Image

Mielensäpahoittaja | Tunteeko Jonathan Franzen kritiikkinsä kohteen, kysyy Juha Itkonen



Mielensäpahoittaja | Tunteeko Jonathan Franzen kritiikkinsä kohteen, kysyy Juha Itkonen

Jotkut sitten osaavat ärsyttää. Jo läpimurtoromaaninsa Muutoksia ilmestyessä Jonathan Franzen sai aikaan riidan Oprah Winfreyn kanssa: Yhdysvaltain virallisen kirjakerhotädin suositus ei istunut miehen omaan käsitykseen itsestään taiteilijana. Myöhemmin Franzen on muun muassa kutsunut New York Timesin pääkriitikkoa koko kaupungin tyhmimmäksi ihmiseksi ja syyttänyt Salman Rushdieta ajan haaskaamisesta Twitterissä.
Teksti Juha Itkonen

Ylipäätään hänellä on harvoin mitään hyvää sanottavaa koko modernista maailmasta.

Pidän Franzenin kirjoista ja ymmärrän osan hänen murheistaan. Jotkut hänen lausuntonsa ällistyttävät. Tuoreessa Guardianin haastattelussa Franzen kertoi harkinneensa sotaorvon adoptoimista Irakista saadakseen kirjailijana kosketuksen itseään nuorempien ihmisten elämään. Kustannustoimittaja oli saanut hänent luopumaan suunnitelmastaan ja järjestänyt miehen sen sijaan Berkeleyn yliopiston opiskelijoiden seuraan. Vaatii kieltämättä pokkaa tunnustaa alhaiselta kuulostavat motiivinsa näin avoimesti.

Purity täyttää monet Jonathan Franzen -romaanin tunnusmerkit. Kyllä: sitä voi halutessaan käyttää ovistopparina. Kyllä: kirjailija maalaa huumorin sävyttämää mutta pohjimmiltaan totista panoraamaa nykyajasta. Kyllä: äidit ovat jokseenkin kamalia, eivätkä isätkään niin kovin kummoisia. Sopassa on aiempaa enemmän seikkailullisia aineksia, kattilan pohjalla lientä sakeuttamassa jopa murha, mutta mistään varsinaisesta dekkarista ei silti ole kyse.

Romaanin päähenkilö Purity on Franzenin luultavasti Berkeleyn keskustelukerhosta poimima hahmo, vasta yliopistosta valmistunut 24-vuotias nainen, jolla on niskoillaan 130 000 dollarin opintolaina. Purity asuu vallatussa talossa Oaklandissa, työskentelee puhelinmyyntifirmassa ja yrittää pärjätä epävakaan hippiäitinsä kanssa. Isästään Purity ei tiedä, sillä äiti ei suostu kertomaan.

Noin sadan sivun jälkeen tapahtuu jyrkkä leikkaus 1980-luvun Itä-Saksaan. Seuraamme Andreas Wolf -nimisen nuoren miehen kärsimyksiä, joissa on vahvasti dostojevskimaisia sävyjä. Rikosta ei kuitenkaan seuraa rangaistus, vaan maailmanmaine: romaanin myöhemmissä vaiheissa Wolf on Julian Assangea muistuttava sankarillinen tietovuotaja. Wolfin avulla Purity uskoo pääsevänsä isänsä jäljille ja päätyy näin hänen vaikutuspiiriinsä. Niin kuin ennenkin Franzen liikkuu ajassa taitavasti edestakaisin, siirtyy henkilöstä toiseen ja pitää ainakin vuolaan ilmaisun sulattavat lukijat otteessaan.

Franzenin tiiliskivien hienous on tasaisesta paineesta puristuvissa timanteissa. Purityssa puhdasta kultaa on jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvä 140 sivun jakso, jossa viisikymppinen mies tekee ruumiinavausta molemminpuoliseen katastrofiin päättyneestä ensimmäisestä avioliitostaan. Vilkaisu biografiaan saa epäilemään jonkinasteista omaelämäkerrallisuutta, samoin tekstin emotionaalinen tarkkuus. Edes Franzenin lukuisat vihamiehet (usein myös naiset) tuskin kokonaan voivat kiistää näiden Tomista ja Anabelistä kertovien sivujen ansioita. 

Mikä parhaimmillaan näin mestarillisessa kirjailijassa sitten ärsyttää, jossain määrin minuakin?  Suuri suu on vain osasyy, kyse on myös asemasta. Ajassa, jossa kirjallisuus on menettämässä sosiaalista ja kulttuurista merkitystään, Franzen kuitenkin on Suuri Amerikkalainen Kirjailija. Fiksukin kulttuurikritiikki kuulostaa tällaisen miehen suusta helposti hyväosaisen narinalta.

Mietin myös aiheen ja muodon välistä ristiriitaa. Franzen kirjoittaa nykyajasta korostetun viktoriaanisin metodein, Charles Dickensiin tietoisestikin viitaten. Onko se paras tai edes mahdollinen tapa kuvata maailmaa juuri nyt? Romaanin ajatuksellinen kliimaksi, sosiaalisen median dominoiman internetin sisäisen totalitarismin rinnastaminen Stasin kontrollikoneistoon, tuntuisi vakuuttavammalta, jos kirjailija ei olisi lähtökohtaisesti asettunut kuvaamansa maailman ulkopuolelle. Väkisinkin alkaa miettiä, kirjoittaako kärttyinen vanheneva mies nyt asioista, joista ei mitään tiedä. Toisaalta saahan niinkin tehdä. Saa pahoittaa mielensä ja kirota maailman ja ihmisten tyhmyyden. Ystäviä sillä tavalla ei saa, mutta ehkä uuteen uljaaseen maailmaan uskovia on tarpeeksi ilman Jonathan Franzeniakin. ■

Julkaistu: 5.1.2016