Tutkija Syksy Räsänen kritisoi Helsingin yliopiston tulevaisuustyöryhmän työtä Imagen vierailevana kirjoittajana.
Syyskuussa 2014 Helsingin yliopiston (HY) rehtori Jukka Kola pyysi minua Visio400-työryhmään, jonka toimeksiantona oli “kertoa, millainen Helsingin yliopisto voi ja haluaa olla vuonna 2040 sekä millä keinoilla ja panostuksilla siihen voidaan päästä”. Minulta toivottiin “tuoretta sekä avara- ja kaukokatseista näkemystä”. Otin tehtävän vastaan epäröiden, mutta ajattelin, että velvollisuuteni on yrittää auttaa yliopiston arvojen puolustamisessa ja tulevaisuuden setvimisessä.
Visio400-työryhmän raportti luovutettiin rehtorille syyskuussa 2015, ja se on määrä julkistaa tammikuussa 2016. Raportissa on hyviäkin huomioita ja arvokkaitakin ehdotuksia, mutta mielestäni se ei tyydyttävästi vastaa sille asetettuun haasteeseen. Jokainen voi aikanaan itse tutustua raporttiin ja tehdä oman arvionsa, joten en tässä keskity niinkään raportin sisältöön kuin sen tekemiseen.
Visio400-raportin tekeminen valotti enemmän yliopiston nykyisiä ongelmia kuin uusia näkökulmia, erityisesti mitä tulee johdon suhteeseen yliopistoyhteisöön. Tuntuu ikävältä arvostella HY:n johtoa, joka minut oli tehtävään valinnut, ja monet työryhmän jäsenet eivät sellaista varmaankaan julkisesti halua tehdä. Akateemikkojen uskollisuuden oikea kohde ei kuitenkaan ole johtajat, vaan yliopistoyhteisö, ja laajemmin ymmärrettynä yhteiskunta ja ihmiskunta, joita yliopisto palvelee. Siksi arvostelua ei tule jättää luottamuksellisiin juttuhetkiin ja kahvihuoneiden sadatteluun, vaan se pitää tuoda osaksi kansakunnan keskustelua.
Olen kuullut sellaisen argumentin, että ei pidä “lisätä eripuraa” puhumalla ongelmista julkisesti nyt, kun yliopistot kamppailevat rahoituksestaan. Tilanne onkin vakava, kun leikkausideologiaa toteuttava Suomen hallitus on voimakkaasti heikentämässä yliopistojen toimintamahdollisuuksia, ennen vaaleja tehtyjen linjausten vastaisesti. Määrätietoinen toiminta yliopiston puolustamiseksi on nyt ensiarvoisen tärkeää, mutta johdon suhde yhteisöön ja linjaukset eivät ole siitä mitenkään irrallaan. Päin vastoin, yliopiston tehokas puolustaminen vaatii yliopistoyhteisön kokonaisvaltaista osallistumista. Se edellyttää kokemusta siitä, että tällainen yhteisö on olemassa ja käsitystä siitä, mitä ollaan puolustamassa.
Yliopistoa ollaan muuttamassa akateemikkojen vapaasta yhteisöstä keskusjohtoiseksi laitokseksi tuomalla käytäntöjä yritysmaailmasta. Valtaa siirretään johdolle yhteisöllisyyden kustannuksella, muun muassa huhtikuussa 2015 hyväksytyn uuden johtosäännön myötä. Professori Laura Kolbe on kirjoittanut, kuinka “[s]ekä yliopistouudistus että nyt käynnissä oleva prosessi on ainakin minussa herättänyt epäluuloa siksi, että sen takaa puuttuu laajempi ja punnitumpi, akateemista itseymmärryksestä nouseva visio yhteiskunnan henkisestä suunnasta”. Yliopistolaisten keskuudessa huhtikuussa 2014 tehty kysely – johon muiden muassa lähes puolet professoreista vastasi – osoitti, että henkilökunnan näkemykset eroavat merkittävästi johdon linjauksista: vallan keskittämistä ei kannattanut enempää kuin 15 prosenttia vastaajista. Vallankäyttö oli myös Visio400-prosessin ytimessä.
Vapaasti muottiin
Visio400-työryhmään kuuluivat lisäkseni Johanna Ahola-Launonen, Juhana Aunesluoma, Pirjo Hiidenmaa, Bengt Holström, Timo Honkela, Tiina Kaarlehto, Kirsti Lonka ja Kari Raivio. Puheenjohtajana oli HY:n vararehtori Anna Mauranen ja sihteerinä HY:n kehittämispäällikkö Janne Sariola. He ovat kaikki kyvykkäitä ihmisiä, mutta työskentelyn puitteet oli laadittu niin rajoittaviksi, että lähtöasetelma määräsi raportin sisältöä enemmän kuin heidän panoksensa. Mitä työryhmä puhuikin, se joko asetettiin muottiin, tai jos ei siihen mahtunut, niin sivuutettiin.
Aluksi kerrottiin HY:n johdon lähtökohta siitä, mitä raporttiin heidän mielestään tulisi, ja luulin, että sen jälkeen työryhmän jäsenet voisivat ottaa lähestymistapaan kantaa, punnita ideoita ja päättää suunnasta. Tällainen keskustelu on välttämätöntä yliopiston olemuksen, tavoitteiden ja ongelmien hahmottamiseksi, joten ajattelin sen olevan työryhmän toiminnassa keskeistä. Kriittiselle keskustelulle ei kuitenkaan juuri ollut aikaa, raamien kyseenalaistamiselle vielä vähemmän, siitä huolimatta että toimeksiannossa peräänkuulutettiin riskinottoa, annetuista teemoista poikkeamista ja muuta vastaavaa.
Puheenjohtaja suhtautui tehtäväänsä kuin luokkaa kurissa pitävä opettaja. On syytä korostaa, että en usko, että Mauronen koki tukahduttavansa kriittisiä ääniä, varmaankin hän ajatteli vain pitävänsä keskustelun aiheessa, kuten puheenjohtajan kuuluu. Prosessissa olikin kiehtovaa se, että johto vaikutti vilpittömästi haluavan “”http://tinyurl.com/mb9uf3c" target="_blank">uuden etsimistä", mutta oli asettanut toiminnan raamit sellaisiksi, että niissä pysyminen takasi annettuun sapluunaan sopivan tuloksen. En ole varma, onko kyseessä älykäs suunnittelu vai luonnollisen valinnan myötä tapahtunut evoluutio.
Oli tietysti naiivia kuvitella, että työryhmä, jonka puheenjohtaja ja sihteeri edustavat yliopiston johtoa, voisi toimia riippumattomasti. Nimellisesti puheenjohtajan oli tarkoitus vain pitää kiinni “”http://tinyurl.com/mb9uf3c" target="_blank">toimeksiannosta ja aikataulusta", mutta johdon näkemyksen mukaan toimeksiannon piiriin kuului myös se, mistä aiheista keskustellaan, mistä näkökulmasta, kuinka paljon niihin käytetään aikaa ja ketä asiantuntijoita kuullaan – lyhyesti sanottuna jokseenkin kaikki, millä on merkitystä ideoiden muodostamiselle.
Rajauksia on pakko tehdä, mutta kun ulkopuolelle jätettiin yliopiston arvot sekä yliopistoyhteisön jäsenten käsitys yliopistosta ja sen ongelmista, niin kyse on merkittävistä ideologisista valinnoista. Osallistujat toivat tällaisia aiheita esille, mutta puheenvuorojen ja kirjallisten kommenttien merkitsemisestä muistiin ja toimittamisesta vastuussa ollut sihteeri piti huolen siitä, että ne eivät juuri päässeet häiritsemään raporttia.
Ajankäyttöön vetoaminen on tehokas vallankäytön muoto, koska sekä vallan käyttäjä että vallankäytön kohde voivat kokea sen neutraalina, toiminnan puitteisiin liittyvänä asiana. Silloin kun ajankäyttöä vahtiva taho on myös päättänyt, mihin aikaa käytetään, näin ei tietenkään ole. Välillä aikatauluttaminen yltyi koomiseksi, kuten puheenjohtajan yrittäessä keskeyttää ajatustenvaihtoa ryhmän jäsenten välillä, koska johdon laatiman suunnitelman mukaan meidän piti jakaantua alaryhmiin miettimään mahdollisimman innostavaa slogania yliopistolle – aikaa annettiin kaksi minuuttia.
Alkuperäisessä suunnitelmassa kauaskantoinen visio yliopiston tulevaisuudesta oli tarkoitus saada valmiiksi kolmessa kahden tunnin kokouksessa, ja kahdessa muiden toimijoiden kanssa pidettävässä tapaamisessa. Vaikka kokouksia lisättiin, aikaa ei ollut paljon. On kuvaavaa, että kokousten ajat enimmäkseen saneltiin johdon toimesta ryhmän jäsenten aikatauluja huomioon ottamatta, ja niitä myös muutettiin työryhmältä kysymättä. Tämän takia jäseniltä jäi paljon tapaamisia väliin (itse taisin olla kaikissa paitsi yhdessä) ja toiminta oli tehotonta, kun aiemmin tehtyjä päätöksiä muuteltiin kokouksissa sen mukaan, kuka sattui olemaan paikalla.
Aikatauluttamisen vallankäyttöluonnetta korostaa se, että puheenjohtaja oli lopulta sitä mieltä, että raportista ei olisi tullut parempaa, vaikka aikaa olisi ollut kuinka paljon, toisin sanoen mitään johdon kannalta oleellista ei jäänyt puuttumaan.
Päätösten tekeminen ei ole vallankäyttökysymys
Oma lukunsa oli ulkopuolisten asiantuntijoiden kuuleminen. Raportin laatimisen pääpaino oli HY:n muutosympäristön tulevaisuuden miettiminen erilaisten skenaarioiden kautta. Tätä varten ajatushautomo Demos Helsinki haastatteli suomalaisia eri alojen toimijoita.
Jotkut yliopistolaiset suhtautuvat epäluuloisesti ulkopuolisten konsulttien käyttämiseen päätöksenteon tukena, koska ne tuovat mukanaan omat taustaoletuksensa ja arvonsa. Mielestäni Demos Helsingin väki toimi avoimesti ja hoiti tehtävänsä asianmukaisesti. Ongelmana oli se, mitä heille oli annettu tehtäväksi.
Kysyessäni työryhmän kokouksessa sitä, keitä ulkopuolisia asiantuntijoita kuullaan, miten heidät valitaan ja mitä heiltä kysytään, sain puheenjohtajalta yllättävän vastauksen: asiasta ei tarvitse keskustella, eikä se ole vallankäyttökysymys. Tämä tarkoitti tietysti sitä, että valta on HY:n johdolla, joka tekee nämä päätökset. Armollisesti kuitenkin järjestyi Demos Helsingin kanssa ylimääräinen tapaaminen, missä oli mahdollisuus kommentoida valmiiksi laadittuja kysymyksiä ja ehdottaa uusia haastateltavia. Demos Helsinki suhtautui asiaan vakavasti, mutta en tiedä oliko sillä suurta merkitystä, koska haastattelujen kehys oli jo tiukasti kiinnitetty.
Lisäksi Demos Helsinki hoiti Future Universities Roundtable -nimistä tapaamista, mihin oli kutsuttu kotimaisia ja ulkomaisia yliopistoammattilaisia pohtimaan yliopistojen tulevaisuutta. Nimellisesti tilaisuutta isännöi Visio400-työryhmä; ryhmän jäsenillä (johtoa edustavaa puheenjohtajaa ja sihteeriä kenties lukuun ottamatta) ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta vaikuttaa tilaisuuden suunnitteluun.
Demos Helsinki suoritti työnsä mallikkaasti. Ansioituneiden akateemikoiden jakaminen pieniin ryhmiin miettimään pallukoiden siirtämistä nelikentällä ja keskustelemaan pikaisesti monimutkaisista asioista, joita he eivät kunnolla tunne, ei kuitenkaan edistä kriittistä tiedonmuodostusta. Eräs Visio400-työryhmän jäsen kuvaili, epäuskon vallassa, tapaamista farssiksi. Lopulta suurin sanoin (ja kustannuksin) esitellyn Future Universities Roundtablen tuottamat nelikentät sysättiin häveliäästi vain raportin liitteeksi.
Kokemukseni mukaan brainstorming-tapaamiset voivat olla hyödyllisiä silloin, kun osallistujilla on tarvittavat pohjatiedot ja tehtävä on mielekkäästi rajattu. Mutta kun halutaan selvittää aiheita, joita ei valmiiksi tunneta, pitää toimia toisin. Siihen onkin olemassa sellainen innovaatio kuin akateeminen tutkimus, jossa asioita tarkastellaan huolellisesti ja järjestelmällisesti. Visio400-prosessi ei kuitenkaan painottanut tätä yliopiston vahvuutta, tutkimustulokset olivat satunnainen sivuseikka tehtäessä kauaskantoisia ehdotuksia Suomen yliopistojen tulevaisuudesta.
Visio400-raportti luovutettiin Ravintola Gaijinissa. Vararehtori ojensi raportin rehtorille kuin riippumattoman ryhmän edustaja ikään ja kertoi työryhmän jäsenten tuntoja kysymättä, mitä mieltä itse asiassa olemme. Samppanjalasit kädessä kehiteltiin esimerkkinä “co-creationista” haikuja, joissa ensimmäinen yliopistoon liittyvä ja viimeinen tulevaisuuteen liittyvä rivi oli kiinnitetty, ja työryhmän jäsenet saivat vuoron perään ehdottaa niiden väliin seitsemää tavua.
Puolustamisen arvoista
Visio400-prosessi osoitti HY:n johdon ongelmallisen suhtautumisen yliopistoyhteisöön ja yliopiston rooliin, mikä näkyy myös reaktiossa leikkauksiin. Vallan keskittämistä on perusteltu päätöksenteon tehokkuudella, mutta kriisin hetkellä tarmokasta toimintaa ei ole näkynyt.
Johto on kyllä julkisesti arvostellut koulutusleikkauksia, ja on epäilemättä yrittänyt vakuuttaa hallitusta lieventämään niitä (tai kohdistamaan niitä muihin yliopistoihin). Mutta nähtävästi johdolla ei ole strategiaa opiskelijoiden, henkilökunnan ja alumnien organisoimisesta puolustamaan yliopistoa ja sivistystä. Myöskään yliopiston hallituksen vaikutusvaltaisia ulkojäseniä ei ole mobilisoitu ottamaan julkisesti kantaa. Sen sijaan on pantu toimeen ennennäkemättömän laajat irtisanomiset, joita on perusteltu sillä, että yliopisto ei voi vaikuttaa tilanteeseen.
Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että HY:stä maalaillaan – myös Visio400-raportissa – itsenäistä yhteiskunnallista vaikuttajaa, joka kilpailee maailman huippujen kanssa ja kantaa globaalia vastuuta. Mitä lähempänä oleva ja pienempi toimija on kyseessä, sitä helpompi siihen on vaikuttaa. Jos HY ei pysty vaikuttamaan edes Suomessa oman rahoituksensa turvaamiseen tilanteessa, jossa koulutusleikkauksia vastustetaan laajasti, niin miten se voi kuvitella vaikuttavansa laajemman maailman asioihin?
Sanalla sanoen, johto ei ole osoittanut johtajuutta. Sen ohjailussa yliopisto ei näytä autonomiselta yhteisöltä, joka on valmis suojelemaan omaa etuaan –ja yhteiskunnan etua– hallitukselta, vaan sanellun politiikan toimeenpanijalta, joka esittää ehdotuksia ylöspäin, mutta ei ole valmis vastarintaan, jos niitä ei hyväksytä. On vaikea välttyä siltä vaikutelmalta, että HY:n johto kokee olevansa ennemmin hallituksen suitsissa olevan yrityksen johtoporras kuin yliopistoyhteisön edustaja, jonka tarvitsisi nauttia yliopistolaisten luottamusta.
Yliopistojen vahvuus on kuitenkin akateemikkojen yhteisöllisyys sekä meritokratian ja demokratian ainutlaatuinen yhdistelmä, mikä on taannut saavutukset sivistyksen saralla. Nämä asiat herättävät aiheellista ylpeyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ovat puolustamisen arvoista, eivät kahdessa minuutissa mietityt muodinmukaiset mainoslauseet.
Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopiston fysiikan laitoksella.
