Apu

Mikko "Peltsi" Peltola on metsän poika



Mikko "Peltsi" Peltola on metsän poika

Metsä on Mikko ”Peltsi” Peltolalle mielenrauhan paikka, vaikka hän monesti menettää mielenrauhansa metsien tuhoamisen takia.
Teksti Apu-toimitus

Ollessaan hirvimetsällä Inarissa Mikko ”Peltsi” Peltola kokee jotakin käsittämättömän hienoa. On iltamyöhä, ja metsästyskaveri ihmettelee, miksei hyvillä hirvipaikoilla näy ainuttakaan hirveä. Korppeja sen sijaan kaartelee suon laidalla epätavallisen paljon. Yhtäkkiä Peltsi näkee kiikareillaan liikettä suon toisella puolella. Kun hän tarkentaa kuvan, hän havaitsee ison karhun häärivän pienellä alueella. Hetken kuluttua hän huomaa sen kyljessä kaksi pentua.

– Seurasimme 400 metrin päästä melkein tunnin ajan ruokailevaa karhuperhettä. Saatuaan mahansa kylläisiksi pennut painelivat poroaidan ali ja emä sen yli kadoten metsään, kertoo Inarissa kaksi vuotta sitten Peltsin Lappi -ohjelmaa kuvaamassa ollut tv-kasvo. Hänet tunnetaan myös Erätulilla-sarjan pitkäaikaisena luotsina.

Peltsi pitää tapahtunutta huikeimpana metsäkokemuksenaan, sillä karhuja näkee niin harvoin. Kunnioitus maamme suurinta ja jylhintä petoa kohtaan on suuri.

– Kun aamulla menimme katsomaan karhujen ateriointipaikkaa, löysimme hirven, jonka karhu oli tappanut. Sillä selittyi muiden hirvien poissaolo.

Siirrytäänpä Lapista pääkaupunkiin ja palataan ajassa 1970-luvulle, jolloin Peltsi oli poikanen. Miten helsinkiläispojasta kasvoi metsämies ja luontomatkailun asiantuntija? Hänen vanhempansa eivät olleet innostuneita metsissä rämpimisestä.

– Metsäinnostus hyppäsi meidän suvussamme yhden sukupolven yli, sillä vaarini oli eränkävijä. Hänen jäämistöstään löytyi riistaruokintapöytä, perhokalastusvälineitä sekä metsästyslupia, jotka kertovat, että hänellä oli lupa ammuskella jäniksiä Haagan, Pirkkolan ja Kannelmäen alueella. Minä en valitettavasti vaariin tutustunut, koska hän kuoli ennen syntymääni.

Vaikka Peltsin äiti ja isä arvostivat kaupunkielämää, he veivät lapsensa metsään leikkimään. Itse asiassa metsä alkoi jo kotiovelta, sillä vanhemmat olivat laiskoja puutarhanhoitajia, ja Maununnevalla sijaitsevan omakotitalon piha pääsi metsittymään. Tämä sopi pikku-Peltsille paremmin kuin hyvin: seikkailemaan pääsi saman tien.

Heti pihan jatkeena kohosi Keskuspuisto, jossa oli vielä enemmän koettavaa: taivasta kohti kurottuvia puita, rosoisia kallioita, pehmeitä sammalmättäitä sekä lintuja ja metsän eläimiä jäniksistä kettuihin. Vielä hauskempaa oli mökillä, pöpelikössä Vihdissä, koska siellä pääsi onkimaan.

– Mitä muuta pikkupoika olisi voinut toivoa kuin että sai kulkea metsässä ja narrata kaloja? Peltsi ihmettelee.

Murrosiässä luonto jäi taka-alalle, kun elämään tuli muita kiinnostuksen kohteita ja kaupunkilaisnuoren kiireitä, kuten tytöt, seurustelu, elokuvat, keskiolut ja diskot.

– Löysin metsän uudestaan, kun ostin parikymppisenä maastopyörän ja pääsin huristelemaan metsäpoluille. Maisemia ei ajaessa ehdi katsoa, koska polkujen kivet, juuret ja pudotukset vaativat keskittymistä.

Metsän makuun päästyään Peltsi alkoi harrastaa polkujuoksua. Laji on vaativa, sillä maastossa pinkoessa on katsottava, minne jalkansa asettaa. Elämyksellisen siitä tekee se, että välillä voi pysähtyä ja nauttia näkymistä sekä metsän hiljaisuudesta. No jaa, rikkumatonta hiljaisuutta on Peltsin mielestä pääkaupunkiseudun metsistä turha hakea, koska moottoriteiden äänet kuuluvat vaimeina metsän sydämeenkin.

– Lähimetsät riittävät minulle arjen tarpeisiin, mutta toki toivoisin, että Lapin erämaat olisivat lähempänä kotiani, joka sijaitsee yhä Maununnevalla. Ja olisihan se kiva, jos Tenojoki virtaisi Keskuspuistossa. Nyt joudun tyytymään kauniiseen Vantaanjokeen. Metsä on kuitenkin minulle mielenrauhan paikka, lähellä sekä kaukana. En oikein osaa selittää, miksi näin on. Mutta onhan tutkimuksissakin todettu, että metsällä on mieltä hoitava vaikutus.

Metsästyksen saloihin Peltsi tutustui Erätulilla-ohjelmassa. Hän pitää harrastusta hienona ja sanoo, että sitä on oikeus arvostella vain niillä, jotka eivät syö eläimiä lainkaan. Hänen mielestään metsästäjän saaliiksi päätyvä eläin elää onnellisen elämän, vapaana puhdasta ruokaa syöden. Eläin kuolee nopeasti ja kivuttomasti. Broilerilla on kehnompi elämä.

– Saalis ei ole metsästyksessä tärkein juttu, vaan olennaisinta on luontokokemus. Minua ei haittaa lainkaan, vaikka tulisin metsältä tyhjin käsin. Kun ajattelen näin, en joudu koskaan palaamaan kotiin pettyneenä. Jo ennen kuin sain metsästyskortin, kävin kyyhkymetsällä ilman asetta kiharakarvaisennoutajani Sylvin kanssa – ihan vain sen takia, että se oli hauskaa.

Tämän kesän vaikuttavin luontokokemus liittyy kalastukseen, Peltsin suureen intohimoon. Samalla hypätään Suomen metsistä Venäjälle Paanajärven kansallispuistoon, jossa Peltsi kävi tutustumassa suomalais-venäläisessä yhteistyössä toteutettuun Oulangan taimenen suojeluprojektiin.

– Sain auttaa taimenten radiolähetinmerkinnässä ja kulkea venäläisessä ikimetsässä vodkan voimalla.

Ensimmäisen virvelinsä Peltsi hankki jo teinipoikana kesätöistä tienaamillaan rahoilla. Silloin kyse oli vielä satunnaisesta heittelystä. Peltsi ei arvannut, että kalastuksesta tulisi hänelle aikamiehenä ykköshuvi ja että hän kiinnostuisi vastuullisen kalastuksen puolestapuhujana tunnetun näyttelijän Jasper Pääkkösen vanavedessä kalastuspolitiikasta – ja tuntisi sen vuoksi vihastusta, epätoivoa ja joskus jopa raivoa.

– Maassamme on lähes 190 000 järveä, mutta kalakantoja pidetään yllä istutuksilla, koska luontaiset lisääntymispaikat on tuhottu. Tämä on älytöntä, hän puuskahtaa.

Yhtenä pahimmista tuhoajista Peltsi pitää vesivoimaa. Lähes kaikki Itämereen laskevat joet on padottu, ja vain harvassa on kalatie. Ilman kalatietä uhanalaiset vaelluskalat eivät pääse kutemaan.

– Vesivoima on laillistettua valtion tukemaa ympäristörikollisuutta, vaikka sitä mainostetaan vihreänä sähkönä. Sitä, että kalan eteen rakennetaan betoniseinä, voi verrata siihen, että naisen alapää muurattaisiin betoniin. Silloin ei synny lapsia. Vitsi, että Suomen parhaat lohijoet ovat Norjassa, ei ole vitsi laisinkaan.

Joskus Peltsiä ottaa pattiin niin, ettei hän meinaa saada yöllä nukutuksi. Esimerkiksi silloin kun VR mainosti siirtyneensä vihreään sähköön, hän oli aivan vimmoissaan.

– Mainoskuvissa oli hyppiviä lohia, mikä tuntui todella ironiselta ottaen huomioon, että vesivoima tappaa lohet. Sain työnantajalta varoituksen, kun sanoin mielipiteeni suureen ääneen. Olisi viisaampaa pitää mölyt mahassa, mutta en halua elää herran pelossa, vaan tahdon tuoda kantani julki.

Peltsin syyttävä sormi ei osoita ainoastaan vesivoimaa. Myös puhdistamattomat jätevesipäästöt vesistöön aiheuttavat kala- ja vesieliöstökuolemia.

– En yhtään liioittele, kun kerron, että joka kevät Vantaanjokeen lasketaan tuhansia kuutioita puhdistamatonta jätevettä suoraan vessanpöntöistä. Kevättulvien mukana jokeen pääsee niin paljon jätevettä, että puissa roikkuu vessapaperia. Puhdistamojen käsittelykyky ei riitä tulva-aikaan hallitsemaan sulamisvesiä.

Suuttumusta synnyttävät myös maatalouden päästöt, turvevoima, tekoaltaat ja kaivosasiat. Kaikista on huonosti hoidettuna haittaa luonnolle. Etenkin kaivoksissa on suuri riski, että veteen lorahtaa jotakin.

– Mentaliteetti tuntuu kuitenkin olevan se, että saastuttaja maksaa sakot, ja sitten taas lorahtaa. Poikkeuslupia haetaan heti alkuperäisten ympäristölupien päälle, ja sitä kautta vesistöihin lasketaan yhä enemmän sontaa. Tästä kuitenkin vaietaan. En usko, että Suomessa ei olisi korruptiota. Jos ennen on ostettu ihmisiä hiljaisiksi, miksei ostettaisi nykyisinkin.

Metsätkään eivät ole Peltsin mielestä ihan niin puhtoisia kuin meidän annetaan ymmärtää. Etelä-Suomen metsissä saastuminen näkyy naavan puutteena. Pohjoisen metsät näyttävät Peltsistä terveiltä, mutta puutteita metsien suojelussa on koko maassa. Tehokäytön takia metsien rakenne on yksipuolistunut, ja metsätalous on suurin yksittäinen syy lajien uhanalaisuuteen Suomessa.

– Ymmärrän toki, että Suomi elää metsästä, mutta onko esimerkiksi kaikki kaupunkimetsät pakko hakata asutuksen alta? Nytkin kotikulmilleni kaavaillaan asuntoja 3 000–5 000 ihmiselle parhaille maastopyöräilypaikoille. Mitä maksaisi rakentaa katujen päälle? Olisiko bulevardisointi varteenotettava vaihtoehto? Metsähän on kaupungin keuhkot, joita kannattaisi vaalia.

Paluuta kyläyhteisöön tai omavaraistalouteen Peltsi ei kaipaa, mutta hän haluaa asua luonnon lähellä. Ajatuskin muutosta Helsingin keskustaan on vastenmielinen.

– Minusta New Yorkin kaltaisten suurkaupunkien ihannointi on typerää, ja ihminen, joka ei mene metsään, menettää paljon. Toisaalta ymmärrän, että kaikki eivät ole luontoihmisiä. Minulla on keskustassa asuva kaveri, joka ei omista kumisaappaita, koska hän ei mene ulos sateella.

Luonnon ja palveluiden saattamista yhteen Peltsi ei liioin peräänkuuluta. Hänelle riittää, että ruokakauppa ja lasten päiväkoti ovat pyörämatkan päässä.

– Miksi ihmeessä kaupan pitäisi olla kiinni kodissa? Minä voin hyvin mennä kauppaan kauemmaksikin, ja jos haluan baariin, vielä kauemmas. Harrastamaan sen sijaan tahdon lähteä kotiovelta, samaan tapaan kuin pikkupoikana.

Peltsille on tärkeää, että hänen lapsensa pääsevät metsään touhuamaan. Metsä on jo nyt rakas paikka kaksi- ja nelivuotiaalle.

– Kun lapsilta kysytään, he haluavat mennä puistoon tai metsäretkelle. Retkeen kuuluvat ehdottomasti pillimehu ja rusinat. Sen kummemmin ei tarvitse varustautua, eikä metsässä tarvitse tehdä mitään. Riittää, kun ihmetellään ja kerätään käpyjä. Aikuiselle tämä on haastavaa, sillä hänen on oltava läsnä eri tavalla kuin silloin, kun hän tuuppaa iPadin lapsen käteen ja hiljentää tämän katsomaan jotakin lastenohjelmaa.

Julkaistu: 26.9.2014