Viides heinäkuuta 2023. Juon keskikaljaa vanhempieni piikkiin Viron Tartossa, kun puhelin kilahtaa. ”Kuulin just et Miki Liukkonen on kuollut ja oon tosi järkyttynyt ja surullinen”, puolisoni kirjoittaa. Hän lisää suruhymiön ja jatkaa: ”symppasin sitä ja toivoin sille hyvää.”

Kuten moni suomalainen, tiedän kuka Liukkonen on, mutten tunne hänen tuotantoaan. Luen lehtien etusivut ja Liukkosen vanhoja haastatteluja. Opin, että suomalainen kirjallisuus menetti haavoittuvaisen ja maanisesti työskentelevän huippulahjakkuuden, joka kärsi mielenterveys- ja päihdeongelmista.

Aihe pysyy otsikoissa useamman päivän. Kritisoin erinäisiä medioita kärsivän neron myytillä ratsastamisesta. Todellisuudessa klikkailen otsikoita minkä kerkeän. En ole kaksinaismoralismistani erityisen ylpeä. Toisaalta tiedän, että sama kaava luultavasti toistuu, kun seuraava tragedia tulee vastaan.

Syystä tai toisesta kärsivät lahjakkuudet kiehtovat, eivätkä vähiten minua. Lapsena rakastin Batmania, teininä kehitin fiksaation Kurt Cobainiin. Nykyään ahmin dokumenttielokuvia ja -sarjoja, joissa rock-tähtien ja huippu-urheilijoiden elämä hautautuu kunnianhimon ja työnarkomanian alle. Niistä ei ole pulaa.

Silti väitän karsastavani nerojen, ”suurmiesten” ja muiden jumalkuvien palvomista. Rationaalisella tasolla teenkin niin. Jokin lahjakkuudessa ja siihen usein liittyvässä pakkomielteisyydessä kuitenkin kiinnostaa. Siitäkin huolimatta, tai ehkä sen vuoksi, että oma suhteeni siihen on pääosin kielteinen.

Lahjakkuudesta on vaikea puhua viileän puolueettomasti, koska asiaan liittyy paljon myönteisiä ja kielteisiä tunteita. Lahjat tuovat iloa ja rikkautta elämään; lahjattoman leima masentaa ja tuottaa häpeää. Näin kirjoittaa kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä.

Itseäni on ottanut päähän niin lahjakkuuden kuin lahjattomuuden olettaminen.

Koulussa lahjattomuuden kokemus iskosti ajattelemaan, etten voi kehittyä tietyissä oppiaineissa, kuten äidinkielessä. Se söi oppimismotivaatiota pitkään. Joissain asioissa sain kehuja oletetuista lahjoista. Sekin vitutti, joskaan ei yhtä paljon. Koin sen vähättelevän taidon eteen nähtyä vaivaa.

Kun joku oppii nopeasti, voi syntyä illuusio, että kehityksen täytyy olla helppoa ja vaivatonta. Usein taitojen taakse kuitenkin kätkeytyy toinen todellisuus: toistoja ja itsekritiikkiä. Tarve analysoida virheet puhki, jotta ne eivät tapahtuisi uudelleen.

Sama illuusio on helppo sisäistää itsekin. Tunnen lahjakkaaksi leimattuja ihmisiä, jotka ovat lapsena harjoitelleet salaa yltääkseen heille asetettuihin toiveisiin ja odotuksiin. He ovat kokeneet, että – joko muiden tai oman itsensä – hyväksyntä täytyy ansaita suorituksilla.

Suorituskeskeisyyteen liittyy usein putkinäköisyys: jos ongelmia ilmenee vaikkapa arjen pyörittämisen, sosiaalisten suhteiden tai mielenterveyden kanssa, voi energia kanavoitua entistä enemmän työhön. Se voi liittyä ongelmien pakoiluun mutta myös ajatukseen siitä, että menestys silittää lopulta kaikki rypyt pois.

Tällainen elämäntyyli on kaikkea muuta kuin vaivaton. Se polttaa ihmisen loppuun, niin henkisesti kuin fyysisesti. Ja sehän lahjakkuuksissa osin kiehtookin. Tunteiden äärimmäisyys. Kynttilän polttaminen molemmista päistä on keskeinen osa neromyyttiä. Kun nero sekoilee ja käyttää huumeita, se on osa neroutta. Luovuuden ”väistämätön” ja jopa toivottu kääntöpuoli.

Liukkonen kertoi, että hänen alkoholisminsa oli monen mielestä tervetullut tuulahdus: vanhan boheemin taiteilijakäsityksen uudelleen herääminen.

Usein huipuksi pyrkiminen voikin liittyä tunne-elämän kipukohtien ylikompensoimiseen. Ihminen voi ajatella, että jos on huippu, saa muilta ja itseltään armollisuutta. Ehkä myös rakkautta ja vajavaisuuksiaan anteeksi. Ymmärrän tällaiset fantasiat varsin hyvin. Kukapa ei haluaisi sekä menestyä että olla käsittelemättä hankalia tunteita.

Mutta mistä oikeastaan puhumme, kun puhumme lahjakkuudesta, huipuista ja neroista? Ja miksi teemme niistä niin ison numeron?

Soitan Kari Uusikylälle. Hän on tunnettu nimi lahjakkuustutkimuksen saralla. Ilman parempaa tietoa kutsuisin häntä huippututkijaksi, kuten toimittajilla on tapana. Haastattelun aikana käy kuitenkin ilmi, ettei Uusikylä voi sietää huippu-, osaaja- ja eritoten huippuosaaja-termien viljelemistä.

Pitäydyn siis emeritusprofessorissa.

Kysyn Uusikylältä, mitä lahjakkuus on, ja pitäisikö käsite poistaa sanakirjasta kokonaan, kuten urheilun maailmassa vallitsevaan geneettistä lahjakkuutta korostavaan ajatteluun ärsyyntynyt Jyväskylän yliopiston liikuntapedagogiikan apulaisprofessori Timo Jaakkola ehdottaa.

Uusikylä kertoo, ettei pidä lahjakkuutta kirosanana. Hänen mukaansa lahjakkuuden käsite on vain usein väärinymmärretty ja -käytetty.

Tyypillisen tulkinnan mukaan lahjakkuus on ikään kuin kohdussa jaettu paketti, jonka harjoittelu hiljalleen käärii auki. Ajatus ei ole täysin tuulesta temmattu mutta lahjakkuuden käsitettä ja siihen liittyviä mekanismeja yksinkertaistava.

Uusikylän mukaan lahjakkuuden kehittymisestä viime vuosikymmeninä tehty tutkimus osoittaa, että lahjakkuuksia on monenlaisia, ja ne kehittyvät vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa; esimerkiksi kodin sosioekonominen asema ja oppimiskokemusten määrä vaikuttavat merkittävästi luontaisten geneettisten kykyjen kehittymiseen.

Lahjakkuuden käsitteeseen liittyy myös arvoja, asenteita ja ihanteita. Niitä luovat muun muassa kulttuuri-ilmapiiri, kauneus­ihanteet sekä asenteet koskien sukupuolta ja etnistä taustaa. Siis se, millaisia asioita kyvykkyyteen liitämme, miten niitä mittaamme, keneltä mittaamme ja minkä näemme mittaamisen arvoisena.

Toisin sanoen on paljon lahjakkuutta, jota perhe, koulu, urheilujoukkue tai yhteiskunta ei osaa arvostaa. Uusikylä muistuttaa, että Albert Einstein oli patenttitoimiston hajamielinen virkailija, josta kukaan ei odottanut mitään.

Uusikylän mukaan lapsilahjakkuudet usein hiipuvatkin aikuisikään mennessä, kun moni keskinkertainen oppija pääsee vauhtiin vasta teini-iässä. Myöhäiseen spurttiin voi vaikuttaa vaikkapa oman oppimisen tavan tai inspiroivan opettajan löytäminen.

Myöhäiset lähdöt eivät kuitenkaan onnistu, jos osaamisen eroja aletaan etsiä ja korostaa jo varhaislapsuudessa. Kun jo valmiiksi hyvin pärjäävät saavat entistäkin enemmän rohkaisua, ohjausta ja oppimista tukevia mahdollisuuksia, voi osaajien välinen kuilu revetä nopeasti. Tilannetta ei auta, että oppilaat omaksuvat helposti heille asetetut odotukset.

Huippuosaajat viehättävät myös päättäjiä. Heidän toivotaan ja odotetaan ratkaisevan kaikki ongelmat, kuten ilmastokriisin, syrjäytymisen ja tippuvat PISA-tulokset. Tämän tulisi onnistua tietenkin dataan pohjaten, ilman rakenteellisia muutoksia ja kansantaloutta vauhdittaen.

Tuottavuuden paine näkyy Uusikylän mukaan myös siinä, millaisille lahjakkuuden muodoille annamme tilaa kasvaa ja minkä ylipäätään näemme lahjakkuutena. Mitä helpompi kykyä on mitata, sen todennäköisemmin sitä arvostetaan.

Muun muassa Nokian 90-luvun tiiviiseen pomopiirin eli Dream Teamiin kuulunut Olli-Pekka Kallasvuo uskoi, että mittausmenetelmät ratkaisevat kaikki ongelmat. Jos jotakin ei voinut mitata, sitä ei ollut olemassa tai se oli merkityksetöntä.

Mitattavien kykyjen ulkopuolelle jää esimerkiksi empatia. Myötäelämisen kyvyt nähdäänkin surullisen usein hyödyttöminä, jopa rasitteina. Tästä hyvä esimerkki on pinttynyt hokema siitä, että naiset ovat liian tunteikkaita johtotehtäviin.

Tutkimusten mukaan empaattiset johtajat kuitenkin parantavat paitsi työntekijöiden henkistä hyvinvointia, myös yritysten tuottavuutta. Tätä ei 90-luvun Nokiassa osattu mitata. Mittaamisen eetokseen kun sisältyy se yleisinhimillinen ongelma, että tulokset usein heijastelevat sitä, mitä niiden toivotaankin heijastelevan.

Mittausinto voi vaikuttaa myös nerouden tulkintaan, mutta käänteisesti.

Koska taiteen arvo on monisyinen ja vaikeasti määriteltävä asia jopa taiteilijoille itselleen, ei alaa arvosteta samaan tapaan kuin vaikkapa kansantaloustiedettä. Aina välillä kohdalle osuu kuitenkin huippu, joka muuttaa kuraveden viiniksi: abstrakti humpuuki poikii palkintoja, mediahuomiota ja myönteistä maabrändiä.

Koska luovien alojen prosessit ovat valtaosalle vieraita, voi tällaisen huipun työskentely näyttää osapuilleen taikuudelta. Syntyy sinisilmäinen päätelmä, että harjoittelun sijaan runot tai kitarariffit kumpuavat synnynnäisestä neroudesta ja sitä ruokkivasta päihdeongelmasta ja boheemista sekoilusta.

Lahjakkaimmatkaan kansantaloustieteilijät eivät voi purra kokaiinipäissään lepakoilta päitä irti, koska kaikki tietävät, ettei se ole välttämätöntä kansantaloustieteen kannalta. Kun kyse on taiteesta, monella tuntuu olevan tällainen käsitys, tai vähintäänkin halu ajatella näin.

Liukkosen lahjakkuuden muodot olivat moninaiset. Hän oli ilmeisen fiksu ja kaunopuheinen, sai koulussa kymppejä, sivisti itse itseään jo lapsena, löysi alansa varhain ja menestyi siinä ensimetreistä lähtien.

Myös työmoraali oli järkälemäinen. Kustannustoimittaja Samuli Knuuti kertoo Liukkosen työskennelleen kellon ympäri. Kirjoittamisen tuli olla kirjailijan itsensä sanoin ”maanista ja epätervettä” tai sitä ei tehty riittävän tosissaan.

Hurjan vaatimustason hän omaksui jo lapsena. Ala-asteella Liukkonen piiskasi itseään huonoista kouluarvosanoista. Tähän vaikutti äidin sairastuminen, kun Liukkonen oli vasta ala-asteiässä. Hän kertoi ymmärtäneensä tuolloin, että ”elämää on turha käyttää keskivertoon näpertämiseen”.

Ei ole ihme, että tällaisen mielenlaadun omaava ihminen pärjää alallaan. Jos on armollinen itselleen vain huippusuoritusten jälkeen, luultavasti yltää huippusuorituksiin muita useammin. Kun kyvykkyys kerran huomataan, tulee oppimista tukevia mahdollisuuksiakin useammin.

Ei tunnu kaukaa haetulta väittää, että Liukkosen lahjoista suurin oli juuri määrätietoisuus. Tutkijoiden mukaan sitkeys määrittääkin ihmisen menestystä geneettisiä kykyjä enemmän.

Ero sitkeyden ja pakkomielteisyyden välillä on kuitenkin häilyvä. Vaikea lapsuus ja siihen liittyvä kova vaatimustaso kenties puskivat Liukkosta pois keskinkertaisuudesta. Toisaalta hän kärsi mielenterveysongelmien ohella myös burnouteista, mikä tuskin yllättää ketään.

Tutkimusten mukaan luovuuden ja masennuksen välillä on voimakas yhteys. Sen aiheuttavista syistä ei ole varmuutta. Rajat ovat häilyviä. Luovat ihmiset voivat olla erityisherkkiä tai sitten eivät ole. Toisaalta työ itsessään altistaa henkiselle stressille.

Sekin tiedetään, että myös luovilla aloilla on ihmisiä, joilla on menneisyydessään sellaista, joka on heitä rikkonut. Kiusaamista, päihdeongelmia, puutetta rakkaudesta, ulkopuolisuutta. Nämä luovat kaikki tarvetta kokemuksen käsittelyyn ja hyväksynnän saamiseen. Halua erottautua tai menestyä, jotta tuntuisi, että ainakin joku asia elämässä on hallinnassa ja käy järkeen.

Tällainen työskentely lipsahtaa helposti maanisen ja epäterveen puolelle. Tuloksia syntyy, mutta ihmiselle itselleen kovaan hintaan. Viimeinen asia, jota ihminen siinä kohtaa kaipaa, on kehuja oman alkoholi­ongelman raikkaasta bukowskilaisuudesta.

Kaikessa irvokkuudessaan on kuvaavaa, että puhumme menetetyistä lahjakkuuksista, kun kyvykkäät ihmiset menehtyvät, ja lahjojen haaskaamisesta, kun niin sanotut huippulahjakkuudet eivät syystä tai toisesta hyödynnä taitojaan muiden toivomalla tavalla.

Tästä syntyy mielikuva, että lahjakkuus on ikään kuin ihmisestä itsestään irrallinen resurssi, jota olemme velvollisia jalostamaan yhteisen edun mukaisesti. Mutta mikä tuo etu on, ja kenelle? Kansallinen itsetunto, jota maailmanmestaruus tai Nobel-palkinto tuo?

Mieleeni tulee havainto, jonka kaverini sanoi suomalaisen ja iranilaisen tapakulttuurin eroista. Kun suomalaiselta kysyy, miten menee, hän muuttuu ansioluetteloksi: ahdistuneeksi tarinaksi siitä, mitä kaikkea on tehnyt töissä viimeisen parin kuukauden aikana.

Iranissa kysymys muotoillaan eri tavoin: kuinka perheellä menee? Yhteisöllisissä, sosiaalista koheesiota korostavissa kulttuureissa ihmisen arvo ja siihen liittyvät vastuut linkittyvät ensisijaisesti perheeseen ja paikallisyhteisöön, eivät niinkään omiin saavutuksiin.

Se ei tietenkään tarkoita, etteivätkö ulkoiset paineet voisi olla yhtä suuria tai suurempia. Niissä on kuitenkin se hyvä puoli, että stressiä aiheuttavat asiat ovat kouriintuntuvia: mahdollisia ratkaista. Perheen tai yhteisön kanssa voi, ainakin välillä, neuvotella asioista. Saada lohtua, tukea ja armollisuutta.

Yhteiskunta on abstrakti möhkäle, jolle ei voi laittaa viestiä, että otahan iisisti niiden vaatimustesi kanssa, kun tässä alkaa jo päässä vähän surista.

Amerikkalaistutkimuksen mukaan individualismi, alhainen sosiaalisen yhteenkuuluvuuden taso ja vähäinen paine sopeutua normeihin ajavat mielenterveydellisissä riskiryhmissä olevia ihmisiä eristykseen. Individualismi oli myös liitoksissa itsemurhayritysten määrään sekä sosiaaliseen hyväksyntään ja tunneosallisuuteen, jota itsetuhoiset ihmiset saivat.

Opetussuunnitelmassa puhutaan jokaisen oikeudesta kasvaa täyteen mittaansa. Se on kaunis ajatus. Kouluissa luodaan kuitenkin tulevaisuuden työvoimaa; työelämää ohjaavat ihanteet, kuten huippuus ja jatkuva kasvu, näkyvät pakostikin siinä, miten ”täysi mitta” määritellään.

Nykypäivänä työnhakijan tulee olla intohimoinen, ehkä myös guru tai velho, ja antaa itsestään satakymmenen prosenttia. Työhön tulisi siis suhtautua henkilökohtaisesti, ja sille tulisi uhrata kaikki, mitä itsestä on uhrattavissa. Luovat nerot noudattavat ideaa­lia pilkulleen.

Samaa jatkumoa ovat rakastamamme dekkarit, joissa lahjakkaat etsivät ryyppäävät itsensä tärviölle ja hankkivat avioeron, koska raskas työ vaatii sitä. Lopulta tulee kliimaksi ja katarsis: murhaaja saadaan kiinni ja kaikki on ollut uhrausten arvoista. Ehkä vaimokin hakee lapset mummolasta takaisin kotiin.

Oikeassa elämässä harva saa jahtaamaansa lohikäärmettä kiinni. Ja ne, jotka saavat, eivät välttämättä koe henkistä täyttymystä sen johdosta. Moni urheilija puhuu olympiamitalin jälkeisestä tyhjyydestä. Uimari Michael Phelps oli maailmanennätysten jälkeisessä kuopassa masentunut ja itsetuhoinen. Siitä on armollisuus kaukana.

Uusikylä sanoo, että lahjakkuuden kehittämisen tulisi olla myös mieluista ja kivaa. Ei jotakin, mitä tehdään väkisin vain muiden toiveesta. Hänen mukaansa tarvitsemme käytäntöjä, jotka valavat kaiken tasoisiin oppijoihin itseluottamusta ja intoa kehittää omia taitoja.

Suorituskeskeisyyden tulva on niin jatkuvaa, ettemme usein edes huomaa sitä. Se näkyy muun muassa sanavalinnoissa, joita osaamisesta, lahjakkuudesta ja menestyksestä käytetään; Hesarissa oli hiljattain tohtorikoulutettavan mielipidekirjoitus, jossa puhuttiin ”huippuosaajien tuotannosta”.

Luulen, että siksi myös lahjakkuuden ja lahjattomuuden olettaminen ahdistavat monia. Välillä elämää voisi olla ihan hyvä käyttää keskivertoon näpertämiseen. Eritoten sellaiseen, joka ei tähtää mitattavaan hyötyyn.

Moni keksintö, kuten internet, on syntynyt ”turhasta” teoreettisesta työstä. Pohdiskelusta ilman selkeää tavoitetta. Myös ihmisen henkilökohtainen kehitys kaipaa ihmettelyä ja tyhjäkäyntiä.

Ei lahjakkuuksien koulimisesta ole kansantaloudellekaan iloa, jos yhden huipun eteen on uhrattu kymmenen muun menestys, ja lopulta sekin yksi makaa loppuunpalaneena kotisohvalla tai psykiatrisessa sairaalassa.

Oikaisu 23.11. klo 8.40: Toisin kuin artikkelissa luki, Miki Liukkosen äiti ei menehtynyt Liukkosen ollessa ala-asteella. Liukkonen oli alakouluikäinen, kun hänen äitinsä sairastui syöpään.