Kulttuuri
Image

Mies joka ei osaa sanoa ei

Mies joka ei osaa sanoa ei

Yhdysvaltalainen kirjailija Dave Eggers jonglööraa kirjailijanuransa ohella kahta kulttuurilehteä, lasten oppimiskeskusta ja kirjankustantamoa. Sekä tietenkin merirosvotarvikkeisiin erikoistunutta kauppaa. Silti hänellä on aikaa kertoa Imagelle, miksi hän halusi julkaista juuri suomennetun romaaninsa vain yhden kappaleen painoksena.
Teksti Samuli Knuuti
Mainos

Haastattelu voi alkaa monella tavalla. On tapauksia, jolloin haastateltavan kanssa saavuttaa välittömästi yhteyden, tunteen siitä, että on samassa kirjassa, samalla aukeamalla, samalla sivulla. On tapauksia, jolloin tuntee puhuvansa väärää kieltä väärän ihmisen kanssa, jonka silmät syyhyävät vilkuilla rannekelloa haastattelun ensimmäisestä minuutista lähtien.

Ja sitten on tapauksia, jolloin pitkällisten aikataulujen sovittelujen jälkeen soittaa sovittuun aikaan maailman toiselle puolelle – ja päätyy keskustelemaan puhelinvastaajan kanssa. Kun tuntia myöhemmin haastateltava viimein vastaa puhelimeen, vastaanotto ei ole odotettu.

“Kuka sinä sanoitkaan olevasi?” kysyy hämmentynyt Dave Eggers, 35-vuotias kirjailija, kustantaja ja päätoimittaja; amerikkalaisen kirjallisuuden jokapaikanhöylä – tai pikemminkin koko työkalupakki. “Haastattelu Suomeen? Ei kukaan minulle ole moisesta kertonut. Umm… Soita viiden minuutin päästä. Lykkään yhtä palaveria, niin saat puoli tuntia aikaa.”

Viiden minuutin päästä soitan uudelleen, henkisesti valmistautuneena siihen, että Eggers on livahtanut paikalta. Mutta hän vastaa puhelimeen ja sitten hän vastaa kysymyksiini – 75 minuutin ajan.

Tämä on kovin anteliasta, sillä Dave Eggers on hyvin kiireinen mies. Viiden viime vuoden aikana hän on julkaissut kolme kirjaa sekä perustanut kustantamon ja kaksi lehteä, joita hän yhä päätoimittaa. Kustantamo on McSweeney’s, joka on julkaissut uusien amerikkalaiskirjailijoiden ohella muun muassa brittiläisten Nick Hornbyn ja Zadie Smithin kirjoja Yhdysvalloissa. Lehdet ovat kuukausittain ilmestyvä kulttuurilehti Believer ja neljännesvuosittainen kaunokirjallisuusantologia McSweeney’s, jonka lähes jokainen numero ilmestyy Äpy-lehden hengessä erilaisessa pakkauksessa, milloin savukerasiassa, milloin narulla yhteen kietaistuna postipinona, milloin lehden novellien inspiroimaa musiikkia sisältävän cd-levyn kanssa.

“Olen aina ollut hyvin levoton muodon suhteen”, Eggers selittää. “Ikävystyn helposti ja minun on vaikea ymmärtää, miksi asiat pitäisi aina tehdä samalla tavalla. Kirjat ja lehdet ovat parhaimmillaan myös esinetaidetta, vain tylsimys palauttaisi kaiken yksipuolisesti sisältöön. McSweeney’sin ja Believerin levikki on molempien noin 30 000, mikä on mielestäni juuri sopiva määrä niille. Niistä jokainen on hyvä lukija.”

Kaiken tämän on tehnyt mahdolliseksi Eggersin ensimmäinen teos, yllätysbestselleriksi muodostunut Huikean nerokas sydämeenkäypä merkkiteos (2000, suom. 2001). Kirja on Eggersin omaelämäkerta, jonka postmodernin vaahdon (teos alkaa 40 sivun mittaisella lukuohjeella) alta löytyy oikea, liki Disney-henkinen kertomus surusta, aikuisuudesta ja vastuusta: kirja kertoo, kuinka 21-vuotiaana Eggers joutui vanhempiensa äkillisen kuoleman vuoksi 8-vuotiaan pikkuveljensä yksinhuoltajaksi.

“Vain 109 ensimmäistä sivua kannattaa kaikkien lukea”, Eggers varoitti lukijaa kirjansa lukuohjeessa, “sen jälkeen kirja on vähän epätasainen”. Tästä huolimatta kirja poiki Eggersille maineen lisäksi rahakkaan elokuvasopimuksen. Elokuva tosin on tällä hetkellä limbossa, eikä ihme.

“Vika on kokonaan minun”, Eggers kertoo. “Minusta vain olisi tylsää, että siitä tehtäisiin täsmälleen kirjan näköinen elokuva, varsinkin kun kohteena on minun ja läheisteni elämä. Niinpä ehdotin elokuvayhtiölle filmatisointia, jossa tarina tapahtuisi kokonaan Mongoliassa tai veden alla. Vain sellaiseen elokuvaan suostuisin. Enkä ole kuullut heistä sen jälkeen.”

Omaelämäkerran menestys ja nopean vaurastumisen tuoma syyllisyys antoi Eggersille idean hänen seuraavaan kirjaansa, juuri suomennettuun romaaniin Nopeutemme tulette tuntemaan (2003, suom. 2005). Romaani kertoo kahdesta kaveruksesta, jotka ystävänsä kuolemasta ja saamastaan perinnöstä järkyttyneinä päättävät viettää seuraavat kuusi kuukautta matkustamalla ympäri maailmaa ja jakamalla saamiaan rahojaan köyhille, kädestä käteen.

“Kirja on tragikomedia anteliaisuudesta ja amerikkalaisuudesta”, Eggers selittää. “Liki 70 prosentilla amerikkalaisista ei ole edes passia, joten halusin tutkia, mitä tapahtuu, kun kaksi periamerikkalaista heppua lähtee kriisialueille jakamaan rahaa, ja miten vaikea heidän on ymmärtää, miksi heidän apuaan ei aina oteta vastaan. Olen matkustanut itse paljon ja edes minä en vieläkään pysty hahmottamaan globaalin epätasa-arvoisuuden valtavaa mittakaavaa. Kirja on myös eräänlainen allegoria amerikkalaisten interventioista maailmanpolitiikassa.”

Koska Eggers koki palaneensa loppuun esikoistaan markkinoidessaan, hän valitsi kakkosteoksensa julkaisulle hyvin erilaisen strategian: ei haastatteluja eikä markkinointia, sillä alkuperäisenä tarkoituksena oli ottaa teoksesta huikentelevainen yhden kappaleen painos.

“Kyllä minä olin aivan vakavissani”, Eggers innostuu. “Olin hieman kiusaantunut edellisen romaanin massasuosiosta ja halusin, että tämän kirjan lukisivat vain ne, jotka todella haluaisivat tehdä niin. Ettei kukaan altistuisi sille vahingossa. Olin pyytänyt usealta painolta tarjouksia siitä, mitä homma maksaisi ja millä tavalla saisi aikaan mahdollisimman kestävän kirjan. Minulla oli kaksi kilpailevaa ajatusta, mitä tehdä sillä ainoalla kappaleella. Ensimmäinen olisi ollut pyörittää internetin kautta lainauslistaa, johon voisi ilmoittautua ja jonka kautta kukin lukija vuorollaan postittaisi sen seuraavalle nimelle listassa. Toinen ajatus olisi ollut irrottaa kirjat sivuiksi, laittaa kehyksiin ja kierrättää romaania taidenäyttelynä gallerioissa ympäri maailmaa.”

Mutta kuten niin usein, käytäntö kampitti uljaan ajatuksen. McSweeney’s ja Believer kun tarvitsivat molemmat rahaa voidakseen jatkaa ilmestymistä. Ja Eggers oli juuri saanut idean uudesta projektista…

San Franciscossa, osoitteessa 826 Valencia, sijaitsee tuiki tavallinen merirosvokauppa. Kyllähän te tiedätte, sellainen, joka myy puujalkoja, pääkallolippuja, kävelykeppejä, mällitupakkaa, silmälappuja… Kaikkea, mitä keskiverto mertenkauhu jokapäiväisessä elämässään tarvitsee. Yhdessä nurkassa on iso pönttö, jonka kyljessä lukee “Ihrasaavi”. Jos uteliaana laittaa kätensä sinne, saa sormiinsa… ihraa. Tietenkin.

Merirosvokauppa on kuitenkin vain julkisivu. Sen kautta pääsee kulkemaan Dave Eggersin kavereineen perustamaan oppimiskeskukseen. Keskus on auki kaikille koululaisille, jotka tarvitsevat apua kotiläksyjensä teossa, hiljaisuutta lukemiseen tai muuten vain haluavat kuunnella hyviä tarinoita, sillä keskuksen yhdessä huoneessa luetaan aina ääneen tarinoita.

“Omat vanhempani olivat molemmat opettajia”, Eggers kertoo, “joten tavallaan tämä on myös kunnianosoitus heille. Olosuhteet San Franciscon kouluissa ovat kauhistuttavat, varsinkin köyhillä alueilla, joten halusimme luoda turvapaikan oppilaille, jotka oikeasti haluavat oppia. Täältä he saavat tukea ja apua siihen. Seuraava askeleemme on jalkautua kouluihin ja opettaa oppilaita paikan päällä. Kun meillä on toiminnassa mukana jo tuhat vapaaehtoista, se ei ole enää mahdoton haave.”

Eggers itse opettaa lapsia kahtena iltana viikossa ja samaa hän edellyttää kaikilta kustantamonsa työntekijöiltä. Kun yhtälöön vielä lisää teoksen Teachers Have It Easy, opettajien työtä raportoivan ja heidän asemansa parantamiseen tähtäävän esseekokoelman, jota Eggers on ollut mukana kirjoittamassa, vaikuttaa siltä, että 90- luvulla räävitöntä Might-satiirilehteä mukana luomassa ollut postmoderni ironikko olisi viimeinkin löytänyt aikuisuuden ja sen mukana yhteiskunnallisen vastuun.

“En minä koskaan mielestäni ole ollut postmoderni ironikko”, Eggers sanoo rahtusen vaivautuneena. “Minä olen aina ollut kaikenlaista konservatiivisuutta vastaan. Aluksi profiloiduin jonkinlaisen postmodernin vastakulttuurin edustajana, mutta sitten kun ihmiset alkoivat pitää minua sellaisena, tuntui loogiselta ryhtyä tekemään muita asioita juuri heidän ärsytyksekseen. Markkinoin täydellä tarmolla Huikean nerokasta sydämenkäypää merkkiteosta, jotta olisin päässyt vaikuttamaan valtavirtaan. Ja kun niin kävi, sitten halusin tehdä taas jotakin ihan muuta.”

Eikä lista siitä muusta lopu ihan heti. Kaiken edellä kerrotun lisäksi Eggers on viime aikoina julkaissut novellikokoelman How We Are Hungry, vaalipolitiikasta kertovan jatkoromaanin Salon-nettilehteen ja kirjoittanut viikottain Guardianiin vajaan liuskan mittaisia “lyhytnovelleja”. Valmistumassa on myös uusi tosi tapahtumiin perustuva romaani. Se kertoo yhden hengissä selvinneen kautta 4 000 pakolaisen joukosta, joka pakeni Sudanin sisällissotaa erämaan halki Etiopiaan.

Kaikista projekteistaan Eggers kertoo innostuneena, vuolaasti, itselleen koko ajan naureskellen ja aina välillä hän kysyy jotakin suomalaisesta kirjallisuudesta, saamelaisesta kulttuurista tai lumitilanteesta eri puolella Suomea. Jotta hänellekin jäisi jotakin käteen tästä haastattelusta, niin on helppo tulkita hänen kysymyksensä.

“Minä vain yksinkertaisesti rakastan sanoa kyllä”, Eggers sanoo lopuksi.

“Pidän uusista asioista, projekteista, suunnitelmista, ihmisten saattamisesta yhteen. En ole hyvä sanomaan ei. Enkä tule toimeen ihmisten kanssa, jotka sanovat ei. Kun kuolee, ja se voi tapahtua vaikka tänään, ne kaikki sanotut eit eivät tee onnelliseksi. Päinvastoin. Silloin vasta potkii itseään perseelle, koska sanoi ei sille matkalle Nova Scotiaan, ei sille projektille tai ei sille ihmiselle, joka halusi olla alasti yhdessä, mutta jolle sanoi ei, koska pelkäsi mitä ystävät ajattelevat. Ei on pelkureita varten. Sanoa ei on elää pientä ja katkeraa elämää, jossa joka hetki vaalii kaikkia menettämiään mahdollisuuksia.”

Niinpä hän ei myöskään sanonut ei pienen kaukaisen maan pienen lehden toimittajalle, joka kutsumatta häiritsi hänen aamupäivänsä aikataulua.

Image 10/2005

Julkaistu: 15.12.2005