Katja alkoi pelätä. Että joku tulisi yöllä hänen kotiinsa. Että läheisille tapahtuisi jotain pahaa. Hän huomasi, ettei kaikki ollut ihan kohdallaan, muttei osannut selittää tuntemustaan tarkemmin.

Oli loppukevät vuonna 2012, melkein jo kesä. Katja oli tuolloin nelikymppinen. Katja ei ole hänen oikea nimensä. Nimi on muutettu hänen läheistensä suojelemiseksi.

Ensimmäisen kerran Katja meni psykiatrian päivystykseen kesäkuun puolivälissä. Hän palasi sinne seuraavana päivänä ja sitten juhannuksen tietämillä. Katjaa tutkittiin, mutta lopulta hänet lähetettiin aina kotiin.

– En muista tilanteita tarkkaan, sillä en ollut kovin tolkuissani. Halusin varmaan apua ja turvalliseen paikkaan, Katja kertoo.

Sinä kesänä poliisit ottivat Katjan kiinni useamman kerran. Kerran hän oli yöpaidassa bussipysäkillä, ja ohikulkija soitti ambulanssin. Katja vietiin terveydenhuoltoon, josta poliisi sitten haki hänet. Sama tapahtui toisena päivänä, kun Katja harhaili sairaalassa.

Välillä poliisit veivät Katjan juoppoputkaan, vaikka hän ei ollut käyttänyt päihteitä.

– Olin putkassa viisi kertaa ellen useamminkin kesän aikana. En protestoinut. Koin varmaan, että putka oli turvallinen paikka. Minua ei puhallutettu, tai ehkä kerran tehtiin niin.

Katja yritti toistuvasti hakea apua. Hän laskee käyneensä päivystyksessä kymmenen kertaa kesän aikana. Hänet otettiin psykiatriselle osastolle tarkkailuun neljä kertaa, mutta kotiutettiin joka kerta. Syy oli, ettei hänen oireitaan pidetty psykoosina.

Katja oli harhainen ja sekava. Hän matkusti vieraaseen kaupunkiin ja siirsi kirjansa sinne hetken mielijohteesta. Häntä pelotti. Hän otti liikaa lääkkeitään, koska uskoi, että hänen piti kuolla. Normaalisti hän ei ollut itsetuhoinen. Katja päätyi sairaalaan ja sai lääkehiiltä. Ja palasi sen jälkeen omilleen.

Rahankäyttö oli holtitonta. Vuokra ja laskut unohtuivat maksaa. Niiden sijaan Katja osteli vaatteita sadoilla euroilla, ajeli taksilla ja tilasi lehtiä, esimerkiksi Maaseudun tulevaisuuden ja Prinsessa-lehden. Ne jäivät postilaatikkoon.

– Elin ihan toisessa todellisuudessa. Ennen tuota kesää olin aina maksanut kaiken ajallaan.

Katja asui yksin, eikä vastannut yhteydenottoihin. Elokuussa läheinen huomasi Katjan tilan ja vei tämän jälleen päivystykseen – kahdesti. Toisella kerralla hänet otettiin jälleen neljän päivän tarkkailujaksolle. Hänellä raportoitiin ”outoa käytöstä”. Hän hymyili itsekseen, piti silmiä paljon kiinni, kulki talvitakki päällään eikä puhunut.

– Muistan, että pidin hoitajia natseina. Ajattelin, että noille ei kannata puhua mitään, koska siitä saattaa seurata jotakin pahaa.

Tarkkailujakson jälkeen syyskuun alussa Katja määrättiin tahdosta riippumattomaan hoitoon. Siellä kohdalle osui lääkäri, jonka kanssa tilanne alkoi aueta. Katjalla diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja hän sai uuden lääkityksen. Sairaudessa masennus- ja maniajaksot seuraavat toisiaan. Lääkäri katsoi, että Katjalla oli ollut kesällä psykoottinen maniajakso.

Katja oli osastohoidossa noin puolitoista kuukautta. Sitten hän pääsi kotiin.

Vasta paljon myöhemmin Katja alkoi miettiä, ettei kaikki mennyt oikein. Miksi hänen psykoosiaan ei tunnistettu aikaisemmin? Miksi hän ei saanut apua?

Mielenterveyshäiriöiden hoitovirheet ja potilasvahingot tunnetaan huonosti, eikä niistä juuri puhuta. Virheitä ja vahinkoja kuitenkin tapahtuu niin kuin kaikkien muidenkin sairauksien hoidossa.

Hoitovirhe tarkoittaa hoitohenkilöstön selvästi virheellistä toimintaa hoidossa. Se ei välttämättä aiheuta potilaalle haittaa. Potilasvahinko on puolestaan henkilövahinko, joka aiheutuu potilaalle terveyden- ja sairaanhoidossa. Siitä voi hakea korvauksia Potilasvakuutuskeskuksesta.

Mielenterveyshäiriöissä potilasvahinkoja raportoidaan vähemmän kuin muilla lääketieteen erikoisaloilla. Näin on niin kansainvälisesti kuin Suomessakin. Vuosi sitten julkaistussa tutkimuksessa asiaa kartoitettiin Potilasvakuutuskeskuksen rekisterien perusteella.

Selvisi, että vuosina 2003–2016 psykiatrian erikoisalojen potilasvahinkoilmoituksia käsiteltiin yhteensä 1 130. Määrät vaihtelivat vuosittain, mutta ilmoituksia oli kutakuinkin 300 aina neljää vuotta kohden. Tämä on selvästi vähemmän kuin neurologian erityisalalla, jossa ilmoituksia oli samaan aikaan 1 753. Neurologia otettiin vertailukohteeksi, koska aloilla on yhteneväisyyksiä: ne liittyvät aivoihin, sairauksien oireissa on yksilöllistä vaihtelevuutta ja hoito on konservatiivista eli yleensä muuta kuin toimenpiteitä.

Tarkkaa tietoa siitä, miksi luvuissa on tällainen ero, ei ole. Se saattaa kuitenkin liittyä mielenterveyssairauksien luonteeseen.

– Monesti potilaalla ei ole hoidon aikana tai heti sen jälkeen voimia, että pystyisi, jaksaisi tai kykenisi tekemään potilasvahinkoilmoituksen. Näihin sairauksiin kuuluu myös usein, että kognitiivinen toimintakyky on alentunut, sanoo lakimies Oskari Korhonen Mielenterveyden keskusliitosta.

Siksi ehtii kulua aikaa, vuosiakin, ennen kuin ihminen herää miettimään, oliko hoito asianmukaista. Ilmoitus potilasvahingosta on kuitenkin tehtävä Potilasvakuutuskeskukselle kolmen vuoden kuluessa siitä, kun on saanut tietää tai – kuten asia määritellään – olisi pitänyt tietää tästä vahingosta. Lisäksi ilmoitus on tehtävä joka tapauksessa viimeistään kymmenen vuoden kuluttua tapahtumasta.

On myös mahdollista, että potilasvahinkoja jää piiloon. Etenkin vakavissa mielenterveyssairauksissa potilas on hyvin haavoittuva ja alisteisessa asemassa hoitavaan järjestelmään nähden.

– Tiedämme esimerkiksi, että psykiatristen osastojen toimintakulttuuriin liittyviä asioita nousee pinnalle vasta tarkastusten yhteydessä. Näihin saattaa liittyä myös hoitovirheitä. Ylipäätään meillä ei ole ihan hirveästi tietoa siitä, mitä kaikkea osastojen seinien sisällä tapahtuu, Korhonen sanoo.

Psykiatrisia potilasvahinkoja kartoittanut tutkimus sai alkunsa, kun Potilasvakuutuskeskuksen potilasturvallisuuslääkäri Maiju Welling huomasi, että psykiatriassa vahinkoja tuntui olevan vähän.

– Heräsi huoli, toteutuvatko psykiatristen potilaiden oikeudet, Welling sanoo.

Tutkimuksessa paljastui, että psykiatrian potilasvahinkoilmoituksissa korvauksia maksettiin 12 prosentissa tapauksissa. Neurologiassa luku oli lähes kaksinkertainen, 23 prosenttia. Saman verran korvataan tapauksia keskimäärin.

Tämä tarkoittaa, että psykiatriassa peräti 88 prosenttia ilmoitetuista tapauksista on ollut sellaisia, joissa asiantuntijoiden mukaan vahinkoa ei ole tapahtunut tai ainakaan syy-yhteyttä ei voida osoittaa. Mukana on myös tapauksia, joissa hoidossa on todettu puutteita mutta potilaalle ei ole kuitenkaan aiheutunut lain mukaan korvattavaa vahinkoa.

Tutkimuksessa ei selvitetty, mistä ero johtuu. Welling arvioi, että yksi selitys saattaa olla, että psykiatriassa lääkäreillä on enemmän vapautta hoidon toteuttamisessa.

– Ei ole niin selkeitä keittokirjareseptejä, ja hoitokäytännöt ovat osin vakiintumattomampia kuin monilla muilla aloilla.

Syytä voi olla myös hoidosta viestimisessä potilaalle, lisää Turun ja Uumajan yliopistojen psykiatrian professori Olli Kampman, joka oli myös mukana tekemässä tutkimusta. Psykiatriassa asia on monimutkaisempi kuin muissa sairauksissa.

– Miten pystytään välittämään esimerkiksi psykoosissa olevalle potilaalle tieto siitä, miksi hän on tahdosta riippumattomassa hoidossa? Kampman sanoo.

Tällaisissa tilanteissa potilas saattaa herkemmin kokea, että hoito on ollut vahingollista, vaikka se olisi toteutettu suositusten mukaisesti.

Lisäksi psykiatrisista potilasvahingoista puolet on sellaisia, joita ei käytännössä ole muilla lääketieteen aloilla. Ne liittyvät tahdosta riippumattomaan hoitoon ja itsemurhiin. Kampman on ollut Potilasvakuutuskeskuksen asiantuntijalääkäri seitsemän vuotta ja perehtynyt useisiin tapauksiin.

– Kun katsotaan dokumentteja jälkikäteen, monesti ei näytä siltä, että olisi ollut välitöntä itsemurhan vaaraa. Mielenterveyslaki ei mahdollista sitä, että ihminen, jolla on esimerkiksi depressio, päihdeongelma ja itsetuhoisia ajatuksia, voitaisiin määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon. Tällainen hoito edellyttää, että potilaalla on todettavissa oleva mielisairaus.

Näyttää siltä, että mielenterveyshäiriöissä on vaikeampi osoittaa, että vahinko on tapahtunut. Se oli hankalaa Katjankin tapauksessa.

Katja pääsi sairaalasta kotiin syksyllä 2012. Hän ei ollut terve, vaikka psykoosi ja harhat olivatkin poissa. Alkoi vaikea masennusjakso. Katja häpesi, mitä kaikkea oli tehnyt edellisenä kesänä. Hänestä tuntui, ettei hän kykene mihinkään.

– Ajattelin, että oli ollut omaa syytäni, etten ollut päässyt hoitoon. Että vika oli ollut minussa itsessäni.

Hän oli vähällä menettää asuntonsa maksamattomien vuokrien vuoksi. Sosiaalitoimi onneksi maksoi vuokrarästit ja sähkölaskut. Luottotiedot olivat kuitenkin menneet. Läheisiinsä Katja ei ollut pitänyt yhteyttä pitkään aikaan.

Vaikeaa masennusta kesti pari vuotta. Vasta kun Katja alkoi voida paremmin, hän pystyi miettimään tarkemmin tapahtunutta. Hän ymmärsi, ettei hänen psykoosiaan ollut tunnistettu.

– Olin hengenvaarassa, koska kuvittelin kaikkea ja otin lääkkeitä liikaa. Se oli heitteillejättöä.

Katja arveli, että hänen taustansa vaikutti asiaan. Hän oli sairastunut masennukseen ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, ja hänellä oli ollut masennuslääkitys vuodesta 2002. Hänellä oli myös diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Siihen liittyy mielialan ailahtelua ja impulsiivisuutta – huonoa käytöstä, Katja kiteyttää.

– Se on punainen vaate hoitohenkilökunnalle ja vaikeuttaa hoitoa. Kun hain apua tuona kesänä, ajateltiin, että pelleilen ja olen vain epävakaa. Lääkärit jumiutuivat siihen. Heillä oli ennakkoasenne, eivätkä he ottaneet minua vakavissaan.

Vuonna 2014 Katja päätti tehdä kohtelustaan potilasvahinkoilmoituksen Potilasvakuutuskeskukseen. Hän täytti lomakkeen verkossa. Sitten hän jäi odottamaan.

Kun pariin vuoteen ei kuulunut mitään, Katja tiedusteli ilmoituksensa tilannetta. Hänelle kerrottiin, ettei ollut löytynyt sopivaa asiantuntijalääkäriä kommentoimaan hänen tapaustaan.

Vastaus tuli lopulta kolmen vuoden päästä. Se oli kielteinen: korvausta ei maksettaisi.

– Päätin heti, että valitan potilasvahinkolautakuntaan. Tässä vaiheessa olin vakuuttunut, että hoitovirhe oli tapahtunut.

Vahingon osoittaminen ei ole kovin yksinkertaista mielenterveyshäiriöissä. Tapaukset ovat monimutkaisia. Monesti potilailla on useampi päällekkäinen mielenterveysdiagnoosi ja erilaisia oireita.

– Jos verrataan sataa värttinäluun murtumaa sadan skitsofreniapotilaan oireisiin, niin jälkimmäisissä tapauksissa on paljon enemmän yksilöllistä vaihtelua, professori Olli Kampman sanoo.

Se voi vaikeuttaa niin hoidon suunnittelua kuin tapahtuneen vahingon todistamista.

Samaa pätee lääkehoitoon. Jos lääkkeitä ja oireita on monia, on hyvin vaikeaa näyttää, mistä koettu haitta johtuu.

Potilasvakuutuslaki määrittää, mikä on potilasvahinko. Tilanteiden arvioiminen on hankalaa myös asiantuntijalle. Lakimies Oskari Korhonen kertoo usein miettivänsä yhteyttä ottaneiden potilaiden kanssa, miten kannattaa edetä.

– Se, että hoidosta aiheutuu kipua tai haittaa tai jotain menee pieleen tai joudutaan tekemään lääkekokeiluja, ei vielä tarkoita, että olisi kyse potilasvahingosta, Korhonen sanoo.

Monissa mielenterveyshäiriöissä on myös tavallista, että sairauden tunnistamisessa ja diagnosoimisessa kestää. Yksi tällainen on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

– Ajatellaan, että tämä ikään kuin kuuluu asiaan, eikä sen hoitamista sairauden alkuvaiheessa jonakin muuna sairautena yleensä siksi pidetä hoitovirheenä.

Sitten on vielä itse hoitoon pääsy. Se on tunnetusti vaikeaa mielenterveyshäiriöissä. Voi käydä niin, että potilas ei saa hoitoa resurssipulan vuoksi ja siksi sairaus pahenee. Kyse ei ole kuitenkaan potilasvahingosta, joka koskee aina hoitoa.

– Kyllä nämä tilanteet tuntuvat ihmisistä kohtuuttomilta, ja itsestäkin tuntuu siltä. On niin paljon teknisiä seikkoja ja määräaikoja, jotka pitää osata ottaa huomioon, Korhonen sanoo.

Toimivatko potilasvahinkokriteerit psykiatriassa yhtä hyvin kuin muissa sairauksissa, koska vahinkoja näyttää olevan vaikeampi osoittaa?

– Lainsäädännössä on lähdetty siitä, että kaikkien alojen vahinkoja arvioidaan samoin periaattein. On hieman vaikea ajatella, että yhdelle alalle tehtäisiin erilaiset korvausperusteet, Maiju Welling sanoo.

Oskari Korhonenkaan ei näe, että kriteereihin olisi syytä tai mahdollista puuttua, mutta määräaikojen pidentäminen tai niistä joustaminen perustellusta syystä helpottaisi sairastuneiden elämää.

Vahinkoilmoitus kannattaa tehdä aina, jos jää epäily, ettei hoito ole mennyt putkeen. Oikeutusta asialleen voi hakea myös muita reittejä, kuten kantelemalla aluehallintovirastolle tai eduskunnan oikeusasiamiehelle. Resurssipulaan liittyvissä tapauksissa korvausta voi hakea käräjäteitse tai hallintoriitana.

Monesti potilaalta vaaditaan rohkeutta uskaltaa kyseenalaistaa hoitoaan ja lähteä viemään asiaa eteenpäin.

– Meillä on myös terveydenhuollossa alentavaakin suhtautumista psykiatrisiin potilaisiin ja piittaamattomuutta heidän oikeuksistaan ja jopa ihmisarvosta, Korhonen sanoo.

Hän korostaa, että on jokaisen perusoikeus, että asiat selvitetään.

– Siihen turvautumisen ei pitäisi leimata ketään hankalaksi ihmiseksi. Terveydenhuollossa kaikki tämä pitäisi nähdä mahdollisuutena kehittää omaa toimintaa ja korjata sitä.

Vuosi valituksen tekemisen jälkeen Katja sai potilasvahinkolautakunnan päätöksen. Lautakunta totesi, että Katjan sairauden diagnosointi ja hoito olivat olleet puutteelliset ja tahdosta riippumattoman hoidon edellytykset täyttyivät viimeistään heinäkuussa 2012. Se myös totesi, että Katjan käytös, jota oli terveydenhuollossa tulkittu temppuiluksi ja häiriköinniksi, oli johtunut harhoista. Lautakunta suositti korvausten maksamista.

– Se oli iso asia. Ei raha, siitä viis, vaan päätös. Se etten saanut apua, ei johtunut minusta. Tärkeintä oli, että todettiin, ettei ihmisiä voi kohdella näin eikä heihin voi suhtautua ennakkoasenteella, Katja sanoo.

Myöhemmin Katja sai korvauksia tilapäisestä haitasta runsaat 4 000 euroa. Lisäksi hänelle maksettiin korkoja siltä ajalta, kun asia oli ollut käsittelyssä.

Korvaus kattaa vain hoidollisen vahingon. Katjan elämässä ehti tapahtua kaikenlaista sinä kesänä, kun hän sairastui ja yritti saada hoitoa. Sitä ei korvata, eikä sitä voi perua.

Katja kertoo, että voinut hyvin vuodesta 2015 asti. Hänen diagnoosinsa on tarkentunut skitsoaffektiiviseksi häiriöksi, jossa voi olla yhtä aikaa masennusta, maniaa sekä harhaluuloja ja aistiharhoja. Psykiatrian hoitosuhde lopetettiin vuonna 2018 ja Katja käy vain uusimassa lääkereseptinsä terveyskeskuksessa. Hän kokee, että epävakaaseen persoonallisuushäiriöön liittyvä oireilukin on helpottanut, ehkä iän ja tunteiden käsittelyn ansiosta. Katja on kuntoutustuella ja opiskelee korkeakoulussa.

– Sairaus ei häviä, mutta lääkkeellä pärjään, hän sanoo.

Lääkkeellä on kuitenkin yksi haittapuoli. Se aiheuttaa peliriippuvuutta. Katja sanoo ottavansa mieluummin sen kuin sairauden. Hän on tehnyt peliestot Veikkaukselle ja sadoille ulkomaisille nettikasinoille. Valitettavasti verkossa löytyy aina uusia sivustoja, joissa pelata. Myös raha-arpoja tulee ostettua.

– Siksi olen harventanut ruokakaupassa käymistä ja vältän kioskien ja kauppojen ohi kulkemista. Yritän tehdä kaikkeni. Lisää velkaa en onneksi saa, koska ei ole luottotietoja.

Paljon hän ei ole kokemastaan muille puhunut. Tällaisiin sairauksiin liittyy niin paljon tietämättömyyttä.

– Lääkkeen ansiosta tunnen olevani kohtuullisen normaali ihminen. Pystyn opiskelemaan, asumaan kotona ja elämään tavallista elämää.

Lähteet: Psykiatristen potilasvahinkojen yleisyys ja luokittelu (Lääketieteen aikakauskirja Duodecim 1/2022) ja Lääkäriliitto.