Eräänä päivänä syyskuussa 1991 Helsingin Mannerheimintien hotelli Hesperiassa valutettiin harmin kyyneleitä. Naistenhuoneessa seisoi kaksi tyttöä: toinen uraansa aloittava Apu-lehden toimittaja, toinen uraansa aloittava laulaja. Oli tarkoitus tehdä haastattelu laulajasta.
Apu-lehteen tarvittavia kuvia varten tunnettu julkkiskampaaja oli heittäytynyt nostalgiseksi ja väkertänyt laulajan hiuksiin 1960-luvun tötterön. Lopputulos oli niin vieras, että lopulta mokoman luomuksen päätettiin joutavan roskakoriin.
Pyyhittiin kyyneleet, napsittiin pinnit pois, aukaistiin vesihana, kasteltiin tukka litimäräksi ja kuivattiin se naistenhuoneen käsikuivaimen alla. Valokuvauksen jälkeen mentiin hotellin kahvilaan omenapiirakalle ja manailtiin mokomaa kampaajaa.
Uraansa aloittava Milana Misic sattui olemaan 1950-luvun supertähden Laila Kinnusen tytär, joten julkkiskampaaja näki tuolissaan äidin, ei tytärtä.
On kulunut 23 vuotta edellisestä tapaamisesta, jälleennäkeminen on riemukas. Milana on edelleen samanlainen kuin ennen: kaunis, sydämellinen ja yhä hieman surumielinen.
Helsinkiläisessä optikkoliikkeessä osa-aikaisena piilolinssi-ja työnäköoptikkona työskentelevän laulajan almanakka on tupaten täynnä. Kesän ensimmäisenä työnä on hoitaa Tangomarkkinoilla tuomarin pesti. Työtarjous, johon Milana tarttui, mutta jota hetken kyllä mietti.
– Ehkä ne halusivat tuomaristoon sellaisen, jolla ei ole asenteita, historiaa eikä painolastia tangon puolelta? Ikävää on silti se, etteivät kaikki voi voittaa eikä ole helppoa seurata vierestä, kun jonkun unelmat murskautuvat. Lohduttaudun sillä, etten ole ainoa arvioitsija, meitä on tuomaristossa viisi.
Milana jos kuka on törmännyt asenteisiin, ja usein vielä ikäviin. Ura alkoi vuonna 1991 singlellä Auringon tyttö. Parikymppinen tyttö lauloi heleällä, kirkkaalla äänellä valkoisessa mekossaan ja joutui heti puolustelemaan niitä geenejä, jotka sai syntyessään taitelijan perheeseen.
Lainaus vuoden 1991 Apuun kirjoitetusta jutusta: ”Milanan on oltava muita aloittelijoita kaksi kertaa parempi ansaitaakseen hyväksynnän uravalinnalleen. Senkin jälkeen moni tulee väittämään, että äiti sitä kuitenkin auttaa. Typerimmillään joku voi uskoa, ettei hän itse laula levyllään.”
Milana huokaa, että näin kävi. Hän lopetti seitsemäksi vuodeksi esiintymisen juuri edellä mainittujen asenteiden takia.
– Uran alku oli järkyttävä. Kaikki olettivat, etten osaa mitään, että yritän eteenpäin vain äitini nimellä. Toinen albumi Serenata sai kuitenkin hyvät arvostelut. Sitä soitettiin radiossa ja ammattilaiset kannustivat. Itse olin aivan rikki.
Kun Milana aloitti uransa, oli vain rock ja iskelmä, mutta ei vielä niiden välimuotoa. Suomalainen poppi tuli vasta myöhemmin.
– En saanut esittää omanlaista musiikkia, vaan jouduin esiintymään tanssilavoilla äidin faneille. Keikkailin väärässä ympäristössä, esitin väärää musiikkia ja sain osakseni epäluuloa, jonka koin ahdistavaksi. Ihmiset olivat ilkeitä, huutelivat ikäviä lavanreunalta.
– Äiti oli vielä elossa, mutta tiesin, että huonosti menee. Oli silti pidettävä kulisseja, teeskenneltävä, että kaikki on hyvin. Vaikka kaikki ei ollut hyvin, Milana muistelee.
”Tulee aika, kun Milana turhautuu kyselyihin ja alkaa vihata jokaista äidistä utelevaa ihmistä. Vasta vuosien kuluttua puheet laimenevat ja Milanan kykyihin aletaan uskoa vetämättä heti esiin taustaa ja jonkun toisen ihmisen taitoja.”
– Tämäkin tapahtui, kyllä. Helmikuussa 1994 hain opiskelemaan optikoksi. Kun sain hyväksymiskirjeen, itkin onnesta. Elämässä on muitakin vaihtoehtoja!
Milana vetäytyi julkisuudesta. Pari vuotta myöhemmin muusikot alkoivat soitella ja pyytää takaisin. Hän esiintyi eri kombinaatioissa ”yhtenä rivijäsenistä” ja tienasi sillä opiskelurahoja. Valmistuttuaan optikoksi 1998 hän palasi studioon syksyllä 1999. Sinkku Sydän saa merkin ilmestyi kesällä 2000, syksyllä Kuu riittää.
– Sitten äiti kuoli ja ihmiset sanoivat, että ”kyllähän se nyt laulaa, kun sen äiti kuoli. Sillähän myy hyvin levyjä”.
Milana vetäytyi jälleen hiljaisuuteen.
– Mummi kuoli toukokuussa 2001 seitsemän kuukautta äidin jälkeen. Vuodet 2001 ja 2002 kävelin kuin zombie, jolla ei ollut mitään tunteita. Menetin uskoni ihmisten hyvyyteen, mutta olen sitä tässä pikkuhiljaa palautellut.
Milana lähti lopulta mukaan suosittuun bilebändiin, joka esiintyi vain yökerhoissa. Koska hän oli jälleen vain yksi bändin jäsenistä, kukaan ei tullut kyselemään, että ”ootsä sen lapsi?”
– Ihmiset kävivät vain kiittämässä ja itsetuntoni kasvoi.
Loppukesästä 2007 Susanna Haavisto vei miehensä optikolle, joka sattui olemaan Milana. Sen seurauksena Haaviston mies alkoi tuottaa Milanan musiikkia. Pian Haavisto kysyi, olisiko Milana valmis esiintymään näytelmässä. Se kertoisi Laila Kinnusesta, mutta olisi erilainen kuin muut hänestä kertovat näytelmät. Syntyi musiikkiteatteriesitys Laulumme, joka sai katsojat kyynelehtimään. Albumi ilmestyi maaliskuussa 2008, esitykset alkoivat elokuussa.
– Huomasin nauttivani äidin laulujen esittämisestä ja hyvästä orkesterista. Seitsemän vuotta siihen meni, mutta opin lopulta hyväksymään taustani. Toisaalta miksi olisin esittänyt äitini lauluja äitini eläessä? Sehän olisi ollut loukkaus. Nyt kun äitiä ei enää ollut, ne edustivat kaunista muistoa.
Milana levytti äitinsä kappaleen Lauluni ja siihen suhtauduttiin ensin epäillen. Eräskin arvostelu alkoi lauseella: ”Kauhunsekaisin tuntein otin levyn käteeni, että nyt se mokaa.” Seuraavana vuonna Milana levytti albumin Valoa ikkunassa – 12 Laila Kinnusen ikimuistoista laulua.
– En oikein ymmärtänyt, miksi muut saivat niitä levyttää, mutta minä en olisi saanut? Kun kerroin, että jotain olen nähtävästi äidiltä oppinut, tällä idealla ihmiset ne kappaleet lopulta sulattivat.
– Äidin legenda on niin suuri, että edelleen jotkut kokevat äidin ykköslaulajaksi ja se on tosi hieno juttu. Olen iloinen siitä, että saan nykyään olla sen hienon musiikin sanansaattaja, tuoda sitä nykyaikaan. Pointtina on laulaa äitini muistoa kunnioittaen, ainahan se musiikki tulee olemaan mun historiaa.
Levyn myötä jäivät yökerhot. Milana alkoi esiintyä mm. erilaisten kaupunginorkestereiden, RNO:n ja Big Bandien kanssa.
Kun Milanan rakas tiibetinspanieli Onni Elmeri muutama vuosi sitten kuoli, Milana korvasi koiran kanssa tehdyt juoksulenkit kuntosalilla. Aiemmat selkävaivatkin ovat parantuneet ahkeran treenaamisen tuloksena. Se auttaa myös esiintymistä
– Tulevaa albumia varten kävimme sanoittaja Sanna Korkeen kanssa läpi teemoja, joista haluan laulaa: muistihäiriö, päihteiden väärinkäyttö, syömishäiriöt – näitähän tässä esiintyjän ammatissa kohtaa. Kun seisot lavalla, katsojat arvostelevat sinua pienimmästäkin kehon kaarteesta.
– Joskus on psyykattava itsensä siihen hetkeen, kun menee lavalle. Seisot siellä kaikkien edessä ja luet itseesi kohdistuvaa arvostelua ihmisten ilmeistä, pitkistä katseista, eleistä. Itkut itketään vasta kotona. Ja vaikka itsetunto olisi kuinka alhaalla, täytyy esittää olevansa kunnossa.
– Mutta enää en pelkää ihmisiä. Jos joku tulee sanomaan pahasti, pyrin nykyään ajattelemaan, että hänellä itsellään on paha olla.
Sitten eräänä päivänä se oma ja tuttu kroppa pettää. Tulevalla Linnunkokoinen-albumilla on kappale Kahdestaan, jonka sanat ovat riipaisevat: ”Ei me saatu mitä haluttiin/ Silti rakastetaan eikö niin/ Meidän polullemme jää/ kahdet jalanjäljet vaan”.
– Alla päivänvarjon ihan kahdestaan, loppumatka kuljetaan... Aihe on sen verran kipeä, että kun oli aika levyttää, laulupäivä valittiin niin, ettei ollut ihan hormonit pinnassa. Mutta kyyneleet olivat.
Milana ei ole paljonkaan puhunut julkisuudessa lapsettomuudesta, mutta äitienpäivänä Facebook-kaverit saivat hyvin surullisen viestin: ”On ymmärrettävää, ettei minulla ole isoäitiä. On harmittavaa, ettei minulla ole äitiä. Mutta on surullista, etten ole itse äiti.”
– Äitienpäivä on kalenterivuoden pahin päivä, koska se muistuttaa minua vajavaisuudestani, puhumattakaan niistä, jotka ovat menettäneet lapsensa. Voi vain kuvitella kuinka pahalta se päivä heistä tuntuu. Äitienpäivänä en mene kenenkään kanssa mihinkään ravintolaan kun ei ole ketään. Ei ole edes äitipuolta.
Milana kertoo, että lapsettomuus on kipeä asia. Hoitoja on kestänyt neljä vuotta ja epäonnistumisen lisäksi mielen vetää matalaksi hoitojen korkea hinta. Jokaisen epäonnistumisen jälkeen huomaa miettivänsä, onko varaa vielä yhteen hoitoon? Meneekö sekin raha hukkaan? Pitäisikö jo luovuttaa?
– Herkästi alkaa myös ajatella, että kun tämä ei onnistu, niin onnistuuko mikään muukaan asia tässä elämässä? Onko minusta enää mihinkään?
Vaikeinta on jatkaa normaalielämää, yrittää näyttää muille normaalia naamaa, sydän riekaleina.
– Senkin sain oppia, ettei ole suotavaa mennä epäonnistuneen hedelmöityshoidon jälkeen lavalle. Sellaisella hetkellä ei todellakaan ole sinut itsensä kanssa.
– Koko ajan sisällä elää pieni katkeruuden siemen siitä, miksi toisille suodaan ja toisille ei? Kun uutisista tuli Oulun surmat, mies sanoi, että noille viidelle vauvalle olisi kyllä löytynyt kotikin.
Lapsettomuus toi elämään masennuksen. Milana kertoo kulkeneensa allapäin monta vuotta.
– Koska rakastan kävellä kaupungissa ja tavata ihmisiä, muutimme lopulta takaisin Helsinkiin, koska täällä voi tehdä muutakin kuin maata sohvalla miettimässä asioita. Nykyhetkeä helpottaa se, että tapaan taas kavereita ja minusta on tullut muuton myötä sosiaalisempi.
– Elän myös eräänlaista itsensä etsimisen aikaa. Jossain vaiheessa on hyväksyttävä elämä ilman äitiyttä, vanhemmuutta, Milana sanoo.
– Mutta onhan vielä musiikki. Se tuo elämään ilon pilkahduksia.
Teksti Eve Hietamies
Kuvat Kirsi Tuura
