Puheenaiheet
Image

Minä en tiedä

Minä en tiedä

Kolumni | Tieto saisi olla porskuttamista arvokkaampaa, toivoo Reetta Räty.
Teksti Reetta Räty
Mainos

Bruce Oreck on se kalju, leveästi hymyilevä bodari, jonka itse Obama lähetti Yhdysvaltojen Suomen-suurlähettilääksi syksyllä 2009. Nyt Oreck uskoo, että suomalaisten pitäisi ottaa mallia Amerikan koulujärjestelmästä.

”Jos kysyn suomalaiselta koululuokalta, kuka on Suomen presidentti, kukaan ei halua vastata, vaikka kaikki tietävät vastauksen. Jos kysyisin samaa Amerikassa, 70 prosenttia viittaisi innokkaana, vaikka he eivät edes tiedä, missä Suomi on.” (Kauppalehti 8.5.)

Tämä on siis kehu amerikkalaisia kohtaan. Tämä on myös sama vertaus, jonka kuulin tuttavaltani, joka Shanghaissa halusi lapsensa amerikkalaiseen kouluun.

”Kiinalaisessa koulussa kukaan ei viittaa, vaikka kaikki tietävät vastauksen. Amerikkalaisessa koulussa kaikki viittaavat, vaikka kukaan ei tiedä mitään.”

Sekä Oreck että tuttavani ovat rikkaita juristeja. Menestyjiä. Onko heidän reseptinsä siis oikea?

Käsittääkseni Oreckin ja tuttavani ajatus on, että elämässä on tärkeämpää luottaa itseensä kuin tietää kaukaisen maan presidentin nimi. Epäonnistuminen tai väärin vastaaminen ei haittaa. Seuraavalla kerralla taas reippaasti käsi pystyyn! 

Itsekin toivoisin, että suomalaisilla olisi rautainen itsetunto ja luottamusta omiin kykyihin. Mutta ajatus siitä, että kaikki viittaavat, vaikka kukaan ei tiedä, on tosi rasittava. Sitäkö tämä maailma nyt kaipaa? Lisää ihmisiä laukomaan itsevarmuuksia?  

Minusta meidän pitäisi sanoa paljon nykyistä useammin: minä en tiedä. 

Olen itse niitä viittaajia. Minulla on mielipiteitä, unelmia, kova ääni. Olen aiemmin pitänyt toisaalta-toisaalta-puhetta pelkuruutena sanoa suoraan. Oli myös aika, jolloin kuvittelin tietäväni aika lailla siitä, miten lapsia, rakkautta tai verotusta olisi hyvä hoitaa. Enpä tiedä enää.

Mitä tapahtui? Koin ja näin monimutkaisia konflikteja. Opiskelin Yhdysvalloissa ja Kiinassa. Epäonnistuin (tiedoksi: ei ole yhtään kasvattavaa). Sain itseni kiinni ennakkoluuloista. Kyllästyin ylisanoihin. Yksikään paikka, tapahtuma tai ihminen ei ole paljastunut niin yksioikoiseksi kuin tapa, jolla niitä kuvataan.

Pidän huttuna puhetta, jossa milloin mikäkin on välttämätöntä, oikein, mahdotonta. Alkaa naurattaa, kun joku esittää viisi napakkaa tapaa ratkaista Ukrainan-kriisi. Olen alkanut epäillä ajatusta siitä, että kouluissa pitäisi opetella lähinnä argumentointia ja tietojen yhdistelyä. Mitä jos opettelisi ihan niitä tietoja? Kääntäisi katseen omasta päästä ulospäin. Tajuaisi, mitä kaikkea ei tiedä. Miettisi vastausten sijaan kysymyksiä. Laskisi käden alas. 

Itsevarmuus lisää ehkä menestystä mutta epävarmuus saattaa lisätä ymmärrystä.

Minusta ei olisi poliitikoksi. Heiltä vaaditaan jatkuvasti kantoja asioihin, joihin ainoa viisas vastaus on: en tiedä. Ai, miten naureskelemme, kun joku sanoo niin. Täytyy ensin selvittää, mitä on tapahtunut. Asiassa on monta puolta… Hah! Poliitikot ovat juuri tuollaisia kiemurtelijoita! 

Onneksi olen toimittaja. Työni on kysyä. Sekin tosin jää usein kesken, koska on niin kiire esittämään johtopäätöksiä ja kirjaamaan innokkaimmin viittaavien reaktioita. Pitäisi jaksaa selvittää, mitä on tapahtunut. Mitä jos ei ole miltä näyttää? 

Suomesta voi onneksi kurkkia Bruce Oreckin hartioiden yli itään ja länteen. Voimme ottaa oppia amerikkalaisista, jotka uskovat unelmiinsa. Pois pelko ja häpeä!

Itseensä uskovan ihmisen maailma ei romahda, vaikka paljastuu, että luokan hiljainen kiinalainen ostaa firmasi, tehtaasi ja koulusi. Eivät ne kaikki Kiinassakaan ole ulkoaoppineita, aivopestyjä tolloja. Sekin on itsevarmaa, ettei pidä itsestään koko ajan ihan hirveää meteliä. ■

Kirjoittaja on toimittaja, joka opettelee peilin edessä lausetta: en tiedä. Seuraavassa numerossa Ruben Stiller.

Uuden Imagen voit lukea myös digilehtenä.

Julkaistu: 30.6.2014