Apu

Mikko Kuustoselle äidin kuoleman kohtaaminen murrosiässä oli vaikeaa

Mikko Kuustoselle äidin kuoleman kohtaaminen murrosiässä oli vaikeaa

Muusikko Mikko Kuustonen syntyi kuusilapsisen perheen iltatähdeksi. Hänen vanhempansa olivat sodankäynyttä sukupolvea, jolle työnteko oli tärkeämpää kuin tunteiden näyttäminen.
Teksti Liisa Talvitie
Kuvat Satu Nyström, Mikko Kuustosen kotialbumi
Mainos

Euroopan syvin nikkelikaivos, vuonna 1959 avattu Kotalahden kaivos houkutteli satoja kaivosmiehiä perheineen Leppävirralle. Sinne muuttivat myös Aili ja Olavi Kuustonen ja heidän viisi lastaan.

Vanhin lapsista, Pekka, oli syntynyt talvisodan vuonna 1939, ja kuudes lapsi, kuopus Mikko syntyi maaliskuussa 1960. Silloin perhe oli jo asettunut Leppävirralle, vireään ja mielenkiintoiseen kaivosyhteisöön, jossa elettiin vielä patruunoitten aikaa.

– Asuimme työläisten alueella kaivosyhtiön rakennuttamassa rivitalossa. Luokkaerot olivat selkeästi osa arkea, mutta ihmiset olivat kiitollisia toimivasta yhteisöstä ja palveluista.

Kuustosten kodin tuulikaapissa oli kylän lääkekaappi, joka oli auki vuorokauden ympäri.

– Eteinen oli ammattiyhdistysvapaata vyöhykettä, ja opin tulemaan toimeen kaikkien kanssa, laulaja, musiikintekijä Mikko Kuustonen kertoo.

Perhe oli sotavuosien jälkeen siirtynyt isän työn perässä paikkakunnalta toiselle, mutta Leppävirrasta tuli pitkäaikainen kotiseutu.

Mikko kävi siellä koulunsa, kirjoitti ylioppilaaksi ja muutti sitten Helsinkiin leskeksi jääneen isänsä kanssa.

Kuopuspoika eli toisenlaisen lapsuuden kuin kolme veljeään ja kaksi sisartaan. Ikäero toisiin oli suuri, ja Mikko on tutustunut sisaruksiinsa paremmin vasta aikuisena.

Aili ja Olavi Kuustonen avioituivat ennen sotaa, ja vuonna 1939, ennen talvisodan syttymistä heille syntyi esikoinen Pekka.

Vanhemmat olivat tavallista iäkkäämpiä Mikon syntyessä, isä 45- ja äiti 42-vuotias.

– Isäni oli syntynyt vuonna 1915, äiti vuonna 1918. Muistan lapsuudestani, että vanhempani tuntuivat saman ikäisiltä kuin muiden lasten isovanhemmat. Omia isovanhempiani en koskaan tavannut.

Olavi Kuustonen joutui koko sukupolvensa tavoin talvi- ja jatkosotaan. Hänen suurin sota­traumansa oli se, että hän joutui jättämään vaimonsa ja vastasyntyneen poikansa sotaan lähtiessään.

Olavi haavoittui jatkosodan loppuvaiheessa ja kantoi lopun elämäänsä maksaan koteloitunutta 3 x 5 sentin kokoista kranaatinsirpaletta.

– Isä ei koskaan puhunut sodan raskaista kokemuksista eikä purkanut traumojaan juomiseen. Viimeisinä elinvuosinaan hän kuitenkin toisti kolmea myönteistä tarinaa. Yhdessäkään niistä ei ammuttu ketään, mutta tunnistin isän kertomuksissa surun sodasta.

Mikko Kuustonen piti vanhempiaan avoimina, ulospäinsuuntautuneina ihmisinä.

– Täytän kohta 57 vuotta ja olen iän myötä oivaltanut, että heillä oli salaisuutensa. Kun isäni kuoli vuonna 2000, hänen työtoverinsa halusivat laulaa muistotilaisuudessa Veteraanin iltahuudon. He eivät kuitenkaan tienneet, oliko isä ollut sodassa.

Olavi Kuustonen ei ollut kertonut heille mitään sotavuosistaan.

Mikko Kuustosen elämänkaareen vaikuttivat ratkaisevasti lapsuus kaivosyhteisössä ja sodankokeneiden vanhempien arvot. Niistä tärkein oli työ.

Mikko Kuustosen äiti oli jäänyt orvoksi 7-vuotiaana. Hän oli huutolaislapsi, jollaisiksi orpolapsia 1920-luvulla kutsuttiin.

Tyttö joutui piikomaan maalaistaloihin.

– Äidin kuoleman jälkeen selvisi, että vasta kolmannessa talossa Merikarvialla häntä kohdeltiin inhimillisesti. 1920-luvulla ei ollut sosiaalitointa, mutta joku valvonta sentään pelasi. 

Mikko oli 16-vuotias lukiolaispoika, kun äiti kuoli syöpään. 

– Äidin kuolema vaikutti lopulta elämääni ehkä enemmän kuin mikään muu. Kun olen käynyt psykoterapiassa, olen huomannut, että moni asia kulminoituu siihen, että olin murrosiässä menettäessäni hänet.

Mikko kävi katsomassa puolen vuoden ajan äitiään Leppävirran sairaalassa. He puhuivat paljon; tuntui siltä, että äiti halusi kuolinvuoteellaan tehdä välejä selväksi.

– Muistan luvanneeni hänelle, että teen kaikkeni löytääkseni lääkkeen syöpään. Lupaus, jota en ole tietenkään voinut täyttää, jätti jäljen epäonnistumisesta ja riittämättömyydestä. Suurin kipu jäi luopumisesta.

Äidin sairauden raskaina kuukausina Mikko luki Tuomas Anhavan suomentamia tankarunoja ja teki ensimmäisen laulunsa. Hän kirjoitti laulunsanoja mielessään ollessaan kesätöissä kaivoksen jätealueella, jonne kerättiin malmirikasteen lietettä.

– Olin oppinut kitarasta muutaman soinnun kansanopiston kitarakurssia käydessäni ja lauloin arasti isälle lauluni.  

Kuustonen sanoo, ettei hänellä ollut unelmaa lauluntekijän ammatista.

Ensimmäinen laulu syntyi toivon etsimisestä ja epävarmuudesta.

Kuustosten perhe siirtyi sotavuosien jälkeen  isän työn perässä paikkakunnalta toiselle, mutta Leppävirrasta tuli pitkäaikainen kotiseutu.

Äidin kuoleman jälkeen Mikon sisarukset olivat huolissaan, miten pikkuveli pärjää. Hän oli aktiivisesti mukana viidennessä herätysliikkeessä ja sai lohtua suruunsa.

– Tein ensimmäisen gospeläänitteeni vuonna 1979 ja liityin Pro Fide -yhtyeeseen. Niihin vuosiin sisältyi paljon hyvää ja lohdullista, vaikka nykyisin vierastankin kaikkea oikeassa olemisen uhoa.

Helsinkiin muuton jälkeen hän ja isä asuivat hetken kahdestaan, kunnes Mikon perheetön sisar, matematiikanopettaja Arja muutti asumaan isänsä luokse.

– Heille syntyi hyvä perheyhteys, ja isä sai kuin toisen elämän. Hän teki pieniä taideteoksia sekä keramiikkaa ja pääsi matkustelemaan. Minun muusikon ammattiini isä suhtautui aina hämmentävän myönteisesti ja kiersi konserteissani.

Kun Olavi Kuustonen käänsi pienellä eleellä kuulolaitettaan pienemmälle, poika tiesi, että lavalla piti laskea volyymia.

– Työtoverit olivat kutsuneet isääni hopeahipiksi, ja ehkä juuri siksi hän ei koskaan kritisoinut pitkää kuontaloani eikä liioin rokkikukkoiluani. Olen huomannut monta kertaa myöhemmin, että juuri sotaveteraanit ovat avarakatseisia ja kuuntelevia, toisin kuin heidän nimissään ratsastavat touhuilijat.

Kun isä kuoli, Mikko Kuustonen oli lomalla Sisiliassa, Taorminassa nuoremman tyttärensä, juuri yläasteen lopettaneen Minkan kanssa. Hän oli tehnyt samanlaisen isä-tytär-matkan esikoisensa Iinan kanssa, kun tämä oli ysiluokkalainen.

– Matkamme Minkan kanssa sai totaalisen käänteen, kun saimme tiedon isäni kuolemasta. Itkimme, puhuimme paljon ja kävimme muistoja läpi. Itselläni ei ollut isovanhempia eikä sukupolvien ketjua, mutta tyttärilläni oli isoisä, joka vietti meillä monet joulutkin. Olemme puhuneet erityisen paljon isovanhemmuudesta nyt, kun Iinalla on lapsi.

17 vuoden takaisesta Sisilian-matkasta jäi isän poismenosta huolimatta hyvä, puhdistava muisto. 

Vanhempiensa sukupolven arvoista Mikko Kuustonen tunnistaa itsessään sisun, työn arvostuksen ja perheestä huolehtimisen. 

Hän ei muista, että lapsuudenkodissa olisi puhuttu paljonkaan rakkaudesta, suruista tai iloista. Ilmapiiri oli silti lämmin, ja kiitollisuutta tunnettiin arjen sujumisesta.

– Rakkautta ja välittämistä ilmaistiin tekemällä töitä. Isä teki koko ikänsä töitä käsillään, ja kun kaivoksen pilli soi työpäivän päätteeksi, hän tuli kotiin ja katosi saman tien kellariin. Talossa oli askarteluhuone, jossa syntyivät perheen huonekalut, kynttilänjalat ja naapurin koirankopit. Firabelihommia riitti jokaiseen iltaan.

Sodan käynyt sukupolvi oli joutunut oppimaan arjesta selviytymistä, ja se tuntui korostuneena työntekona vielä 1960-luvulla.

– Arki oli hyvin erilaista lapsuudessani kuin nyt. Meillä ei ollut kodinkoneita, ja ensimmäinen televisiokin tuli vasta 60-luvun lopulla.

Kun Mikko Kuustonen kiersi parikymmentä vuotta kehitysmaahankkeissa ympäri maailmaa, hän kohtasi samaa sitkeyttä, samankaltaisia selviytymismalleja kuin lapsuutensa Suomessa.

– Toisinaan ihmiset asettuivat ikään kuin energian säästötilaan, jossa keskityttiin vain välttämättömiin asioihin, ja muu jäi sivuun.

Niistä ajoista Suomi on kokenut valtavan muutoksen; työelämä, työsuhteiden pituus ja työnteon arvostuskin ovat muuttuneet.

Mikko Kuustonen sai isältään varauksetonta tukea muusikon ammattiinsa, ja isä kiersi kuuntelemassa hänen konserttejaan. 

Omassa elämässään Mikko Kuustonen on kokenut monenlaisia vaiheita.

Hänet tunnetaan ennen kaikkea muusikkona mutta myös toimittajana, kehitysmaatyön tekijänä ja hyväntekijänä.

– Se, että päälleni sovitetaan hyvän miehen kaapua, on vastenmielistä. Ymmärrän tietysti, että tarinat liittyvät persooniin, mutta ihmisyyttä on olemassa vain keskeneräisenä ja hauraana. 

Hyväkin mies kompuroi elämässään, eivätkä kaikki vaiheet ole olleet aivan hyviä. 

Mikko Kuustonen jätti alkoholinkäytön kokonaan vuonna 2004. Hän sanoo, että se oli hyvä päätös.

– Siihen ei sisältynyt mitään dramatiikkaa, mutta huomasin, että juominen hallitsi mieltäni yhä enemmän. Viinipullon korkkaamisesta tuli päivittäin rituaali, josta alkoi seurata enemmän murhetta kuin iloa. Samalla huomasin päihteiden kaatavan viereltä useita hyviä kollegoita.

Hän joutui hakemaan lopettamiseen vertaistukea ja kävi läpi Myllyhoidon. Asiasta on tärkeää puhua.

– Moni näyttää miettivän terveesti alkoholinkäyttöään, ja sitä, hallitseeko se elämää. Itse vakuuttelin tarvitsevani pään nollausta ja irtiottoja, mutta samalla pahensin tilannetta. Mielihyvä väheni, ja alakulo lisääntyi.

Hän pelkäsi menettävänsä elämästä ilon ja ystävät, jos raitistuisi.

– Nyt tuo kelaus kuulostaa korvissani koomiselta.

Mikko Kuustonen ei vedä päälleen nyt raittiusliikkeen miehen kaapuakaan ja tarjoaa vierailleen mielellään viiniä. Hänellä on kaapissa isänsä pienet, kristalliset snapsilasit, joista isällä oli tapana tarjota ”fingerporilaiset” konjakkia.

Kymmenen vuoden hiljaiselo musiikintekijänä loppuu tänä keväänä, kun Mikko Kuustonen lähtee uuden bändinsä kanssa kiertämään konserttisaleja ja julkaisee albuminsa Agricolankatu 11.

Tauko oli tarpeen, sillä intohimo musiikin tekemiseen oli hiipunut.

– Tunsin jossain vaiheessa olevani kuin jukeboksi, joka toistaa itseään. Nyt on tärkeää rikkoa sitä kehää, jossa omat murheet jumittuvat kaiken keskiöön.

Levyn nimi tulee osoitteesta, jossa hän asui Helsingin Kalliossa avioeronsa jälkeen.

– Agricolankadulle kuulin avoimista ikkunoista elämän äänet Karhupuiston täydeltä. 

Oman elämän ikkuna täytyy avata ja astua taas ihmisten ilmoille. ●

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Satu Nyström ja Mikko Kuustosen kotialbumi

Julkaistu: 10.3.2017