Hiljainen keskipäivä Turun jokirannan Cafe Artissa. Pöydissä istuu eläkeläispariskuntia, äitejä lastenvaunuineen ja muutama lehteä selaileva pukumies. Pieni rauhan tyyssija keskellä kaupunkia. Sitten rauha rikkoontuu. Ovi helähtää, ja Michael Monroe ja Robin Packalen paukkaavat sisään. Tuntuu kuin sirkus olisi saapunut kaupunkiin. He hössöttävät ja touhottavat. Kikattavat vuoroin omille, vuoroin toistensa jutuille. Varsinkin Monroe on vauhdissa: hän kieppuu ja elehtii, pulputtaa suustaan tarinaa sellaisella tahdilla, että mukana on vaikea pysyä. Mahtaako pysyä itsekään? Hikivanat juoksevat noroina hänen meikatuilla kasvoillaan. – Michael on aina ihan soijassa kun nähdään, Robin supattaa väliin. Molemmat ovat täpinöissään kuin luokkaretkelle lähtevät pikkupojat. Mutta retkelle tässä ollaan lähdössäkin. Kaksikko on lupautunut turistioppaiksi kaupunkikierrokselle, esittelemään toimittajalle entisen pääkaupunkimme ihmeitä. Mutta ensin hieman hengähdetään, tilataan lattet ja lohileivät mieheen. Kahvitellessamme parivaljakko äityy kehumaan toisiaan. Ja miten hellin sanakääntein he sen tekevätkään: Robin kuvailee Monroeta ”sairaan sydämelliseksi tyypiksi”. Monroe suitsuttaa nuorempaa kollegaansa ”oikeaksi enkeliksi” ja ”aidoksi ja puhtoiseksi sieluksi”. Ilmassa on todellista kevään huumaa.

Monroe ostaa ruusuja vaimolleen useamman kerran viikossa. – Siitä tulee itsellekin hyvä mieli.

Hetken päästä jalkaudumme vilkkaalle rantakadulle. Lähes välittömästi heidät tunnistetaan. Onko tuo nyt se? Entäs tuo toinen? Vastaantulijat jäävät tuijottamaan. Kadunvarren terasseilta huikataan tervehdyksiä. Moni tulee tekemään lähempääkin tuttavuutta.  – Hyvä Michael! Hyvä Robin! Ootte kovia jätkiä! He kiittävät kehuista. Jakavat auliisti nimikirjoituksia ja hymyilevät kaverikuvissa, rupattelevat niitä näitä. Hurmaavat ihailijansa yksi toisensa jälkeen. Tapahtumaa seuratessa tulee väkisinkin ajatelleeksi, että tässä menevät kaupungin omat supersankarit – Turun Batman ja... öh, Robin. Nurkan takana jälkimmäinen haluaa oikaista mahdollisen väärinkäsityksen. Robin vannoo, ettei häntä normaalisti kukaan tunnista.  Hän väittää liikkuvansa tavallisena päivänä kaupungin vilinässä ”pieruverkkarit jalassaan” kuin kuka tahansa meistä.  Uskoisiko? Monroelta vastaava ei tietenkään onnistuisi. Hänen riemunkirjavassa rokkikukon hahmossaan ei ole kyse pelkästä ammattikysymyksestä, vaan kokonaista elämäntapaa määrittelevästä arvovalinnasta. Verryttelyhousuja hän ei vetäisi jalkaansa edes kotonaan. Monroe on aina Monroe. Kaupungin katukuvaan hän on kuulunut vuodesta 2000. – Turkulaiset ovat ottaneet mut lämpimästi omaksi pojakseen. Ilolla voin sen sanoa, hän kiittelee. Pelkkien onnellisten tähtien alla suhde ei kuitenkaan alkanut. Monroe ei ollut ehtinyt asua kaupungissa vuottakaan, kun hänen yhdysvaltalainen vaimonsa Jude Wilder menehtyi aivoverenvuotoon. Pari oli ehtinyt olla yhdessä 15 vuoden ajan. Monroe sanoo, että se oli hänen elämänsä ”kovin sokki”. Mutta siitäkin selvittiin, ajan kanssa. Nykyisen vaimonsa Johannan kanssa hän on pitänyt yhtä vuodesta 2002. Menneitä vuosia hän kuvaa elämänsä parhaiksi. – Aluksi uskoin, etten varmaan löydä enää ketään. Mutta olinkin niin onnekas, että sain uuden mahdollisuuden ja löysin itselleni ihanan elämänkumppanin. Olen ikionnellinen, varmaan onnellisempi kuin koskaan aiemmin.

Hienoista maisemistaan tunnetulle Vartiovuorenmäellä on rakennettu kaupungin ensimmäinen vesitorni. Monroe päättää kiivetä vanhan pumppu- ja mittarihuoneen seinustalle. Robin kauhistelee suoritusta vieressä.

Monroe johdattaa meidät sillan yli joen toisella puolelle. Pistäydymme pieneen kukkapuotiin, jossa paikan omistaja Margareta Palmberg ottaa meidät avosylin vastaan. Käy ilmi, että Monroe on hänen vakioasiakkaansa – ja tietysti aivan erinomainen sellainen. – Michael saattaa käydä kolme neljä kertaakin viikossa. Ruusuja hän aina ostaa, Palmgren kehuu. Tämäkään kerta ei ole poikkeus. Lyhyen fundeeraamisen jälkeen mukaan tarttuu sekä violetin että punaisen värinen ruusukimppu. Monroe kertoo mielellään ilahduttavansa vaimoaan pienillä arjen yllätyksillä. Siitä tulee hyvä mieli itsellekin, hän perustelee. Entä Robin, kuinka usein hän ostaa kukkia? – No, aika harvoin, hän tunnustaa lähes häpeillen. Kenelle hän kimpun ostaisi? Sitä Robin ei halua lähteä tarkemmin spekuloimaan. Hän sanoo kyllä ymmärtävänsä, että tiedonmuruset hänen privaattiasioistaan, mahdollisista tyttöystävistään ja muista saattavat kiinnostaa monia. Mutta niistä puhuminen tuntuu ainoastaan kiusalliselta ja turhalta.  Eivätkä ne asiat edes muille kuulu, hän toteaa. Vieressä kuunteleva Monroe on asiasta samaa mieltä. – On kiva, että voi tuoda ihmisille hyviä fiiliksiä musan kautta, mutta en minä silti halua kotioveani koko Suomelle avata. Oma elämäni on kaiken lisäksi ihan tavallista kaupassa käyntiä ja telkkarin katsomista. Ei siitä mitään tosi-tv-show’ta saisi aikaiseksi. Margareta Palmgren kietaisee ruusukimput pakettiin. On aika suunnata kohti seuraavaa kohdetta. Mutta ensin kiitellään, halitaan ja räpsäytetään kaverikuva. Monroe vilkaisee otosta ja kauhistuu omasta ilmeestään. Uusiksi meni, hän ilmoittaa.

Robin täytti elokuussa 18 vuotta. Sen jälkeen hän on taittanut keikkamatkansa valkoisella farmari-BMW:llä. Mike Monroe ei ole hankkinut ajokorttia.

Kadun toisella puolella kohoaa vehreän puiston ympäröimä Vartiovuorenmäki. Sen laella puiden takana siintää vuonna 1819 valmistunut C. L. Engelin piirtämä Tähtitorni. Tänne opiskelijanplantut ja muu juhlaväki kokoontuvat vappuisin kilistelemään kuohuviinilasejaan. Monroe päättää juosta osan matkasta. – Ei jumalauta. Mä olen 18 ja mulla on omasta mielestäni paljon energiaa, Robin huokaa. Liikunta on heille molemmille tärkeää. Robin laskeskelee treenaavansa keskimäärin kuusi kertaa viikossa: painonnostoa, juoksua, crossfittiä ja trampoliinilla hyppimistä. On tärkeää pysyä kunnossa, että jaksaa keikoilla, hän perustelee. Monroe paljastaa olleensa hänkin aikoinaan himoliikkuja. Mutta siinä touhussa reisilihakset kasvoivat liian paksuiksi, hän harmittelee. Nykyään hän lähinnä voimistelee.  – Jalat taipuvat edelleen spagaattiin, tuosta vaan, 54-vuotiaana, Monroe myhäilee. Penkkiurheilusta hän ei juuri perusta. – Ajattele nyt niitä hiihtäjien dopingtouhujakin. Vedetään veriplasmaa ja muuta. Sehän on dorkaa. On sitä tullut itsekin kaikenlaisia aineita kokeiltua, mutta perkule, en olisi ikinä sellaista tullut ajatelleeksi. Seisomme viimein mäenharjalla. On aika vetää henkeä, nojata kaiteeseen ja ihailla edessä aukeavaa varsinaissuomalaista kulttuurimaisemaa. Tässä näkymässä turkulaisen silmä ja sielu lepäävät. Nyt jos koskaan on paikallaan kysyä: miten turkulaisiksi he mieltävät itsensä? – Mä kyllä tunnen itseni todella turkulaiseksi, Robin sanoo epäröimättä. Monroe sen sijaan kiertelee ja kaartelee. Hän toteaa Turulla kyllä olevan tärkeä paikka hänen sydämessään, mutta ei asuinpaikka ole hänen identiteettiään ennenkään määritellyt. Ei Helsinki, Tukholma, Lontoo tai New Yorkikaan, hänen aiemmat kotikaupunkinsa. Itseään hän kuvaa maailmankansalaiseksi. – Mutta onhan Turku mun kotini. Vaikka mulla olisi miljoonia ja voisin ostaa asunnon New Yorkista, niin pitäisin silti asuntoni täällä, hän summaa.

Mike Monroe ja Robin ovat tottuneita poseeraajia. Ulkoilmaihmisiksi  tunnustautuva kaksikko keikistelee aurinkoisella Ruissalon rannalla.

Aurinko helottaa. Maisemat vilisevät silmissä. Huristamme pitkin Aurajoen rantoja Robinin valkoisena hohtavalla Bemarilla. Monroe tarinoi hurjasta nuoruudestaan, Hanoi Rocksista ja 1980-luvun humuvuosista. Jutuissa vilahtelee Axl Rosen, Ronnie Woodin, Alice Cooperin ja David Coverdalen kaltaisia nimiä. Näissä kertomuksissa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sekaisin: muusikot, managerit,levy-yhtiöväki – myös hän itse. Sitten monologi vaihtuu kuin taikaiskusta. Niin käy usein. Saamme kuulla luennon Spede-elokuvien juonikuvioista. Niistäkin Monroelle on paljon kerrottavaa. – Nyt mää olen ihan pihalla, kuunteluoppilaan roolin saanut Robin saa sanotuksi. Saavumme Veistämön aukiolle. Paikka on lohduttoman karu, toimistotalojen ja autotien ympäröimä betonikaistale kivenheiton päässä Turun ydinkeskustasta. Tämän lähemmäksi Hollywoodia näillä leveysasteilla ei kuitenkaan pääse. Tältä näyttää Turun oma Walk of Fame. Katulaattoihin on kaiverrettu kaupungin merkkihenkilöiden nimiä: Matti ja Teppo, Ressu Redford, Jethro Rostedt, Darude – koko kaupungin kerma. Turun tähtiä myönnetään ”turkulaisuutta taiteen, viihteen tai urheilun saralla positiivisella tavalla tunnetuksi tehneelle henkilölle tai ryhmälle”.  Täältä löytyvät myös Monroe ja Robin. Hyväntuulisuus on ollut aina tärkeä osa erityisesti Robinin artistikuvaa. Muutama vuosi sitten hänet jopa valittiin Suomen positiivisimmaksi suomalaiseksi. Mahtaako se koskaan tuntua taakalta? Välillä vaikuttaa siltä kuin positiivisuus olisi pakkopaita, joka puetaan hänen päälleen asiayhteydestä riippumatta. Ikään kuin hän ei olisi muuta kuin pelkkä kiiltokuvamainen hymy kauniilla kasvoilla. – Ei se niin ole, Robin sanoo.  Vaikka iloisuutta hänen mielestään ehkä liioitellaankin, on hän omasta mielestään saanut olla aina oma itsensä. Hän nyt vain sattuu olemaan usein hyvällä tuulella. – Monesti multa kysytään, että käsittelenkö ollenkaan vaikeita asioita. Tietenkin käsittelen, mutta teen sen aina saman tien. Olen siitä onnellisessa asemassa, että meillä perheessä on todella avoin ilmapiiri ja voimme puhua mistä vain. Kertoo ehkä jotain, että jopa omat kaverini menevät välillä meille hengaamaan iskäni kanssa, vaikka en ole itse edes kotona.

Veistämönaukio on Turun oma Walk of Fame. – Näitä tähtiä ei voi ostaa itselleen niin kuin Hollywoodissa. Siksi nämä ovat hienompia, Monroe kertoo.

Ruissalo. Tänne kierroksemme on hyvä päättää, keskelle Turun luonnonkauniita merimaisemia. Monroe ja Robin silmäilevät mietteliäinä autiota hiekkarantaa. Täällä on hyvä käydä välillä rauhoittumassa, ”miettimässä maailmanmenoa”.  – Se tuo vastapainoa hektiselle muusikonelämälle, Robin paljastaa. Kesäisin rantakaistale täyttyy kymmenistätuhansista Ruisrockin-kävijöistä. Monroella paikkaan liittyy monia lämpimiä muistoja. Hän arvioi esiintyneensä tapahtumassa reilusti yli kymmenen kertaa. Ensimmäisen kerran Hanoi Rocksin kanssa 1980-luvun alussa.  Tuolloin moni asia oli hänen mielestään musiikkimaailmassa paremmin. – Suuri yleisö ei arvosta enää laatua. Halutaan vaan musaa, joka menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Siksi kaikki kuulostaa nykyään ihan samalta, hän murehtii. Katselemme hetken aikaa edessämme liplattavaa Itämerta ja kuuntelemme aaltojen loisketta. Pyydän heitä kertomaan, miksi Turku on hyvä paikka elää. Myyntipuheet ovat vakuuttavat: mainituksi tulevat kaunis luonto ja idyllinen keskusta vanhoine rakennuksineen. Ja onhan Turku ihana kesäkaupunki, kaikkihan sen tietävät. Tärkeintä molempien mielestä ovat kuitenkin ihmiset. – Turku on samalla tarpeeksi iso ja tarpeeksi pieni mesta. Täällä on rauhallinen ja positiivinen viba. Kukaan ei tule koskaan häiritsemään, Monroe selventää. Mutta, mutta. Kaikesta hyvästä huolimatta kaupungilla on muun maan silmissä melko ristiriitainen maine. Turkua on monesti kutsuttu Suomen... no, sanotaan vaikka takapuoleksi. Mistä se johtuu? Monroe lähes tuohtuu. – Jengi ei tajua Turun hienoutta. Ei osata arvostaa sitä kivuutta täällä. Mutta en ole koskaan lähtenyt mukaan tuollaiseen Helsinki-Tampere-Turku-paremmuuskilpailuun. Ne on vähän lapsellisia juttuja. 

Teksti Ville Hartikainen, kuvat Kirsi Tuura