Image

Mihin taidetta tarvitaan?



Mihin taidetta tarvitaan?

Avaaja. Kun kerran yhteiskunta rahoittaa kulttuuria, kulttuurin vaikutuksista pitää voida puhua, sanoo tutkija Pasi Saukkonen.
Teksti Iida Sofia Hirvonen
Kuvat Outi Törmälä

Tutkija Pasi Saukkosen mielestä kulttuurirahoitus kaipaa uudistusta ja rehellistä keskustelua. Hän viimeistelee Suomen Kulttuurirahastolle selvitystä, jossa kartoitetaan suomalaisen kulttuuripolitiikan historiaa, nykytilannetta ja tulevaisuutta. Sen periaatteet luotiin 1960–70-lukujen vaihteessa, ja rakenteet ovat pysyneet samoina jo 1990-luvulta. 

”Kulttuuripolitiikka on muuttunut ylen vähän siihen nähden, miten valtavasti yhteiskunta on muuttunut viimeisen 25 vuoden aikana. Silloin herää vääjäämättä kysymys, vastaavatko rakenteet nykyistä tilannetta”, Saukkonen sanoo.

Opetus- ja kulttuuriministeriön kulttuuribudjetin osuus valtion menoista oli vuonna 2013 noin 435 miljoonaa euroa. Siitä 52 prosenttia rahoitetaan veikkausvoittovaroin. Budjetista suurin osa menee valtion tai kansallisille kulttuurilaitoksille ja valtionosuusjärjestelmän kautta rahoitetuille kulttuurilaitoksille. Lisäksi OKM avustaa harkinnanvaraisesti kulttuurin parissa toimivia yhteisöjä sekä ammattitaiteilijoita. Pieni osa ohjataan myös apurahoina taiteilijoille. 

Kulttuurialalla rahan tarvetta on aina enemmän kuin rahaa. Ylivoimainen osuus valtion kulttuuribudjeteista menee suhteellisen suppeisiin kohteisiin: tietyille laitoksille, orkestereille, teattereille ja museoille. Niilläkin on silti vaikeuksia. 

”Laitoksilla on isoja, kiinteitä kuluja, joista on vaikea säästää.”

Valtaosa tuetusta kulttuuritoiminnasta tapahtuu rakennuksissa, kuten teattereissa ja konserttitaloissa, eivätkä nuorempien ikäluokkien edustajat näytä kuluttavan kulttuuria niissä kuten edeltäjänsä. Väestö ikääntyy ja monikulttuuristuu.   

Selvityksessään Saukkonen vertasi Suomen kulttuuripolitiikkajärjestelmää Ruotsiin ja Alankomaihin, joiden tukijärjestelmä on ollut suhteellisen samanlainen kuin Suomessa. Molempien järjestelmiä on kuitenkin uudistettu 2010-luvun vaihteessa.

Hollannin edellinen hallitus leikkasi kulttuuribudjetista jopa 25 prosenttia ja lakkautti monen tuen kokonaan. Tilanne ei tietenkään ole ihanteellinen. Uudistuksessa oli silti myös hyviä puolia. Hollannissa useimmat taidetoimijat ovat eläviä yhteisöjä, joilla ei ole useinkaan pysyvää toimintapaikkaa. Ne hakevat tilansa projektikohtaisesti. Kunta tarjoaa usein tilat, mutta toimijoiden pitää ensin myydä ideansa.

”Jossain Kajaanissa tämä ei tietenkään kävisi päinsä, mutta pääkaupunkiseudulla toimintamalli voisi toimia hyvin.”

Hollannissa käytiin avointa keskustelua taidetoiminnan arvioinnista. Nyt kansalaiset voivat lukea netistä, mihin rahoitusta on haettu ja millaisin perustein.

”Puhuttiin jopa siitä, mikä on taiteen yhteiskunnallinen tehtävä. Taidealalla monet kavahtavat koko kysymystä, sillä heidän ihanteissaan taidetta tehdään taiteen vuoksi eikä asia liity mitenkään yhteiskuntaan. Mutta tietenkin se liittyy. Jos yhteiskunta kerran rahoittaa taidetta, niin väistämättä se vaikuttaa lopputuloksiin. Miksei tästä saisi puhua ääneen?”

Saukkosen mielestä kulttuuripolitiikan kysymyksiä voisi käsitellä samalla tavalla kuin muillakin aloilla on tapana: 

”Esimerkiksi talouskysymyksissä homma etenee niin, että probleemi tunnustetaan, eliitti kokoontuu vaikka Säätytalolle ja sitten kaikki juovat kahvia ja keskustelevat perusteellisesti.”

Kulttuurialan kenttä on kuitenkin hajanainen, eikä ole olemassa tahoa, joka olisi halukas järjestämään moisen keskustelun.

Saukkosen mukaan kulttuuripolitiikan asiantuntemus on myös puolueilla keskimäärin huonoa. Poliitikot eivät keskimäärin tunne järjestelmää riittävästi, jotta ne pystyisivät puuttumaan ongelmiin. 

”Toisaalta ministeriössä on kyllä jo jossain määrin herätty yhteiskunnan muutoksiin. Hanke- ja projektityyppisiä avustusmuotoja on tullut lisää. Sekä valtiolla että kunnissa ollaan myös aiempaa kiinnostuneempia siitä, mitä rahalla saadaan aikaiseksi. Kulttuurin toivotaan esimerkiksi lisäävän yhteisöllisyyttä ja osallistumista.” ■

Pasi Saukkonen on kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön Cuporen erikoistutkija. Hän on tutkinut aiemmissa projekteissaan mm. monikulttuuristumista ja kuntien kulttuuripolitiikkaa.

Julkaistu: 1.9.2014