Apu

Mikko Kuustonen: Valoa maailmaan



Mikko Kuustonen: Valoa maailmaan

Mikko Kuustonen on entinen Batman, Jumalan juoksupoika, levytähti ja maailmanparantaja. Ehkä siksi hänestä tuli kohtaamisen ammattilainen.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Kari Kaipainen

Mikko Kuustonen on aina kärsinyt sisäisestä ristiriidasta. Savon sydämestä, Oravikosken kaivoskylältä maailmalle lähtenyt pojankoltiainen halusi olla hyvä jätkä, mutta samaan aikaan hän halusi parantaa maailman.

– Kouluikäisenä sain isosiskoltani Arjalta joululahjaksi Batman-puvun. Se oli suuri tapaus. Minulla oli jo ennestään supersankaripassi, joka oikeutti taistelemaan lain ja oikeudenmukaisuuden puolesta. 

Heti aattona Mikko puki puvun päälleen ja meni se päällä metsään, kiven luo, jonka hän oli leikeissä nimennyt Batmobileksi. Mikolla oli juuri alkamassa maailmanpelastus, kun tiukka puku halkesi pakkasessa.

Tuskin kukaan tuolloin aavisti, että lepakkonaamio, hansikkaat, kumisaappaat ja lentoviitalla varustettu ihopanssari kuvaisivat vielä Kuustosen tulevaa elämää.

Kuustosen onnellinen lapsuus loppui kesken kaiken. Mikon ollessa vasta 16-vuotias hänen rakas Aili-äitinsä sairastui syöpään. 

Siitä alkoivat pitkät jäähyväiset. Mikko kävi katsomassa äitiään sairaalassa joka päivä koulun jälkeen.

– Oli rankkaa ja epäoikeudenmukaista seurata äidin kärsimystä. En osannut etsiä apua ja kaipasin lohtua. 

Äidilleen Mikko lupasi, että hän lukisi itsensä vielä lääkäriksi ja etsisi lääkkeen syöpään.

Eräänä lokakuisena päivänä, kun taas kerran Mikko meni kukka kädessä sairaalaan, äiti oli nukkunut pois.

Mikko alkoi etsiä lohtua ja jälleennäkemisen toivoa uskovaisilta.

Leppävirralla vallitsi viidesläinen herätysliike. Mikko hakeutui heidän pariinsa. Välitunneilla hän kävi rukouspiireissä ja koulun jälkeen seurakunnan tapahtumissa. Lopulta hän tuli uskoon ja ryhtyi Jumalan juoksupojaksi.

Mukanaan hänellä oli äidin elämänoppi: ”Muista katsoa ihmisiä silmiin ja sanoa päivää.”

Kirkasotsaisena ylioppilaana Kuustonen sai levytyssopimuksen. Sitä ennen hän oli kuunnellut musiikkia Radio Luxembourg -asemalta ja nauhoittanut kuulemiaan rockbiisejä kasettinauhurille. 

Ensimmäisen kitaransa Kuustonen osti 13-vuotiaana sisareltaan lainaamilla rahoilla.

– Opettelin soittamaan Peikkoäidin kehtolaulun ruotsinkielisestä oppikirjasta.

Omat laulut syntyivät kertomisen tarpeesta – äidin kuoleman jälkeen. 

Kaivoksen kesätyömies Kuustonen kirjoitti laulun Jää kuuntelemaan. Samaan aikaan hän perusti kavereiden kanssa hengellisen bändin.  Pian bändi pääsi Ristin Voitto -nimisen helluntailaisen kustantamon studioon nauhoittamaan demoa. 

Kaikkien yllätykseksi Kuustoselle tarjottiin kustantamosta sopimusta soololevystä. 

Kuustonen ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Sopimus taskussa hän kertoi asiasta eräälle bändille.

– Pro Fide -yhtye tuli keikalle Leppävirran yhteislyseoon. Keikan jälkeen menin takahuoneeseen ja soitin heille kasettinauhurilta biisejäni, mutta ne eivät tehneet heihin vaikutusta. Yllättäen bändin johtaja, Juha Kela, käveli perääni ja pyysi minut koelauluun.

Seuraavat kahdeksan vuotta Kuustonen antoi elämästään Suomen Raamattuopistolle ja opiston Pro Fide -bändille. Kuustonen julisti herätyshenkistä Jumalan sanaa niin kouluissa, seurakunnissa kuin vankiloissa.

Pro Fidessä musiikki oli vain välikappale. Bändin varsinainen rooli oli tehdä evankelioimistyötä. 

Bändin panssarivoimin soitetun musiikin oli tarkoitus käännyttää mahdollisimman monta syntistä, ei myydä levyjä tai saada radiossa soittoaikaa. 

Bändin menestys ei ollut heistä itsestä kiinni, vaan Jumalan tahdosta.

Kuustonen ei osannut kyseenalaistaa sitä lainkaan. 

Keikkojen jälkeen bändin jäsenet toimivat sielunhoitajina. Takahuoneissa vastaanotettiin yleisöä, annettiin heille neuvoja ja rukoiltiin heidän puolestaan. 

Mikon oven takana oli usein pisin jono.

– Olin tuolloin nuori ja kuvittelin, että toteutamme pyhää tehtävää.

Kuustonen ymmärsi nopeasti, että hänellä ei ollut minkäänlaisia valmiuksia auttaa oikeasti hädässä olevia ihmisiä.

Kun yhtyeen keulahahmo Juha Kela kuoli äkillisesti, Kuustonen alkoi miettiä bändistä eroamista. Raamattuopistosta Kuustoselle tarjottiin Kelan entistä musiikkisihteerin paikkaa. Niinpä Kuustonen jäi. Samalla hän pisti bändin uusiksi. 

Jonkun ajan jälkeen Kuustonen ymmärsi, että hänen toiveensa uudistaa bändi ja viedä se Suomen rajojen ulkopuolelle, ei ollut bändin, vaan Kuustosen oma missio.

Kuustonen irtaantui Raamattuopistosta ja Pro Fidestä. 

Saman tien hän muuttui takinkääntäjäksi. Hänestä tuli luopio, joka oli joutunut kadotuksen tielle.

– Joissakin afrikkalaisissa heimoissa yhteisön ulkopuolelle sulkeminen merkitsee kuolemantuomiota. Silta se kieltämättä tuntuikin.

Kuustonen joutui etsimään uudelleen niin minänsä kuin uskonsa.

Yhteisöstä irtautuminen ja oman menneisyyden käsitteleminen  olivat niin rankkaa, että hän alkoi käydä psykoterapiassa.

– Minusta tuli suuri ”maksetun rakkauden” ystävä. Oli vapauttavaa mennä terapeutin luo, joka oli riippumaton ja jota ei tarvinnut miellyttää. 

Kuustonen ei toimi enää seurakunnissa. Hengellinen pohdiskelu kuuluu silti elämään.

– Usko ja hengellinen ulottuvuus ovat edelleen osa identiteettiäni. Ei siksi, että olen ollut mukana herätysliikkeessä, vaan koska olen ihminen.

Pro Fiden jälkeen Kuustonen alkoi elää normaalia nuoren, perheellisen miehen elämää. Tai niin hän aluksi kuvitteli. 

Kuustonen lähti bootseineen ja uuden bluesbändinsä Q.Stonen kanssa maailmalle. 

Q.Stonen oli määrä esiintyä apartheidin runtelemassa Etelä-Afrikassa. Vasta perillä bändille selvisi, että heidän oli tarkoitus esiintyä herätyskristillisen järjestön konserteissa kirkoissa, joihin mustilla ei ollut asiaa.

Bändi majoittui keskiluokkaisessa, valkoisessa buuriperheessä. Kun Kuustonen yritti kysyä perheen mielipidettä rotusorrosta, perheen äiti oli sitä mieltä, että mustat eivät osanneet käyttää edes aterimia. 

Syntyi raju törmäys: kiertue peruuntui ja bändi suuntasi Etelä-Afrikan sijaan Namibiaan. 

Siltä reissulta Kuustonen sai kehitysmaakipinänsä.

– Namibiassa tajusin, että voisin tehdä pieniä konkreettisia asioita, jotka veisivät jotenkin maailmaa parempaan suuntaan.

Kaksikymmentä vuotta Kuustonen kiersi maailmaa avustusjärjestöjen mukana. Hän kävi muun muassa Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.

Ensimmäisestä reissusta lähtien Kuustonen rahoitti matkoja lehti-, radio- ja televisiojutuilla. Toimittajan työstä tuli toinen ammatti.

Kuustonen kiersi pieniä kyliä ja yhteisöjä ja etsi niistä yksittäisten ihmisten tarinoita.

– Jokainen kohtaaminen oli ainutlaatuinen. Yritimme usein rakentaa ihmisiin luottamusta vailla yhteistä kieltä. Koskaan en tiennyt, mitä vastapuoli oli kokenut tai nähnyt. 

Lasten kanssa Mikolla oli omat keinonsa. Hän opetti lapsille leikkejä tai pelasi heidän kanssaan jalkapalloa. Ilo ja fyysinen tekeminen yhdistivät nopeasti.

Vuonna 1998 Kuustosta pyydettiin YK:n hyvän tahdon lähettilääksi. 

Mikko vastasi, että jos YK etsii parrasvalotaiteilijaa leikkaamaan saksilla silkkinauhoja ja kohottelemaan kuohuviinilaseja, hän ei ole oikea henkilö tehtävään. Mutta mikäli he tarvitsevat sekatyömiestä kansalaisjärjestöjen avuksi, hän saattaisi olla kiinnostunut.

Kuustonen oli myös käynnistämässä kehitysyhteistyöjärjestö Planin toimintaa Suomessa.

Afikkalaisten maalaiskylien elämäntapa tarttui Kuustoseen. Hänen eleensä suurenivat ja nauru muuttui reheväksi. Kyläläiset kerääntyivät hetkessä hänen ympärilleen.

Hän oli yhtä aikaa herkkä ja vastaanottava, mutta myös virkamies, joka hallitsi niin tiedot kuin tilastot. 

Herkkien antennien takia ei ollut tavatonta, että hän uupui toisinaan. Se tapahtui yleensä vasta kotona.

– Kerran joulukuussa olin tulossa Sambiasta. Lontoossa lentokentällä Jingle Bells kaikui ja kenttä oli koristeltu jouluun. Kun katselin sitä, aloin voida huonosti ja juoksin vessaan oksentamaan. 

Sinä hetkenä Kuustonen oksensi omaa elämäänsä.

Kotona ollessaan Mikko lupasi itselleen, että hän on kiitollinen elämästään ja tyyni. Viikon päästä hän unohti lupauksensa ja sai itsemurharaivarit parkkisakosta.

– Monta vuotta meni, että kävelin perheeni yli. Olin kotona liian vähän jakamassa arkea.

Jälkeenpäin Kuustonen on kysynyt tytöiltään Iinalta ja Minkalta, että muistavatko he hänet poissaolevana isänä, mutta tytöt väittävät, etteivät.

Silti syyllisyys painaa Kuustosta. Hän jäi koukkuun auttamiseen. 

– Maailma jätti minuun tosi voimakkaan jäljen. 

Toisinaan matkat päätyivät lauluihinkin:

Seitsemän merta kavalaa/ja seitsemän pimeää majakkaa,/ tämä tuntematon, mentävä on/sielua piinaa ikävä loputon./ Kauriin kääntöpiirin taa,/ kohti viimeistä rantaa,/ vuorovedet miestä kuljettaa/ ja kivussa kantaa.

Enää Kuustonen ei reissaa hyväntekijänä. Nyt hän on oppinut, että yhtä tärkeää kuin on lähteä mukaan, on osata jättää hommat nuoremmille.

Moni hieraisi silmiä, kun Kuustonen vitsaili televisiossa Hyvät ja huonot uutiset -ohjelmassa.

– Kehitysyhteistyössä ilo ja nauru jäi helposti piiloon, mutta keikkabusseissa olen nauranut aina. Nyt sain tuoda sen puolen itsestäni esiin. Se oli vapauttavaa.

Ohjelmassa Kuustosesta on ollut hauskaa tehdä töitä eri-ikäisten ja eri ammateista tulevien sanaseppojen ja -sirkkojen kanssa.

– Me pyrimme, että saamme toisemme loistamaan. Siinä olisi monilla työyhteisöillä opittavaa.

Kuustonen riemuitsee vastaan tulleista uusista kokemuksista. Pelkkä ajatus siitä, että hänen roolinsa olisi ollut keikkamuusikon työ, olisi saanut miehen vaipumaan syvään koomaan.

– Tajusin 50-vuotiaana, että äidin opista – ihmisten kohtaamisesta – tuli minulle lopulta työ. Olen saanut kohdata ihmisiä ja olen kiitollinen oppimastani. Silmiin katsominen tuntuu edelleen olennaiselta.

Senkin Kuustonen nyt jo tietää, että koko ajan ei voi olla hyvä jätkä ja parantaa maailmaa. Armollinenkin pitää muistaa olla. ●

Teksti Minna Nevalainen, kuvat Kari Kaipainen

Julkaistu: 21.8.2015