Olen perverssin kiinnostunut politiikasta. Opiskelin valtio-oppia, kirjoitan kirjaa poliitikoista, katsoin äitiyslomilla telkkarista täysistuntoja ja olen tottunut viettämään vaali-illat toimituksessa.
Mutta oma äänestäminen. Erittäin hankalaa.
Siksi on keksitty vaalikoneet. Ne erottelevat liberaalit konservatiiveista ja oikeistolaiset vasemmistolaisista. Mutta kysymykset ovat vaikeita: Geenimuunneltuja ruokakasveja pitäisi saada kasvattaa EU:ssa nykyistä vapaammin. / Mitä seuraavista verotuista olisit valmis leikkaamaan ensimmäiseksi? / Mikä olisi sopiva kuntien määrä?
Vaalikone olettaa, että etsin kaltaistani. Ehdokasta, joka on yhtä pihalla geenimuuntelusta, yhteisöverosta ja kuntien määrästä. En tiedä, mikä on sopiva kuntien määrä. En halua äänestää itseni kloonia. Haluan jonkun joka perehtyy asioihin perin pohjin ja toimii sen mukaan eikä sillä perusteella, mitä ennakkoluuloja minulla on rastittaessani vaalikonetta kotisohvalla.
Minulle on ok, jos ehdokkaani ei ole muodostanut lopullista kantaansa elinikäkarttumaan tai edes Natoon. Puntaroikoon vaihtoehtoja, keksiköön ratkaisuja, myyköön pikkuasiat isojen takia. Muuttakoon mieltään, jos ehdottomuudet osoittautuvat vääriksi ja käy kuten politiikassa ja elämässä usein käy: populistisin väite ei ole koko totuus. Äänestäminen on osallistumista 200 ihmisen työhönottoprosessiin. Olen äänestäjänä samanlainen kuin työnantajana. Ei kiinnosta, osaako hakija käyttää wordpressiä tai office-pakettia. Loppusuoralle pääsevät ne, joiden tiedän oppivan moiset hetkessä. Vaan kuka keksii ratkaisut, joita en itse osaa – rikkomatta yhteisiä lähtökohtiamme?
Käy sääliksi ehdokkaita, jotka täyttelevät vaalikoneita. Ottaa päähän, kun toimittajat vahtivat, ettei kukaan vaihda mielipidettään siitä, mitä on vaalikoneeseen rastinut. Itse vaihdan mielipiteitäni monta kertaa yhden Hesarin lukemisen aikana. Maailma on monimutkainen, paitsi muutaman asian osalta (homot naimisiin, nollatoleranssi rasismille). Takinkääntäjät voi toki etsiä. Mutta ei nolattavaksi, vaan siksi, että heitä kannattaa kuulla.
Politiikkaa ja äänestämistä puolustetaan usein lapsellisesti. Otetaan esiin pikkuruisia päätöksiä ja kutsutaan ihminen tekopirteästi mukaan vaikuttamaan. Poliitikot päättävät kouluruuasta ja vanhusten vaipoista! Kiinnostu! Äänestä! Ota yhteyttä kuntapäättäjääsi!
Ota yhteyttä kuntapäättäjääsi. No enkä ota, oletko hullu.
Jos lähineuvola siirtyy kilometrin, menen bussilla. Ehkä neuvolan kannattaa siirtyä, että rahat riittävät henkilökuntaan. Mistä minä tiedän. Olisi piinallista joutua mukaan päättämään kotiseudun neuvoloista tai pisararadoista. Tiedän, kuinka sankarillisesti monet vanhemmat ovat pelastaneet lastensa koulut painostamalla paikallisia poliitikkoja, mutta minulla on hitosti töitä, Finlandia-voittaja lukematta ja tyttären futistreenit alkamassa. Joku muu järjestäköön neuvolaverkon ja pilotoikoon lähidemokraattisia hankkeitaan, mieluiten jollain muulla periaatteella kuin minä, minä, minä ja minun lapseni.
Millä perusteella voi äänestää, jos ei etsi omien etujensa puolustajaa? Mitä jos joku kampanjoisi sanomalla, että ainoa järkevä tavoite maailmassa on pysäyttää ilmastonmuutos ja poistaa köyhyys, mutta koska olemme itsekkäitä sikoja, teeskennellään, että suomalaiseen keskiluokkaan kuuluminen on kurjuuden maksiimi ja esitelkäämme toimia asian muuttamiseksi.
No, näin ei ikinä pääsisi läpi.
Hyväksyn tilanteen. Etsin listoilta sivistyneen liberaalin, juon vaalikahvit ja keskityn jännittämään, kuinka iso keskustapuolue voi olla vuoden 2015 Suomessa. ■
