Image

Miksi opettajista ja kasvattajista puhutaan vain säästöjen kohteina, kysyy Reetta Räty.

Miksi opettajista ja kasvattajista puhutaan vain säästöjen kohteina, kysyy Reetta Räty.

Hyvän akseli
Teksti Reetta Räty
Mainos

Kolumni | Miksi opettajista ja kasvattajista on aina pakko puhua vain säästöjen kohteina, kysyy Reetta Räty.

Olen nähnyt arjen sankarit. He ovat töissä itäisessä Helsingissä ja näin he puhuvat työstään:

”Olen piilososiaalityöntekijä. Että jokaisella oppilaalla olisi edes yks aikuinen, joka on kiinnostunut siitä, miten sulla menee.”

”Yritän tarjota lapsille perspektiivin: tämä ja tuokin on sinulle mahdollista.”

”Mulla on tavoitteena, että jokainen nuori tulee nähdyksi ja kokee osallisuutta. Sanon: pärjäät kyllä, luotan sinuun.”

Seuraan eräässä tutkimusprojektissa opettajia, nuorisotyöntekijöitä, lastentarhanopettajia, futisvalmentajia ja muita lasten ja nuorten kanssa töitä tekeviä. Olen usein aivan äimänä siitä sitoutumisesta ja intensiivisyydestä, jolla he opettavat, johtavat, ohjaavat, kantavat huolta, ovat läsnä, tekevät työtään.

Harva heistä osallistuu yhteiskunnalliseen viisasteluun somessa tai A-ohjelmissa. Useimmat saavat palkan julkiselta sektorilta – siis siltä, joka on mielikuvissa ja puheissa tehoton, ylipaisunut ja byrokraattinen talousongelmiemme lähde.

Voi olla, että julkisen sektorin virastoissa on turhia rutiineja, laitostumista ja liikaa keskijohtoa. Mutta kyllä tuolla asiakasrajapinnassa pyyhitään pyllyjä, järjestetään yökorista ja sovitellaan välituntiriitoja sellaisella tahdilla, että ihmisen täytyy olla ihan ylipaisuneel-la tavalla vieraantunut todellisuudesta, jos kutsuu toimintaa ylipaisuneeksi.

Sektori ei ole sektori, vaan joukko ihmisiä. Heistä moni on silmin nähden uupunut, ei työtuntien vuoksi, vaan työn luonteen ja arvostuksen puutteen takia.

Bisnesmaailmassa opetellaan tajuamaan, että kun ihmiset kokevat työnsä merkitykselliseksi ja saavat vaikuttaa siihen, he tekevät parasta tulosta. Työntekijöihin pitää luottaa. Heitä pitää kiittää ja arvostaa. Voisikohan näitä oppeja imeä myös yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tapaan, jolla puhumme vaikkapa julkisen sektorin töistä?

Suomessa opettajien täytyy lukea amerikkalaisista laatulehdistä, miten poikkeuksellisen hienoa työtä he tekevät. Kotimaassa he ovat kuluerä, jonka pitäisi ottaa digiloikka ja käsittää, miten kipeää tekee olla päättäjä, joka joutuu tekemään koulutusleikkauksia.

On kesä, puolueiden kesäkokousten ja suomiareenojen aika. Siksi yksi toive. Kun puhumme sotesta, tuottavuusloikasta tai koulutuksesta, puhumme samalla ihmisistä, jotka tekevät joka päivä töitään näissä sanoissa. Heidät voisi joskus esitellä muutenkin kuin loputtomien uudistustarpeiden kohteina. Radikalisoitumista ja eriarvoistumista ehkäistään aamusta iltaan ihan vain olemalla läsnä, ottamalla mukaan, etsimällä nuorten kanssa suuntaa ja omaa juttua elämälle. Ei sotekaan ole vain himmeli. Se on sitä, kun ihmiset hoitavat ja auttavat toisiaan.

Valta on rakenteissa, ja ne pitää tuoda näkyviksi. Mutta huolenpito, voima ja selviytymisen edellytykset ovat ihmisissä. Lasten ja nuorten kanssa töitä tekevien seuraaminen on saanut aikaan yllättävän käänteen omissa ajatuksissani: pidän kotikaupungistani enemmän kuin aiemmin. Näen tarkemmin yhteisön, jossa elän. Tuntuu onnekkaalta ja kiitolliselta, kun taas yksi julkinen ylipaisumus puhuu lämpimällä äänellä joukkoon kuulumisen ja itsetunnon merkityksestä. Ympärilläni on selvästi paljon ihmisiä, joille menestymiseksi riittää, että pärjää ja on kiva muille.

Arjen sankarit eivät ole vastakohta markkinataloudelle. Millaista olisi yrittää tehdä rahaa tai edes lähteä töihin, jos jotkut muut eivät tekisi ”tuottamatonta” työtään lasten tai vanhusten kanssa? Voisiko joskus jättää sanomatta: tehoton. Voisiko sanoa: kiitos, olette arvokkainta, mitä meillä on. ■

Reetta Räty on toimittaja, joka säilyttää lapsiaan julkisella sektorilla. Ensi numerossa Ruben Stiller.

Julkaistu: 20.6.2016