Mielenterveyden häiriöt ovat viime vuosina nousseet tuki- ja liikuntaelinten sairauksien rinnalle työkyvyttömyyseläkkeiden ja sairauslomien perusteena. Ylivoimaisesti suurin yksittäinen syy työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymiseen on masennus. Erityisesti nuoret aikuiset siirtyvät työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Puoli miljoonaa maailman onnellisimman maan asukkaista käyttää masennuslääkkeitä.

Vuosi 2019 oli ensimmäinen, jona mielenterveyssyyt nousivat työkyvyttömyyseläkkeiden yleisimmäksi perusteeksi ohi tuki- ja liikuntaelinten sairauksien.

Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan koronapandemian ensimmäisenä vuotena ahdistuneisuus ja masennus lisääntyivät maailmanlaajuisesti 25 prosentilla. Korkeakouluopiskelijoistamme 70 prosenttia kokee pandemian lisänneen yksinäisyyttään. Myös kouluterveysmittauksissa yksinäisyyttä kokevien oppilaiden määrä on ollut ennennäkemätön.

Tutkimukset tietävät kertoa myös, että nuorten ja nuorten aikuisten kokema yksinäisyys ei ole helpottanut pandemian hellittämisestä huolimatta. Etäopiskelun lisääntyminen on epäilemättä lisännyt yksinäisyyden kokemusta elämänvaiheessa, jossa kontaktit ikätovereihin ovat minuuden ja elämän­katsomuksen rakentumisen kannalta olennaisia.

Mielenterveyden yleistymistä eläkkeiden ja sairauslomien perusteena voidaan selittää useasta näkökulmasta. Yksi luonnolliselta kalskahtava selitys on työn laadun muuttuminen henkiseksi tai aivotyöksi. Ei ole ihme, jos terveysongelmien painopiste on samalla siirtynyt kehosta mieleen.

Voi näyttää ristiriitaiselta, että samaan aikaan kuin masennuksen osuus sairauslomista ja työkyvyttömyyseläkkeistä on jatkuvasti noussut, itsemurhien määrä on puolittunut kolmessakymmenessä vuodessa.

Mielenterveyden ongelmien noustua sallituksi puheenaiheeksi masennus todennäköisesti tunnistetaan helpommin, ja itsemurhaan johtava toivottomuus vähenee avun löytyessä aiempaa nopeammin. Jos tämä pitää paikkansa, se on hyvä saavutus.

Viime aikoina on keskusteltu paljon sosiaali- ja terveydenhuollon voimavarojen riittävyydestä, kun väestö vanhenee ja alalle on yhä vaikeampi saada työntekijöitä. Palvelujen siirtäminen kunnilta hyvinvointialueille ei näytä tuoneen ongelmaan ratkaisua.

Mitkään resurssit eivät tosin riitä, jos yhä suurempi osa ihmisistä päätyy mielenterveyspalveluiden hoitojonoon. Jotakin on tehtävä, että ahdistuksesta, masennuksesta ja näköalattomuudesta kärsivät saavat huojennusta ennen kuin heistä tulee terveydenhuollon asiakkaita.

Osa on kyettävä voittamaan tavallisen arkisen vuorovaikutuksen ja kokemusten jakamisen avulla. Kaikkea ahdistusta ei ehkä tarvitse diagnosoida. Arkista kohtaamiskulttuuria on parannettava niin, että ahdistusta, levottomuutta ja masennusta voidaan lievittää, ennen kuin ne kärjistyvät terveydenhuollon toimenpiteitä vaativiksi diagnooseiksi.

Peukalosääntö on, että ahdistus puolittuu jakamalla: kun kerron tuntemuksistani turvalliselle toiselle, kurja kokemus vähenee. Se onnistuu, kun joku näyttää esimerkkiä. Kuten esimerkiksi minä tai sinä.