Kolumni | Juha Itkonen jäi miettimään, mille Luppa ja Tattis nauraa.
Eräs toimivaksi todettu tie suomalaislukijoiden sydämiin on huumorilla silattu. Huovinen, Paasilinna, Tervo, Hotakainen, viimeisimpänä ja valtikkaa pitävänä koko kansan suosikkina Tuomas Kyrö – kaikilla näillä on toki tunnistettava tyylinsä, mutta vahva mieshumoristien jatkumo on selvästi olemassa.
Juhani Känkänen on ainakin toistaiseksi astetta tuntemattomampi tekijä. Aiemmin muun muassa kuvaamataidon opettajana ja graafisena suunnittelijana toimineen miehen nelikymppisenä käynnistynyt kirjailijanura sai lentävän lähdön, kun debyytti Toivon mukaan nappasi Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Sen jälkeen Känkänen on jatkanut työtään kirkkaimmista parrasvaloista piilossa.
Kuitenkin Känkänenkin on riemastuttavan hauska, on ollut aina. Hän on kirjoittanut suomalaista nykyihmistä kipeästi koskettavista teemoista, muun muassa modernin työelämän absurdiudesta. Miksei siis suuri yleisö, tuo kieltämättä aina yhtä arvaamaton ja hankalasti määriteltävä ihmisjoukko, ole vielä ottanut häntä omakseen?
Luppa ja Tattis, Känkäsen neljäs aikuisten romaani, heittää eteemme hyvinvointivalmentaja Lupan ja kirjabloggari Tattiksen, vanhat mutta elämässään toisistaan etäälle ajautuneet ystävykset. Luppa on koira ja Tattis sika, ainakin jotain sinne päin – molemmat tuntuvat kyllä kovasti inhimillisiltä, mutta edellisellä on kuono ja tassut, jälkimmäisellä sorkat ja saparo.
Kummallakaan ei pyyhi erityisen hyvin. Franchise-yrittäjä Luppa on jäänyt velkaa ahneelle emokonsernilleen, herkkuihin mieltynyt Tattis taas lihottanut itsensä liki liikuntakyvyttömään kuntoon. Koira siis ryhtyy sian personal traineriksi ja päätyy siinä sivussa itselleen vieraaseen ympäristöön, Tattiksen järjestämään lukupiiriin, jonka kunniavieraana on kirjailija Frans Emil Fasad – pöyhkeänpuoleinen fasaani.
Fasadia odottaisi seuraavana päivänä Forssassa kirjallisuuspalkinto, jota maestro ei aio vaivautua vastaanottamaan. Tattiksen Cadillacilla häntä lähdetään yhdessä tuumin kuljettamaan paikalle. Koska vanhan amerikanraudan kanssa tulee ongelmia jo Nurmijärven kohdalla, kyytiin pomppaa automekaanikko Salminen, suoraviivainen ja -puheinen käytännön mies (tai supikoira).
Autossa filosofoidaan ja fundeerataan. Reissumiesten erilaisuus tulee selvästi esiin: kaikkien muiden hermoille käy erityisesti turhamainen, omista murheistaan nariseva kirjailija. Road tripin tunnelma on silti jotenkin toverillisen lempeä ja elämänuskoa valava, aivan niin kuin koko romaaninkin.
Entä sitten se suuri, itseään ehkä ikuisesti odotuttava suosio? Känkänen tuntuu koskettelevan aihetta, kun keskustelu Cadillacissa viivähtää hetken huumorin olemuksessa. Oli miten oli, minä en tavoittele naurua, joka nojaa siihen, että ennen kaikki oli paremmin, fasaani toteaa supikoiralle.
Jos lausunnon tulkitsee tekijän näkemykseksi, sitä voisi kai pitää elitistisenä. Ei suosiota hinnalla millä hyvänsä. Ei pienintä yhteistä nimittäjää. Toisaalta juuri fasaanikirjailijansa kustannuksella Känkänen eniten ilakoi. Tälle tärkeilijälle huumori on tragedian läsnäoloa kaikissa tilanteissa, kun taas supikoiran mielestä kysymys on yksinkertaisempi. ”Huumori on iloinen asia, jotain sellaista mikä naurattaa.”
Näinhän se on. Humoristisen romaanin lähestyttävyydelle on myös epäilemättä eduksi, jos hauskuuden lähde on selkeästi paikannettavissa. Vanha jäärä narisee nykymaailman järjettömyyttä. Suomalainen haluaa ruotsalaiseksi. Tunnistamme. Toimii.
Tällainen kirkas, tarvittaessa yhteen lauseeseen kiteytyvä konsepti Lupasta ja Tattiksesta puuttuu. On jopa vaikea sanoa, mille kirja meitä kutsuu nauramaan: kirjallisuuden älyttömyydelle, kirjallisuutta älyttömänä pitävien älyttömyydelle vai kenties koko maailman älyttömyydelle? Kaikelle tälle kai ja jotenkin yhtä aikaa.
Jos kirjasi kerran ovat hyviä, miksei yleisö löydä sinua, supikoira kysyy fasaanilta. Minulla ei ole agenttia, fasaani vastaa. Se on yhtä hyvä vastaus kuin mikä tahansa muu. ■
