Eeva

Minna Haapkylä: "Joannassa on kaikkea sitä, mitä minussa ei ole – arvostan Joannaa valtavasti"

Minna Haapkylä: "Joannassa on kaikkea sitä, mitä minussa ei ole – arvostan Joannaa valtavasti"
Näyttelijä Minna Haapkylä oli suomalaisen elokuvan vakiokasvo, kunnes elämä avasi uusia ovia ja kuljetti hänet pois kirkkaimmista parrasvaloista. Ravisteluun joutuivat niin menneisyys kuin suhde omaan itseen. Rakkaimpana tukijana rinnalla on kulkenut puoliso Joanna Haartti.
Julkaistu: 9.6.2021
Yli kaksi vuotta sitten näyttelijä Minna Haapkylän kalenteriin ilmestyi uusi sana: palaveri. Tuolloin Minna aloitti työnsä draaman päällikkönä tuotantoyhtiö Rabbit Filmsissä. Arki täyttyi viikoittaisista kokouksista ja sähköposteista, ja rooli vaihtui kameran edestä kameran taakse.
”Tilanne oli uusi ja outo. Olen 47-vuotias ja ensimmäistä kertaa vakituisessa työpaikassa, jossa on säännölliset kuukausitulot ja palkallinen kesäloma.”
Suomalaisille Minna Haapkylä tuli tutuksi 1990-luvulla, jolloin hän nousi ryminällä kotimaisiin elokuviin ja televisiosarjoihin. Oli aikoja, jolloin hänet nähtiin valkokankaalla joka vuosi. Jussilla Minna on palkittu kahdesti, rooleistaan elokuvissa Rakkaudella Maire ja Kuulustelu.
”Jossain vaiheessa olin töitteni vuoksi julkisuudessa niin paljon, että kyllästyin itsekin itseeni. Olen kokenut vapauttavana, että saan toteuttaa yhä intohimoani luovassa työssä ja tarinankertojana, mutta nyt enemmän taustalla ja toisesta näkökulmasta.”
Minna Haapkylä nauttii uudesta roolistaan kameran takana. ”Aluksi pelkäsin tulevani kuvaustilanteessa mustasukkaiseksi.”
Ensimmäisen kerran näyttelijän identiteetti muuttui jo muutama vuosi sitten, kun Minna alkoi opiskella tuottamista.
”Pelkäsin, että olisin mustasukkainen siitä, että joku toinen ihminen saa kuvaustilanteessa kaiken huomion. Että hän olisi kiinnostavampi kuin minä, joka lymyän taustalla”, Minna myöntää.
Huoli osoittautui turhaksi.
”Jo ensimmäisissä opiskelijakuvauksissa huomasin, että rakastin uutta rooliani.”
Minna on seurannut ylpeänä kollegojensa työtä ja jatkanut itsekin näyttelijänä pienissä rooleissa. Tuotantoyhtiössä hän on aitiopaikalla luomassa uusia draamasarjoja ja -elokuvia työparinsa, näyttelijä Jani Volasen kanssa.
”Näyttelijän työhön liittyy narsismia, ja myös minä olen nauttinut keskipisteenä olosta. Tuskin olen vieläkään tuosta piirteestä kokonaan vapaa.”

Itsetutkiskelua

Viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana Minna on tutkaillut itseään etäisyyden päästä, roolien ja vanhojen oletusten ulkopuolelta. Tutusta peilikuvasta on löytynyt uusia piirteitä.
”Olen kuvitellut olevani energinen ja sähäkkä ihminen, joka nauttii nopeiden päätösten tekemisestä. Viime aikoina olen alkanut epäillä, ettei se välttämättä ole niin. Ehkä nopeus onkin ollut sitä, että olen ollut koko ajan vähän stressaantunut.”
Uudessa työssään Minna Haapkylä pohtii muun muassa taiteen hintaa. ”Onneksi se ei ole minulle vierasta. Numerot ovat ainoa asia, jotka tuottavat yhteen summattuina jotain selkeää.”

Pahimmillaan kova vauhti on näyttäytynyt kärsimättömyytenä. Minna myöntää, että hänellä on toisinaan tapana kiirehtiä asioiden edelle. Tehtävät tahtovat jäädä puolitiehen, kun ajatus lentää seuraavassa visiossa.

”Olen se malttamaton hoputtaja, joka tokaisee, että ’no niin, hoidetaan tämä äkkiä pois alta, niin päästään eteenpäin’.”
Usein tehokkuus saattaa kääntyä itseään vastaan. Minnakin on huomannut, että kiire vaikuttaa mielialaan.
”Minusta tulee kiireessä huonotuulinen. Silloin alan yleensä kontrolloida liikaa ja olen todennäköisesti aika sietämätön.”

Pysähtymisen taito

Pysähtymisen taitoa Minna Haapkylä sanoo oppineensa parhaalta mentoriltaan, näyttelijäpuoliso Joanna Haartilta, joka on kulkenut hänen rinnallaan jo useamman vuoden.
”Joanna on meistä kahdesta paljon rauhallisempi ja tasapainoisempi. Hän on yrittänyt tukea ja rohkaista minua siinä, etten ryntäilisi eteenpäin, vaan malttaisin pysähtyä kohtaamaan ja kuuntelemaan ihmisiä.”
Itsetutkiskelu on antanut uudenlaista rauhaa ja usein myös ratkaisuja.
”Olen huomannut, että kun maltan olla hetken aloillani ja vetää henkeä, ongelma voi ratketa ihan itsestään. Silloin ei tarvitse puskea väkisin ja pakottaa asioita muuttumaan. Tiedän, että minulla on vahva tahto ja kyky saada muut taipumaan puolelleni. Se hiukan pelottaa, sillä en haluaisi olla manipuloiva.”
”Minulla on vahva tahto ja kyky saada muut taipumaan puolelleni.”
Minna Haapkylä
Uudessa tehtävässään Minna on joutunut opettelemaan rajojen vetämistä. Näyttelijänä työt tulivat sykleissä: ensin vuorossa oli rooliin valmistautumista, sitten elokuvan kuvaukset tai teatterinäytös. Välillä kalenterissa saattoi olla pitkään tyhjää.
Tuotantoyhtiössä matka ideasta valmiiksi televisiosarjaksi tai elokuvaksi kestää vuosia ja vaatii monen ihmisen työpanoksen.
”Työni on nykyään todella kokonaisvaltaista ja vaatii hyvää ajanhallintaa, jota vasta harjoittelen. Yritän keskittyä tekemään yhden asian kerrallaan ja pitää huolen siitä, etteivät päivät venähdä liian pitkiksi.”

Tärkeä ystävyys Hannu-Pekka Björkmanin kanssa säilyi

Kotiin Minna Haapkylä menee työpäivien jälkeen mielellään. Hän on asunut nyt reilun vuoden Helsingin Lauttasaaressa yhdessä Joannan sekä poikiensa, Elielin, 15, ja Luukaksen, 12, kanssa. Vuoroviikot lapset viettävät isänsä, näyttelijä Hannu-Pekka Björkmanin luona.
Entisten puolisoiden välit ovat mutkattomat. He pitävät tiiviisti yhteyttä ja kokoontuvat joka joulu yhteen. Mukana perhejuhlissa ovat myös nykyiset kumppanit.
Naimisissa Minna ja Hannu-Pekka ehtivät olla kaksitoista vuotta.
”On surullista, että joskus kaikki tuntuu menevän eron jälkeen vaikeimman kautta. Minä olen onnekas, etteivät rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan kuolleet, vaikka parisuhde loppuikin. Kun erosimme, yksi tärkeimmistä toiveista oli, että ystävyys säilyisi. Ja niin siinä kävi.”
Minna arvelee, että pareilla, joilla on ollut hyvä puheyhteys jo suhteen aikana, voi olla paremmat mahdollisuudet selvitä myös erosta ystävinä.
”Se ei tietenkään tapahdu heti. Siihen tarvitaan aikaa ja keskustelua.”
”Rakkaus ja kunnioitus toista kohtaan eivät kuolleet, vaikka parisuhde loppuikin.”
Minna Haapkylä
Joannan Minna tapasi ensimmäisen kerran vuonna 2011, jolloin naiset näyttelivät Teatteri Jurkan Soita minulle Billy -näytelmässä.
Minna muistaa, että Joannan henkisyys, empaattisuus ja läsnäolon kyky tekivät häneen vaikutuksen. Ja tekevät yhä.
”Joannassa on kaikkea sitä, mitä minussa ei ole. Arvostan häntä valtavasti.”
Avioliitostakin pari on puhunut.
”Ilman muuta haluamme mennä jossain vaiheessa naimisiin. Täytyy vain löytää aikaa juhlien järjestämiselle.”
"Haluamme mennä jossain vaiheessa Joannan kanssa naimisiin", Minna Haapkylä kertoo.

Erakkosielu

Toisinaan Minna Haapkylä tunnistaa itsessään erakon, jolla on tarve vetäytyä omaan kuplaansa. Kun kirja imaisee mukaansa, hän saattaa ahmia tarinaa tuntikausia kuin huumattuna.
”Kun sellainen hetki tulee, suljen helposti läheiset ulkopuolelleni. Vaikka lapset huutavat vieressä, että ’äiti katso’, niin hädin tuskin kuulen”, Minna myöntää.
”Hyvä puoli on se, että pystyn tarvittaessa keskittymään täydellisesti, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä tahansa.”
Parisuhdetta Minna on pitänyt aina tärkeänä, joskaan ei välttämättömänä osana elämää.
”Jokaiseen parisuhteeseen sisältyy jo alussa tietoisuus lopusta. Rakastamastaan ihmisestä on luovuttava viimeistään kuoleman myötä. Minä tosin en ole kokenut yksinoloa koskaan, sillä olen ollut parisuhteessa lähes koko aikuisikäni.”
”Jokaiseen parisuhteeseen sisältyy jo alussa tietoisuus lopusta. Rakastamastaan ihmisestä on luovuttava viimeistään kuoleman myötä.”
Minna Haapkylä
Alkuvuodesta 2020 Minna menetti hyvän ystävän, kun ohjaaja Jörn Donner menehtyi. Kaksikko tutustui vuonna 2007, kun Minna näytteli Donnerin tuottamassa Raja 1918 -elokuvassa. Viimeiseksi yhteistyöksi jäi Armi Ratian tarinaan perustuva Armi elää!
”Pidin Jörnia aluksi pelottavana, mutta kun tutustuin häneen, huomasin, että pahantuulisuus oli vain pintaa. Rehellinen hän kyllä oli ja saattoi tokaista minulle kohtauksen jälkeen, että ’hirveää paskaa, näyttele paremmin’.”
Vastaavan suoruuden Minna tunnistaa itsessään.
”Minäkin sanon usein mitä ajattelen, ja osaan olla jääräpäinen. Ehkä se oli kemiamme syy: haastoimme molemmat toisiamme. Jörn onkin ollut yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä.”

Linnunlaulu

Lapsuudenperheeseensä Minnalla on aina ollut tiivis yhteys. Hän asui viime vuosiin saakka Helsingin Linnunlaulun alueella Töölönlahden tuntumassa. Haapkylän suku omistaa 1800-luvun lopulla rakennetun huvilan jo viidennessä polvessa. Talo oli pitkään purku-uhan alla, kunnes se saatiin Museoviraston suojelukseen.
”Kotimme oli pitkään todella ränsistynyt ja pysyi hädin tuskin pystyssä. Talon kunnostaminen tuntui turhalta, koska ehdimme jo tottua siihen, että se vedetään kuitenkin matalaksi. Vasta Museoviraston päätöksen jälkeen sitä alettiin entisöidä ja maalata. Korjaustyö on vanhassa talossa ikuista.
Minna Haapkylä muutti yli vuosi sitten pois sukutalosta ja lapsuutensa pihapiiristä. ”Se on tuntunut hyvältä ja tarpeelliselta vaiheelta.”
Minna myöntää, että hänen suhteensa Linnunlauluun on vaihdellut. Välillä historiallinen sukutalo on tuntunut raskaalta velvollisuudelta, toisinaan etuoikeudelta. Sisaren perhe, seitsemänkymppiset vanhemmat, täti ja serkut asuvat Linnunlaulussa yhä.
”Tiedän, että olen saanut elää turvattua elämää, ja arvostan sitä, että vanhempieni sukupolvi on jaksanut taistella talon puolesta. Se on iso osa sukumme perintöä, ja meidän tehtävämme on pitää siitä huolta.”
Nuorena Minnasta tuntui usein, että perhe asuu maalla. Vaikka Linnunlaulusta on vain vajaa kilometri Rautatieasemalle, matka vaikutti toivottoman pitkältä.
”Muistan, kuinka kävelin keskustaan rautatiekiskoja pitkin.”

Irtiottoja

Vaikka lapsuudenkodilla on tärkeä paikka Minnan sydämessä, Lauttasaareen muutto on tehnyt hänelle hyvää. Vanhemmat ja sisar asuvat yhä kyläilymatkan päässä mutta eivät enää samassa pihapiirissä eivätkä jaa arkea Minnan perheen kanssa.
”Ymmärrän nyt, että asuin Linnunlaulussa jonkinlaisessa umpiossa. En ehtinyt kokea nuorena sitä vaihetta, jolloin muutetaan pois kotoa. Olen ollut liian lähellä omaa menneisyyttäni ja tekemiäni valintoja.”
Teatterikorkeakouluvuosinaan Minna ehti toki kokeilla irtiottoa opiskellessaan Pariisissa. Ranskaan ovat vieneet säännöllisesti myös roolityöt. Pariisin kaltaiset suurkaupungit kiehtovat Minnaa enää vain lomakohteina, mutta Etelä-Ranskan pienissä kylissä hän voisi kuvitella vielä joskus asuvansa.
”Rakastan sikäläistä kulttuuria. Vaikka ranskalaisissa on välillä ärsyttävät puolensa, arvostan heidän keveää ja myönteistä suhtautumistaan elämään. Tunnistan saman piirteen itsessäni: minulla on tapana ajatella, että kaikesta selvitään.”
”Minulle vapaus on paljon tärkeämpää kuin vakaus. Ahdistuisin, jos elämä olisi liian staattista ja ennalta-arvattavaa.”
Minna Haapkylä
Positiivinen ajattelu on osoittautunut voimavaraksi myös poikkeusoloissa. Vaikka koronavirus sekoitti kalenteria ja siirsi monia kuvausprojekteja eteenpäin, Minna uskoo, että arki palaa vielä normaaliksi.
Maailmantalouden hurjia nousuja ja syöksyjä Minna on pohtinut viime aikoina myös työssään, sillä Rabbit Filmsissä työstetään televisiokäsikirjoitusta 1990-luvun vaihteen Nokia-ilmiöstä ja gsm-puhelimista.
Sarjan myötä Minna on peilannut omaa suhdettaan rahaan ja vakituisen työn tuomaan turvallisuuteen.
”Minulle vapaus on paljon tärkeämpää kuin vakaus. Ahdistuisin, jos elämä olisi liian staattista ja ennalta-arvattavaa. Mutta ajattelutapaani vaikuttaa varmasti se, etten ole itse kokenut suurta taloudellista ahdinkoa.”
Minna Haapkylä ei ole kokonaan jättänyt näyttelemistä.

Jokaisella hyvällä teolla on merkitystä

Toisenlaiseen todellisuuteen Minna Haapkylä tutustui alkuvuodesta matkustaessaan Unicefin mukana Länsi-Afrikan Sierra Leoneen. Vierailut kehitysmaan alkeellisissa kylissä ja lastensairaaloissa muistuttivat riipaisevalla tavalla, kuinka etuoikeutettuja suomalaiset ovat. Samalla Minna pohti omaa paikkaansa hyväntekeväisyysjärjestön pitkässä ketjussa.
”Jokainen kohtaaminen osoitti, että olen valovuoden päässä sikäläisten ihmisten tilanteesta. Kaikki valintani tuhoavat tavalla tai toisella planeettaa, joten minun pitäisi muuttaa koko elämäni ja asenteeni. Onko se edes mahdollista? Näitä ajatuksia työstän nyt.”
Ennen matkaa Minna pohti, yrittääkö hän kuukausilahjoituksillaan keventää syyllisyystaakkansa vai onko kyse pyyteettömästä auttamisenhalusta. Unicefin työhön tutustuminen muistutti, että jokaisella hyvällä teolla on merkitystä, oli niiden taustalla millainen syy tahansa.
”Muutos kehitysmaissa on hidasta ja ison työn takana, mutta näin, että siellä tapahtuu koko ajan. Velvollisuutemme on auttaa.”
Minna mietti myös omia poikiaan ja länsimaisen vanhemmuuden perustaa.
”Sierra Leonessa vanhempien suurin haave on, että lapsi saisi hyvän koulutuksen ja ammatin. Minulla ei ole lasteni suhteen kunnianhimoisia odotuksia, koska luotan, että he pärjäävät. Toivon, että he pysyisivät tekemisissä kanssani ja saisivat elää sellaista elämää kuin haluavat.”
”Tyytyväiseen hetkeen riittää, että aamulla aurinko paistaa ja saan nauttia kupillisen hyvää kahvia.”

”Nykyään tulen onnelliseksi paljon pienemmistä asioista”

Toistaiseksi toive on toteutunut. Pojat vaikuttavat tyytyväisiltä, harrastavat ja viihtyvät välillä myös kotona. Vuden 2020 kesälomasta perhe nauttii kotimaassa matkaillen. Arjen aikataulut tuntuvat kaukaisilta, unirytmi on kiepsahtanut päälaelleen, ja yhteiset ruokahetket soljuvat epämääräisessä kaaoksessa.
”Minä syön iltapalaa siinä vaiheessa, kun teinit käyvät lounaansa kimppuun. Se on totuus perheen yhteisestä lomaidyllistä.”
Toisaalta epämääräisessä joutilaisuudessa on jotain kiehtovaa. Sopiva sekoitus arjen rutiineja ja vapaa-ajan huolettomuutta on tavoite, jonka saavuttamisessa Minna myöntää olevansa vielä vasta-alkaja.
”Olen silti huomannut, että nykyään tulen onnelliseksi paljon pienemmistä asioista kuin ennen. Tyytyväiseen hetkeen riittää, että aamulla aurinko paistaa ja saan nauttia kupillisen hyvää kahvia.”
Itsestään Minna on löytänyt tänä kesänä yllättäviä puolia.
”Joanna ihmetteli, kun ehdotin hänelle teltan ostamista. Yleensä olen niin mukavuudenhaluinen, että vaadin majoituksen, jossa on pehmeä sänky ja kunnon ovi. Olemme telttailleet kerran yhdessä juhannuksena ja silloin satoi koko ajan. Kokemus oli sietämätön mutta ikimuistoinen. Ehkä telttailulle on annettava vielä mahdollisuus.”
Kommentoi »