Milloin itkit viimeksi? Nyt-liitteen historiallisen Kuka nyt -palstan vakiokysymyksistä yksi koski itkemistä. Vastaukset ovat aina vaivanneet minua.
Harri Holkeri: ”Ehkä itkin Manhattanilla silloin, kun tuli se terroristihyökkäys.”
Gustav Hägglund: ”Äitini hautajaisissa vuonna 69.”
Antti Muurinen: ”Varsinaista itkua en oikeastaan muista.”
Ehkä? Vuonna 69? Et muista! Maailmassa on ihmisiä, jotka eivät ole itkeneet vuosikymmeniin. Etusivu uusiksi!
Itku tai sen puute ei ole uutisaihe, ellei itkijä ole lätkänpelaaja. Jos itkusta kuitenkin kirjoitettaisiin, uutisen viereen laadittaisiin faktaboksi: Itku on stressiä laukaisevan parasympaattisen hermoston tapa palauttaa elimistö lepotilaan tunnekuohun aiheuttamassa hermojännitystilanteessa.
No eikä ole!
Ei itku ole biologiaa, vaan kulttuurisidonnainen, kuuma voima. Itku on sitä, että kyyneleet tunkevat kehosta läpi niin että jalat eivät kanna. Lepotilaan palautuminen alkaa kun itkua ei enää ole jäljellä. Hengitys tasaantuu nyyhkytyksiksi, voimat ovat poissa. Nukahdamme, väsyneet leijonat.
Jos itkee paljon, ottaa riskin tulla vähätellyksi. Usein jo kymmenvuotias lapsi tietää, että itkua pitäisi vähän pidätellä. Ainakin vuoden 2014 Suomessa. Itkusta kannattaa puhua, jotta tunnistaa sen sanoman. Se ei ole kaikille sama.
Historioitsijat sanovat, että Euroopassa itkettiin ennen enemmän. Vasta viktoriaaninen aika teki avoimesta itkusta naisille ja lapsille soveliasta säälittävää pillitystä.
Saatamme tulkita uutiskuvia itkevistä ihmisistä väärin: ovatpa nuo venäläiset/arabit/naiset holtittomia, tunteidensa armoilla eläviä fanaatikkoja. Herkästi itkevä taas voi pitää itkunsa padonneita empatiaan kykenemättöminä tai tunnekylminä.
Jos itkee vain elokuvissa, ei ehkä edes tiedä, millaista on oikea itku. Valkokankaan ääressä vierii siistejä kyyneleitä. Oikea itku on rumaa, räkäistä, romauttavaa ja mielettömän väsyttävää. Itkun vastakohta ei ole nauru, vaan elokuvaitku.
Milloin itkit viimeksi? Kysyin kysymyksen Twitterissä huhtikuisena iltana.
Vuosikymmeniä sitten, kirjoitti eräs herra. Ehkä pitäisi vain tottua tähän vastaukseen. Mitä väliä sillä on, jos joku ei itke?
Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti Imageen numero 6–7/2009 artikkelin Pitkä kuiva kausi. Hän kertoi, ettei itkenyt kunnolla koko 1990-luvulla. Aikana, jolloin hän jätti, petti, mursi kaularankansa viidennen nikaman. Korhosen kuiva kausi loppui. Hän pitää sitä hyvänä asiana. En usko, että on olemassa täysipainoista suremista ilman surun ilmaisua.
Hautajaisissa karskeimpienkin on sallittua itkeä. Käytämme tilaisuuden hyväksi, ja itkemme vainajan lisäksi ja sijaan kaikkea. Ärsyynnyn, jos hautajaisissa yritetään puhua liian lohduttavasti. Itku on hyvä tapa käsitellä suruja. Se on luottamuksenosoitus maailmalle: saan olla tällainen, täysin romuna. Se ei ole heikkoutta, vaan osoitus suhteellisuudentajusta: tämä mitä tapahtuu on liian surullista, en voi kuin itkeä.
Ihmisen sisässä voi olla itkua, vaikka sitä ei pystyisi tai haluaisi tunnustaa. On hyvä käsitellä muita muistaen, ettei tiedä, mitä murheita he pidättelevät sisällään.
Entisessä työhuoneessani oli pumppupullo, josta saattoi suihkauttaa kasvoille appelsiinintuoksuista sumua. Suihke peittää itkun jälkiä. Monet työkaverini lainasivat suihketta. Usein emme ehtineet tai katsoneet tarpeelliseksi puhua siitä, mikä ketäkin itketti. Suihkaus oli merkki siitä, että itkettää, en jaksa – ja se on tosi ok.
Itkulla voi tietenkin kerjätä sääliä. Mutta eikö ole ihan viisasta lohduttaa ihmistä, joka joutuu oikein kerjäämään sitä, että joku silittäisi tukkaa? ■
Reetta Räty on helsinkiläinen toimittaja, joka itkee usein.
