Mikko-Pekka Heikkisen, 42, askel on ripeä, kokeneen taivaltajan poljento kuluneilla pitkospuilla. Suolämpäreen varvikoissa kiiltää tihkusateen tihku.

Usva saartaa Kiilopään huippua. Kapustarinta viheltää apeasti.

Koivut muuttuvat noustessa yhä käkkyräisemmiksi, kunnes ne rinteessä luikertavien liekojen tapaan heittäytyvät melkein pitkäkseen ankaraan maaperään.

Kaksikymmentä vuotta on Suomussalmen mies asunut Helsingissä ja palvellut maan suurinta päivälehteä, mutta täällä on hänen salainen paheensa: tunturi.

Tai ei se mikään salainen ole. Nytkin lähtee Instagramiin riekonmarjaa ja tunturikoivunlehtiä kilometrin välein. Kolmisensataa kuvatilin seuraajaa haluaa tietää, missä veijarikirjailija liikkuu.

Juuri nyt hän on Saariselän utuisella tunturialueella, poroaidalta erkaantuvalla poropolulla, joka vie tai on viemättä Luulammen tuvalle.

Tärkeintä on liike, ei päämäärä, ja vaikkei olisikaan.

– Kun asuu Helsingissä, se hektisyys alkaa välillä tökkiä. Lappi on läänin kokoinen retriitti. Tänne on mukava tulla vähän huokaisemaan, Heikkinen sanoo.

Näillä rinteillä syntyi kirjailija Heikkisen tunturikuume viisitoista vuotta sitten. Hän löysi erämaat ja Ylä-Lapin elämänpiirin – jo neljän ilkikurisen kirjansa sydänmaat.

Nuorgamin Alkon novellimaisesta tuhosta hän on laajentanut isoon proosaan, koska pienempään maailma ei enää mahdu: saamelaisten vastarintaliike, pohjoiset kuntaliitokset, Utsjoen moottorikelkkajengit.

– Minulla on semmoinen käsitys, että Lapissa ihminen saattaa tulla vähän niin kuin hulluksi. Tulee joku erämaatauti, päässä vähän vinksahtaa ja tapahtuu kaikenlaisia luovia hyppäyksiä. Minulle kävi sillä lailla, Heikkinen tunnustaa.

Tammikuussa 2008 Heikkinen oli Kevon tutkimusasemalla Utsjoella tekemässä juttusarjaa kaamoksesta, ”yritin kuvailla pimeyttä tekstillä”.

– Yhtenä iltana internet meni poikki enkä päässyt Facebookiin. Sillä hetkellä tuli vahva tarve kokeilla, syntyisikö omaa tekstiä. Tein sormiharjoituksia, ja joku luova luukku aukesi ja rupesi tulemaan kauheasti ideoita, Heikkinen muistaa.

– Kun lähtiessä odottelin kyytiä tutkimusaseman portailla, Kevon talonmies kertoili tarinaa, miksi Utsjoen Alko on Nuorgamissa: vanhoillislestadiolaiset eivät halunneet sitä kirkonkylälle. Se oli minusta niin hauska juttu, että piti heti ruveta vääntämään siitä oma versioni.

Poikamiehellä oli aikaa kirjoitella, ja syntyi esikoisteos, novellikokoelma Nuorgamin Alkon tuho – ja muutama erätarina.

Nyt, kolme romaania myöhemmin, Suomussalmen rannoilta tunnetaan muitakin kuin Ilmari Kianto ja Heikki Kovalainen.

- Jos jotain rupeaa harrastamaan, pitää hakeutua sinne, missä mahdollisuudet ovat parhaat, tietää Mikko-Pekka Heikkinen.

Ylärinne päättyy korkealle reunamalle.

Alapuolelle ovat Lapin maahiset kiukuspäissään viskoneet graniittijärkäleet synkeäksi kuruksi. Jossain puro hentona visertää. Suurikaan paino ei pientä lannista.

– Lapissa on tarinan kertomisen ja draaman kannalta se hyvä puoli, että täällä on ääripäitä: äärimmäistä valoa ja pimeyttä, kuumuutta ja kylmyyttä, äärimmäiset syrjäseudut, ja sen päälle vielä alkuperäiskansat. Kaikki nämä seikat luovat valtavasti jännitteitä, Heikkinen sanoo.

Hahmoja ja tarinoita riittää, kun ihmiset ovat ”keskimääräistä itsepäisempiä ja omituisempia”.

– Jääräpäisyys on kiehtovaa. Jos suomalaiset ovat jääräpäitä, niin äärimmäiset jääräpäät ovat kyllä Ylä-Lapissa. Kun kirjoitan överistettyä realismia, eli ei täysin realistista, se istuu hyvin tänne, kun täällä on tosi övereitä hahmoja, asenteita ja mielipiteitä, äärimmäistä vastarintaa.

Toinen kimmoke on maaseudun proosallinen tyhjeneminen, ”globaali trendi”.

– Missään ei ole onnistuttu kääntämään kaupungistumisen junaa takaisinpäin, että jengi muuttaisi kaupungista maalle eikä toisinpäin. Synnyin 1974, kun tyhjentyminen oli jo hyvässä vauhdissa. Tavallaan tutkin siinä myös omaa elinkaartani.

Märkä hiekkarinne alkaa viettää kohti Luulammen kutsuvaa rantaa, päivätupaa sen äärellä.

Pari etelän reppulaista suuntaa jo askeleensa takaisin sumuharsossa häämöttävään tunturiin: tämmöinen seutu ja tämmöinen maa tällä kertaa.

”On olemassa kaksi Lappia. Se, mikä näytethän ulos, ja se, mikä pidethän visusti suljetussa piirissä”, totesi saamelainen päähenkilö Heikkisen edellisessä romaanissa Jääräpää.

Näiden Lappien välisestä väännöstä syntyy Heikkisen railakas tuotanto. Porovarkaat, sukuriidat ja kulttuurikiistat pistelevät parastaan, ja jäljelle jää vain helmeilevä hanki.

Uusi romaani Poromafia (Johnny Kniga) kertoo ujostelematta Utsjoen eeppisestä rikollisuudesta, moottorikelkkajengiläisistä ja Helsingin poliisijohtoon asti ulottuvasta laittomuuden verkostosta.

– Ivalolainen ystäväni sanoi kerran, että Utsjoen kunnallispolitiikkaa on mahdoton ymmärtää tuntematta sukujen välisiä monisatavuotisia riitoja. Heti kiinnostuin, Heikkinen naurahtaa.

Uusi romaani palaa tavallaan myös kirjoittajansa filosofian opintoihin Helsingissä.

– Keväällä 2000 menin professorin luokse, että olisi gradun aihe: mafiamiesten kunniakäsitys ja moraali uudessa amerikkalaisessa gangsterielokuvassa Kummisedästä eteenpäin. Professori liikautti ruhoa oppituolissaan ja sanoi, että ei kiinnosta, aihe on liian vaikea, kuulostaa väitöskirjan aiheelta, Heikkinen muistaa.

Opiskelut jäivät siihen. Heikkinen pääsi Helsingin Sanomiin ja on siellä vieläkin.

Nyt vanha rakkaus palaa entistä ehompana.

– Tapasin saamelaisen poromiehen, joka oli käärmeissään tavasta, jolla heillä päin poroja hoidetaan. Hän oli pienen porotokan omistaja, ja silmät leiskuen hän julisti, minkälaista raakaa touhua se porohomma on: uhkaillaan ja kiristetään ja on vahvimman laki, pienemmät poronomistajat yritetään savustaa alalta pois. Hän pui nyrkkiä ilmassa: se on kuin poromafia! Minulla rupesi veri kiertämään.

– Kun ajoin autolla pimeää tietä pitkin poispäin, ensimmäisellä levikkeellä soitin kustantajalle, että et arvaa mitä kuulin: porohomma toimii samalla tavalla kuin moottoripyöräjengi. Kuulin luurista, kun Jaakon (Pietiläinen) suu alkoi vettyä, että nyt on kovaa kamaa. Jaska sanoi, että siinähän sinulla on seuraavan romaanin aihe.

Ja niin Heikkinen pääsi lopulta kirjoittamaan mafiasta, laittoi puolet lapinlisää, ettei dokumentiksi luulla, mutta ”siellä on kuitenkin se totuuden juuri”.

– Jos meinaa kirjoittaa 400-sivuisen kirjan, on parempi olla joku tunne taustalla, että semmoisen työn jaksaa tehdä. Tässä mies kertoi suuresta vääryydestä ja kärsimyksestä, ja minä tunsin sen miehen tuskan hyvin voimakkaasti. Tulin itsekin hyvin vihaiseksi, ja sain motivaation kirjoittaa tarinan, miten vääryyttä vastaan noustaan.

- Minua kiinnostaa suunnattomasti, miten luonnon kanssa eletään.

Heikkinen astelee halkovajalle ja pilkkoo sylillisen tuoksuvaa puuta. Puukolla hän vuolee halosta kiehkuraiset kiehiset ja virittää tulen nuotiopaikalle Luulammen rantaan.

Hän avaa reppunsa ja purkaa Trangia-keittimensä. Tentun hän on haju- ja painosyistä vaihtanut kaasuun.

Heikkinen on varannut mukaan neljä lehtipihviä sekä tuorejuustoa, jotka hän pistää tikuilla kääröiksi ja paistaa niistä mureat ”Robin rullat”. Pussiruoka ei kuulu tähän tarinaan.

Työ ja perhe sitovat miehen jo tiukasti maalikyliin, mutta tämä lumo ei sammu.

– Haluan tietää luonnosta enemmän, mutta en minä kirjoista sitä jaksa lukea. Haluaisin olla pitkiä aikoja luonnossa ja tehdä omia havaintoja.

Heikkiselle saamelaisiin tutustuminen on myös tutustumista kotimaiseen luontoon.

– Sitä minä ihmettelen, että koulussa ei opetettu saamelaisista oikeastaan mitään. Itse piti ruveta ottamaan selvää. Jotenkin se tuntui typerältä ja tuntuu edelleen, että miten voi olla näin.

Heikkistä askarruttaa kuin Ilmari Kiannon kaikenkyselijätyttöä.

– Miksi ei voi tehdä tiliä menneisyyden kanssa? Miksi valta-Suomi ei voi pyytää anteeksi? Miksi ei historian kirjassa voi lukea, että Suomi on sortanut saamelaisia, ja oma pesäkin on vähän likainen?

Tuulelta vastausta ei saa.

Heikkisen Lapin-suhde alkoi vanhempien asuntovaunureissuista Saanalle. Sitten tulivat vaellusretket, juttumatkat, kirjanteko.

– Olin asunut Helsingissä kuusi vuotta, kun piti päästä korpeen. En minä sitä järjellä osaa selittää. Hyvin vahva luontohimo syttyi. Tajusin ensi kertaa, että viihdyn jumalattoman hyvin metässä, ja Suomen parhaat metät on täällä, missä sitä on eniten ja missä se on koskemattominta.

Toinen yhdistävä tekijä on poro. Heikkinen tulee Suomen eteläisimmästä paliskunnasta, Hallasta, ja hänellä oli nuorempana poromerkki: oikea alta vita pykälä päällä, vasemmassa kaksi pykälää päällä ja yksi alla. Isä, Ylä-Kainuu-lehden päätoimittaja Eino K. Heikkinen, piti poroja harrasteenaan.

– Porot olivat häälahja vanhemmilleni 1970-luvun alussa. Suuri osa niistä merkittiin äidilleni, minä sain pienemmän osuuden. Isällä ei ollut merkkiä. Muutin Helsinkiin 1994, isä kuoli 1999 ja äiti myi meijän porot pois.

Heikkinen muistaa, miten vei järvenpääläisen ystävänsä sydäntalven erotukseen 1990-luvun alussa, ennen kuin EU kielsi teurastamasta poroja maastoon.

– Aitauksessa roikkui ruhoja akillesjänteestä ja niiden sieraimista kasvoi verisiä jääpuikkoja. Se oli eteläiselle ystävälleni liikaa, mutta miellytti minua suuresti vanhana elokuvanystävänä. Se näky oli kuin kauhuelokuvasta.

Heikkinen on populaariviihteen suurkuluttaja, ja ylpeä siitä. Kauhua, sotaa, mafiaa ja länkkäreitä on tullut katsottua. Se on siirtynyt kirjoittamiseen.

– Näen asiat ikään kuin elokuvina ja kirjoitan niistä juonivetoisia, selkeitä kohtauksia. En niinkään mieti, kuinka saisin tehtyä mahdollisimman hienon lauseen.

Heikkinen huomaa kirjoittaneensa kaikissa kirjoissaan ”taistelutyyppistä juttua”: Terveisiä Kutturasta -romaanissa etelä vastaan pohjoinen, Jääräpäässä mies vastaan nainen, Poromafiassa pieni poronomistaja vastaan iso.

– Saa paremman tarinan, kun on taistelua. Toimittajana on kiva tehdä välillä fiktiota, kun ainakin tapahtuu jotain. Monet lehdet ovat täynnä kirjoituksia, vaikka mitään ei ole oikeastaan tapahtunut, koska joka päivä pitää sivut jollakin täyttää. Fiktiossa voi laittaa asioita tapahtumaan.

Ja tapahtuuhan niitä oikeastikin. Kun Heikkinen 1990-luvulla lähti maailmalle, hänen kotikylänsä Ämmänsaari lakkasi virallisesti olemasta. Kunnanvirastokin on tänään Suomussalmella, vaikka ei ole lähtenyt Ämmänsaaresta mihinkään.

Ei ihme, että Heikkisen nyrjähtäneissä tarinoissa vanha aika väistyy lakkaamatta ja tilalle tuleva uusi on entistä kummallisempi.

Kiilopää jatkaa synkistelyään.

Teepussit ovat unohtuneet matkasta, mutta repusta löytyy suklaata, josta saadaan kaakaot.

Kuukkeleita ei näy, mutta muuten kaikki on, kuten olla kuuluukin. Tuli räiskyy nuotiossa, savu hiljaa leijailee.

On niin hiljaista, että voisi kuulla moottorikelkkajengin tulevan.

Niillähän on mönkijät nykyään.