Pitäisikö ihmisen pitäytyä juuri siinä missä hän on hyvä, ja tehdä vain sitä samaa, ikuisesti? Vai olisiko arvokkaampaa tähdätä aina johonkin uuteen, rikkoa jatkuvasti rajojaan ja tavoitella sitä kautta erinomaisuutta? Tätä monimutkaista taiteen ja elämän kysymystä mietin taas nähdessäni Russell Crowen esikoisohjauksen Kaivonkatsoja. Viisitoista vuotta sitten olin Ranskassa, Aix-en-Provencessa, ja näin Gladiaattorin heinäkuisen ukkosmyrskyn aikana. Me olemme vain varjoja ja tomua, Crowe sanoi ja hieroi hiekkaa kämmeniinsä, nuuhkaisi sitä samaa muinaisen Rooman maata, jota salamat ja rankkasade rankaisivat elokuvateatterin ulkopuolella. Pitkin yötä taivas leimusi valkoisena kukkuloiden yllä.
Siitä on aika vaikea panna paremmaksi.
Kaivonkatsoja on tositapahtumien innoittama elokuva, ensimmäisen maailmansodan jälkimaininkeihin sijoittuva eeppinen sota- ja rakkaustarina. Siinä Crowe näyttelee australialaista takamaiden miestä Joshua Connoria, joka lähtee etsimään kolmea poikaansa Turkin taisteluiden raunioista. Matkallaan hän tutustuu paikalliseen nuoreen leskeen sekä tämän pikkupoikaan, ja moni elämä saa uuden suunnan.
Saattaisi ajatella, että Crowe on päästänyt itsensä hiukan helpolla. Olipa elokuva sitten Gladiaattori, L.A. Confidential tai The Insider, pohjimmiltaan hän on aina ilmentänyt samaa ihmistä: juroa, uppiniskaista, pohjattoman yksinäistä yhden asian miestä, joka taistelee viimeiseen veripisaraan saakka ulkomaailmaa vastaan omien kuilujensa reunalla. Voima ja sen pimeämpi puoli, väkivalta, kamppailevat alituisesti miehen herruudesta.
Samasta sitkeästä puusta veistetty sankari on Kaivonkatsojan Joshua Connorkin. Hiukan iän pehmentämä turre Connor jo on, mutta sittenkään hänen väkivahva voimansa ei ole pysyä liinaisen paidan sisällä. Hän ei voi olla johdattamatta ottomaanisotureita turvaan heidän omilla maillaan, ei voi olla ratsastamatta heidän etunenässään. Hän kaivaa kaivoa kuin rakastelisi koettelevaa, tasavertaista, raivostuttavaa naista, ja kotimatkan mieluisin seuralainen on sekarotuinen koira, viisas, vaitelias rumilus, jota eivät riivaa ihmisen kuolemansynnit, typeryys ja turhamaisuus.
Mutta ei sankarin viitan kantaminen vuosikymmenestä toiseen mikään helppo tehtävä ole. Härkäsammakon ego (”minä olen maailman paras näyttelijä ja saan tämänkin paskan toimimaan”) tai hotellin vastaanottovirkailijan pahoinpiteleminen puhelimella eivät siinä ainakaan auta. Maailma muuttuu koko ajan ympärillä, ja sen vaikutuksia on paha mennä ennustamaan. Russell the Musclen jälkeen Australiasta on jo tullut – ja myös mennyt – vielä häntäkin ahdistuneempi, riivatumpi ja nerokkaampi näyttelijä. Aikoinaan sanottiin, että James Dean sai Marlon Brandon näyttämään Danny Kayeltä, ja Heath Ledger taisi tehdä saman Russell Crowelle.
Jotenkin tässä pitäisi kuitenkin pärjätä, elämää ja uraa on edessä vielä vaikka millä mitalla. Mitä tehdä? Ryhtyäkö harjoittelemaan ohjaamista? Miksei, se saattaa olla antoisaa ja kasvattaa luonnetta, etenkin jos jälki on aluksi varmistelevaa ja harhailevaa. Mutta ennen kaikkea pitää jatkaa sitkeästi sen saman roolin tekemistä.
Jos kykenee koko elämänsä näyttelemään peräänantamattomalla vimmalla samaa hahmoa, kyse ei lainkaan ole mukavuusalueella oleilusta. Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa. Bravuuri on syrjäinen tienoo salojen ja korpien takana, aivan liian kaukana useimpien ratsastaa. Se saattaa olla vain pikkuruinen karu pläntti, sellainen jolla juuri ja juuri mahtuu olemaan, ja jonka saavuttamisessa ja sitten pitämisessä menee ikä ja terveys. Mutta oma se on. Kukaan muu ei pääse siitä pläntistä elantoaan nyhtämään, eikä sieltä lähde vapaaehtoisesti se joka sinne on tahtonut, ja päässyt. Ainakaan, jos vaistot ja reviirin taju ovat kohdallaan, ja Russell Crowella ne taitavat olla.
Totta kai Crowe voisi tehdä toisinkin. Hän voisi ryhtyä kokeilemaan plänttinsä rajoja ja tehdä seuraavaksi esimerkiksi komedian, onhan Ralph Fienneskin tehnyt sellaisen. Mutta juuri sen takia minä mietinkin, että kuka ihme siitä sitten mahtaisi ilahtua.
