puolitoista vuotta. Toiminnan tavoitteena on parantaa mielenterveyskuntoutujien sosiaalista asemaa yhteiskunnassa.

– Klubitalolla muun muassa etsitään meille kuntoutujille osa-aikaisia työpaikkoja, ja se oli minunkin hommaani jonkin aikaa. Tällä hetkellä toimin tamperelaisen Näsinkulman Klubitalon ateria- ja tapahtumayksikössä, yleensä kolmena päivänä viikossa.

– Minulla olisi halua ja mielenkiintoa tehdä enemmänkin, mutta voimani eivät riitä enempään. Pikkuhiljaa olen oppinut tunnistamaan jaksamiseni rajat, mutta välillä tulee ylilyöntejä. Minut on passitettu Klubitalostakin pari kertaa ”pakkolomalle”.

Tulevaan Kajsa suhtautuu valoisin mielin. Hän toivoo, että hänellekin löytyisi mielekäs osa-aikainen työ. Lisäksi hän haaveilee matkustamisesta. Viime keväänä haaveesta tuli totta, kun hän pääsi tutustumaan Klubitalo-toimintaan Yhdysvalloissa. Muuten kuntoutustuella elävän on tyydyttävä nojatuolimatkoihin.

– Mutta eihän sitä koskaan tiedä, mitä kivaa on tarjolla tulevaisuudessa. Olen kaiken kokemani vuoksi oppinut, että elämä on täynnä yllätyksiä. Toisaalta olen tyytyväinen tähän hetkeen. Osaan iloita siitä, että olen saanut diagnoosit, enkä haahuile enää päämäärättä, Kajsa sanoo.

– Ennen sairastumista työ määritteli pitkälti, kuka ja mikä olin, mutta nyt olen löytänyt paikkani maailmassa arvokkaana ihmisenä ilman työpaikkaakin. Olen tarpeeksi onnellinen ja onnellinen siitä, että tunnen näin.

Lisätietoa Klubitaloista: www.klubitalot.fi.

Lisää Kajsasta: www.ajaton.com.kotisivukone.com.

Mikä sairaus? Epävakaan persoonallisuushäiriön peruspiirre on vaikea-asteinen tunteiden säätelyhäiriö. Tunnereaktiot ovat vahvoja ja jatkuvat tavallista pitempään. Myös itsensä vihaaminen ja aliarvioiminen ovat häiriölle tyypillisiä, ja pitkäjänteisiin tavoitteisiin sitoutuminen on vaikeaa.

Häiriön taustalla on erilaisia tekijöitä. Monesti siihen liittyy vaikeita traumakokemuksia, kuten seksuaalista hyväksikäyttöä tai pahoinpitelyä. Kyse voi olla myös siitä, että voimakas negatiivinen emotionaalisuus on persoonallisuuden piirre jo lapsena. Tämä näkyy uhmakkuutena, uppiniskaisuutena ja temperamenttisuutena. Lisäksi noin 60 prosentilla häiriö selittyy perimällä, joillakin lähes kokonaan.

Häiriön esiintyvyys on väestössä 0,7 prosentin luokkaa, kun kaikki ikäryhmät huomioidaan. Alle 30-vuotiailla häiriö on kuitenkin huomattavasti yleisempi; esiintyvyys voi olla 2–3 prosenttia. Iän myötä häiriö lievittyy ja sen esiintyvyys laskee.

Hoitoon hakeudutaan tavallisesti itsemurhayritysten jälkeen tai tuskaisuuden vuoksi. Itsemurhayrityksiin ei yleensä kuulu todellista kuoleman aietta, vaan kyse voi olla esimerkiksi itsensä vahingoittamisesta viiltelyllä. Hoitoon hakeudutaan myös häiriöön liittyvien muiden psykiatristen häiriöiden, kuten masennuksen, kaksisuuntaisen mielialahäiriön tai paniikkihäiriön vuoksi. Lisäksi häiriöön voi kuulua epäselviä somaattisia oireita, jotka ajavat lääkäriin.

Hoidon kulmakivi on psykoterapia, josta on kehitetty uusia muotoja epävakaata persoonallishäiriötä varten. Myös tietyillä lääkkeillä voidaan lievittää pahimpia oireita, kuten tuskatiloja ja ajatusvääristymiä. Hoito estää haittatapahtumat, kuten itsemurhayritykset. Myös sairaalahoidon tarve vähenee.

Suurin osa hyötyy hoidosta, mutta siitä huolimatta enemmistölle jää tunteiden hallintavaikeuksia. Reilulla 20 prosentilla ei kuitenkaan enää 15–20 vuoden jälkeen havaita mitään oireita. Ilman hoitoakaan epävakaa persoonallisuushäiriö ei muutu pahemmaksi häiriöksi, vaan se lievittyy kaikilla iän myötä.

Asiantuntija: psykiatrian erikoislääkäri Jyrki Korkeila, Turun yliopisto, epävakaan persoonallisuushäiriön Käypä hoito -työryhmän puheenjohtaja.

Teksti: Maarit Vuoristo

Lue lisää persoonallisuushäiriöistä: Terve.fi