Kotkan ydinkeskustassa, torin kulman Apteekkitalossa, asui aikoinaan pari pikkupoikaa. Matti "Maltsu" Koski ja Heikki "Hemppa" Vuonamo puuhasivat kerrostalon pihalla kaikkea sitä, mitä pikkupojat ovat tavanneet tehdä. He pelasivat nelimaalia ja jalkapalloa, hyppäsivät seipäällä ja leikkivät kirkonrottaa.

Nyt 73-vuotiaat kaverukset istuvat vierekkäin ja muistelevat naureskellen menneitä. He ovat vanhentuneet armollisesti. Harmaantuminen ja kaljuuntuminen eivät ole vieneet iloa silmistä.

– Aloitimme kansakoulun yhtä aikaa, tosin eri ­luokilla. Poikalyseoon pyrittiin ja päästiin samaan aikaan. Niin hyviä kavereita oltiin, että luokallekin jäätiin samaan aikaan. Kumpikin tuplasi lukion ekan luokan, Matsu hörähtää.

Miehet muistelevat, että heitä oli viisi kaverusta, jotka melkein kilpailivat siitä, kuka sai eniten nelosia todistukseen. Viisikosta neljä jäikin luokalle samana vuonna.

Kun ikää tuli lisää, Matsun ja Hempan kaveruus muuttui, jos mahdollista, vielä kiinteämmäksi. Molemmilla oli mopot, ja niiden selässä he kiersivät pikkukaupungin katuja ja kujia. Iltaisin pojat istuivat nuorison suosimassa Quick-baarissa. Tyttöjä tietysti alettiin katsella sillä silmällä.

– Kohokohtia olivat koulun teinikunnan järjestämät illanvietot, joita kutsuttiin Kotkassa konsuiksi. Niissä esiintyi sen ajan huippuja, kuten Carola ja The Sounds, Hemppa kertoo.

Musiikki oli tietysti tärkeä osa elämää teini-iässä. Matsulla oli loistava levyvalikoima, ja hän luukutti iltaisin musiikkia täysillä ikkuna auki.

– Isälläni oli työhuone pihan toisella puolella vasta­päätä Matsun huonetta. Hän pyysi minua joskus sanomaan Matsulle, että ikkunan voisi sulkea, Hemppa muistelee.

Poikia yhdisti sittemmin myös isättömyys. Hempan isä, kaupunginlääkäri Aulis Vuonamo, menehtyi äkillisesti vain 55-vuotiaana. Hemppa oli tuolloin 13-vuotias ja hänen pikkusiskonsa 12. Matsun isä oli kuollut, kun poika oli alle vuoden ikäinen.

– Se oli kova juttu murrosikäiselle pojalle. Onneksi minulla oli hyvä ja vahva äiti, Hemppa sanoo.

Asiasta ei juuri puhuttu kaverien kesken. Hempan mukaan hän selvisi isän menetyksestä lopulta melko nopeasti. Asia oli vain hyväksyttävä – ei ollut muuta vaihtoehtoa.

– En muista, osasinko sanoa Hempalle asiasta mitään. Olen vieläkin huono puhumaan ihmisille, joilla on ollut surua. En tiedä, miten heitä pitäisi lähestyä. Jotenkin kai pelkään, että heidän kokemansa kärsimys vain kasvaa, jos alan siitä keskustella, Matsu toteaa.

Vaikka asiasta ei puhuttu ääneen, molempien mielestä isän puuttuminen oli iso yhdistävä tekijä. Tosin Matsu ei osannut kaivata isää, koska tämä oli kuollut niin varhain. Talousopettajana työskennellyt äiti ei mennyt uusiin naimisiin, ei myöskään Hempan äiti.

– Minulla oli kaksi läheistä velipuolta isän aiemmasta avioliitosta. Oli kova isku, kun menetin heistä toisen muutama vuosi isän kuoleman jälkeen, Hemppa kertoo.

Velipuoli, lennonjohtaja Kauko Vuonamo pääsi vuonna 1966 ensimmäistä kertaa Ilmavoimien uuden Fouga Magister -koneen kyytiin. Kone putosi alas Kirkkonummella. Sekä lentäjä että Kauko menehtyivät. Tapauksen traagisuutta lisäsi se, että Kaukon olisi pitänyt viikkoa myöhemmin viettää omia häitään.

– Silloin taisin sanoa Hempalle kadun kulmassa jotakin asiasta. Kale oli ollut meidän pihan pikkupoikien idoli aikoinaan. Emme siitäkään kuitenkaan sen enempää keskustelleet, Matsu muistelee.

Lukion jälkeen kotkalaisnuorten tiet erkanivat, kun osa lähti muualle opiskelemaan ja osa armeijaan. Myös Matsun ja Hempan tiivis parinkymmenen vuoden yhdessäolo päättyi lakkiaisiin.

Heikki Vuonamo opiskeli taloustieteitä Åbo Akademissa ja teki elämäntyönsä journalismin ja viestinnän parissa. Ura alkoi 50 vuotta sitten kotkalaisessa Etelä-­Suomi-lehdessä, minkä jälkeen hän työskenteli useissa tekniikka- ja talousalan lehdissä. Eläkkeelle hän jäi kuusikymppisenä Orionin viestintäjohtajan työstä.

Hemppa on harrastanut urheilua koko ikänsä, ja hän pelaa edelleen koripalloa ja vesipalloa. Hän myös lukee paljon ja innostui vanhoilla päivillään opiskelemaan latinaa.

Matti Koski ei lukiolaisena oikein tiennyt, mikä hänestä tulee isona. Kun eräs kaveri lähti opiskelemaan LVI-alaa, myös hän päätyi opiskelemaan LVI-­insinööriksi Helsingin Teknillisessä opistossa. Monipuolinen työura vei välillä pariksi vuodeksi Irakiin. 1980-luvulla Matti perusti oman insinööritoimiston. Eläkkeelle hän jäi kahdeksan vuotta sitten, ja yritystä hoitaa nyt yksi hänen pojistaan kumppaneittensa kanssa.

Hemppa on ollut Sari-vaimonsa kanssa yhdessä jo 46 vuotta. Parilla on tyttö ja poika sekä neljä lastenlasta. Matsulla on neljä poikaa ja neljä lastenlasta.

– Avioliitto kesti aikansa ja loppui. Sen jälkeen minulla on ollut poikamiesstatus. Tosin tyttöystävä ei ole vaihtunut 25 vuoteen, hän kertoo pilke silmäkulmassa.

Ruuhkavuosina ystäville jää usein hyvin vähän aikaa, ja näin kävi myös Hempalle ja Matsulle. Hemppa jäi asumaan pääkaupunkiseudulle ja Matsu palasi lopulta Kotkaan. Kymmenen viime vuoden aikana miehet ovat tavanneet taas useammin. Hempalla on Kotkassa kesähuvila, joten tapaamiset tihentyvät varsinkin kesäisin.

– Käymme torikahvilassa ja teemme joskus baarikierroksia. Viime kesänä kiersimme kuusi baaria illan aikana. Matsu tuntee Kotkassa paljon ihmisiä ja tietää, mistä kannattaa kysellä, jos vaikkapa tarvitsen huvilaan remonttitarvikkeita, Hemppa sanoo.

Matsu käy toisinaan päiväreissulla Helsingissä, mutta ihmettelee jo puoliltapäivin, mitä hän oikein siellä tekee. Onneksi bussilla pääsee taas illaksi Kotkaan. Hän on ollut parikymmentä vuotta aktiivisesti mukana kunnallispolitiikassa eikä ole vieläkään kyllästynyt yhteisten asioiden hoitoon.

”Lyskän” pojat eivät ole koskaan unohtaneet kouluaan, ja molemmat kuuluvat Kotkan Lyseon Senioreihin. Viime vuonna yhdistys julkaisi Muistojeni koulutie -kirjan, joka on läpileikkaus kotkalaisesta koulumaailmasta jatko­sodan alusta tämän vuosisadan alkuun.

Matsun ja Hempan ystävyyteen ei kuulu saunan lauteilla uskoutuminen. Itse asiassa he eivät muista edes saunoneensa yhdessä kouluvuosien jälkeen muutoin kuin joskus uimahallissa. Tavatessaan he muistelevat usein lapsuuden ja nuoruuden juttuja. Syvällisistä asioista ei keskustella.

– Suuria avautumisia ei ole puolin eikä toisin. Enkä halua lähteä aktiivisesti ronkkimaan toisen asioita. Koen, että silloin tunkeudun liikaa yksityisyyden puolelle. Hemppa edustaa samaa koulukuntaa. Ymmärrämme toisiamme kuitenkin erittäin hyvin jo puolesta sanasta. Kumpikaan ei voi teeskennellä mitään, sillä toinen paljastaa bluffin heti, Matsu sanoo.

Hemppa nyökyttelee.

– Olemme aina olleet samalla aaltopituudella. Kun tapaamme, keskusteluun ei tarvita mitään alustuksia. Jatkamme siitä pilkusta, mihin jäimme edellisellä kertaa. Huomaamme aina, milloin toista ei pidä ottaa tosissaan. Riitoja ei ole syntynyt koskaan.

Mikä on Matsun paras puoli?

– Hänessä on monta hyvää asiaa, ja on vaikea nostaa yksittäisiä juttuja. Hän on viiltävän älykäs ja huumorintajuinen.

Matsun mielestä Heikki on ollut 70 vuotta tasaisen mukava.

– Tosin Hemppa on aina ollut temperamenttisempi kuin minä ja osaa tehdä nopeasti päätöksiä. Se on joskus hieman ärsyttänyt: kun minä asetun pöydän ääreen vasta pohtimaan jotakin asiaa, niin hän on sen jo päättänyt. Hän oli jo nuorena paljon impulsiivisempi kuin minä, vaikken itsekään mikään jahkailija ole.

Miten toimitaan, jos toinen tekee tai sanoo jotakin, jonka kaveri kokee kielteiseksi?

Hemppa arvelee, että hän sanoisi asiasta suoraan, mutta yrittäisi olla hyvin hienotunteinen. Matsu pohtii hetken. Sitten hän toteaa, että pitkä kokemus kunnallispoliitikkona on opettanut, ettei toisia kannata liiemmälti ohjeistaa.

– Hemppa on niin avoin, rehti ja reilu, ettei ole tarvettakaan sellaiseen.

Miehet miettivät, miten toinen on muuttunut kuluneiden vuosikymmenten aikana. Matsun mukaan Hemppa oli nuorena hieman räjähtelevä, mutta käytös on sittemmin tasoittunut.

– Hän oli jo ulkonäöltään sellainen etelämaalaisen tulinen, pitkä ja tumma, Matsu sanoo ja nauraa.

Hemppa taas arvelee, että Matsu on joutunut ponnistelemaan yrittäjän työssään, mikä on vaikuttanut myönteisesti.

– Yrittäjän täytyy uskoa itseensä. Matsu vaikuttaa nykyisin siltä, että luottaa itseensä. Nuorena hän oli samanlainen huithapeli kuin minäkin. Eihän meitä kiinnostanut muu kuin popmusiikki, tytöt ja mopot.

Samassa Matsu muistaa tärkeän asian.

– En ole Hemppaa kadehtinut mistään muusta kuin television virityskuvasta!

Molempia naurattaa. Matsu kertoo, että Vuonamoille hankittiin televisio 1950-luvun lopussa ensimmäisten kotkalaisten joukossa. Pihan lapset saivat käydä katsomassa virityskuvaa.

– Ohjelmaa esitettiin aluksi yhdellä kanavalla kaksi tuntia kerrallaan, kolmena päivänä viikossa. Muulloin näkyi virityskuva. Kun kaverit tulivat tätä ihmettä katsomaan, ruudussa oli yleensä se mustavalkoinen virityskuva, Hemppa kertoo.