Apu

Metsojen soidinmenot käyvät kiivaina Inarin ikimetsissä


Vapun tienoilla metsojen soidinmenot kävivät kiivaimmillaan. Jouni Männistön opastuksella Avun luontomies Kimmo Ohtonen pääsi seuraamaan karkeloita Inarin ikimetsissä.
Kuvat Kimmo Ohtonen

Mihin ihmeeseen lumi on kadonnut? Tätä kummastelen, kun ikuisuudelta tuntuneen ajomatkan päätteeksi viimein saavun Inariin.

On vappuaatto. Hetken tuntuu kuin olisin tullut väärään paikkaan. Eikös tähän aikaan vuodesta Ylä-­Lapissa ole normaalisti vielä kantavat hanget? Nyt olosuhteet eivät eroa merkittävästi siitä, miltä maailma näytti muutama sata kilometriä etelämpänä.

Aurinko nousee Inarinjärven ja vaarojen yllä vappuaattona.

Metsä hehkuu ilta-auringon loisteessa maanvärien eri sävyjä, jotka limittyvät toisiinsa kuin tilkkutäkin osat. Neonvihreä sammal, oranssit männynrungot, metallisen tummanvihreät havut, hopearosoiset jäkälät. Puiden takaa pilkistää Inarinjärvi, jota vielä peittää hauraan kalpea jääkerros.

– Lumet lähtivät nopeasti, kun monta päivää peräkkäin oli kahtatoista lämpö­astetta. Kevät tuli tänä vuonna parisen viikkoa etuajassa, Jouni Männistö, 58, harmittelee.

Seisomme soraisen metsäautotien laidalla, levikkeellä, joka kaartuu ojaan.

Lapin rajavartiostosta muutama vuosi sitten eläkkeelle jäänyt Männistö tarkistaa vielä, että meillä on mukanamme tarvittavat retkivarusteet: teltta, makuupussit, makuualustat, vessanpyttynä toimiva ämpäri, vettä ja evästä. Sitten lukitsemme autojen ovet, heitämme rinkat selkään ja suuntaamme peräkanaa metsän uumeniin.

Jouni Männistö ­virittelee kuvaus­telttaa vanhan metsän keskellä. Jäätyään Lapin rajavartiostosta ­eläkkeelle Jouni perusti luontomatkoja ­järjestävän yrityksen.

Emme ehdi ottaa montakaan askelta edessämme mutkittelevaa polkua pitkin, kun Jouni kehottaa katsomaan, mihin astun. Samassa huomaan, miten siellä täällä mättäästä nousee kiemurrellen piikkipäisiä lenkkejä, jotka ruosteisina maastoutuvat metsään kuin erikoiset kasvit. Jouni kertoo, että toisen maailmansodan aikana saksalaiset pitivät venäläisiä sotavankeja piikkilankojen sisällä pienillä vankileireillä silloin, kun nämä eivät olleet pakkotöissä.

Hetkeä myöhemmin polku loppuu, ja Jouni toteaa, ettei meidän enää tarvitse murehtia sodan jälkien tarttuvan nilkkoihimme. Ylitämme puron hyppimällä kiveltä toiselle ja lähdemme kipuamaan ylös jyrkkää vaaranseinämää.

– Metsojen vanha soidinpaikka sijaitsee vaaran laella, joten mennään ihan hissun kissun, jos vaikka kukot ovat jo paikalla.

Sillä välin kun kansa kokoontuu vappuriehoihin turuille ja toreille, metsien siimeksessä rytisee. Vapun tienoilla koittaa metsojen soidinmenojen kiivaimmat vaiheet. Kyse on elämästä ja kuolemasta.

Lumettomuus aiheutti hankaluuksia

Jounin ja minun vappurieha kestää tänä keväänä neljä yötä. Aloimme suunnitella vapunviettoa Metsolassa jo hyvissä ajoin. Lumen äkillinen sulaminen kuitenkin hankaloitti Jounin maastossa tekemiä ennakkotöitä.

– Ennen kuin varsinaiset soitimet alkavat, ukkometsot pyörivät soidintantereella ja laahaavat siipiään lunta pitkin osoittaen mahtiaan. Näistä jäljistä tietää, että kyseisellä metsäalueella tulee vielä tapahtumaan, Jouni selittää kivutessamme iäkkään vaarametsän rinnettä.

Metsojen soidinpaikka voi olla sama usean vuoden ajan, mikä edellyttää, ettei kyseistä metsäaluetta hakata. Tosin lintujen soidinkeskus voi siirtyä kymmeniä tai jopa satoja metrejä, varsinkin jos aluetta hallinnut mahtikukko kuolee ja toinen ottaa ohjat.

Päästyämme vaaran laelle ympärillämme aukeaa ikiaikainen aarniometsä. Ympärillä kohoaa satoja vuosia vanhoja mäntyjä ja hopeakuorisia kelopuita, joiden oksat luikertelevat ilmassa. Sammalpeitteen alla maassa lahoavat puuvainajat ylläpitävät mikroskooppista ekosysteemiä ja luovat ympärilleen luonnonmetsän kaaottista kauneutta.

Aurinko putoaa nopeasti, ja Jouni kehottaa meitä toimimaan ripeästi. Ukkometsot saapuvat soidinpaikalle yleensä auringonlaskun aikaan odottamaan aamuyön karkeloita. Tämän takia on tärkeää, että olemme piiloutuneet ennen kuin ne ilmestyvät paikalle. Pistämme naamioverkoin varustetun teltan pystyyn paikalle, josta Jouni on aikaisempina vuosina seurannut metsojen soidinta. Sitten ei muuta kuin tavarat telttaan ja asemiin.

Odotellessamme teltan suojissa Jouni kertoo minulle, mistä metson soitimen taltioinnissa on kyse. Hän on seuraillut linnun elämää nuoresta pitäen ja kuvannut keväisiä taistoja usean vuoden ajan.

– Kaiken pitää tapahtua lintujen ehdoilla, emme saa häiritä niitä mitenkään. Tämän takia soidinpaikat tulee etsiä päiväsaikaan jälkien perusteella, kun metsot ovat muualla lepäämässä ja ruokailemassa. Kun paikka löytyy, tänne on aina tultava teltan kanssa edellisenä iltana. Jos marssisimme paikalle aamuyöstä, kun kahinat ovat käynnissä, pilaisimme koko soitimen pelästyttämällä linnut tiehensä, Jouni kertoo.

Miten linnut sitten suhtautuvat läsnäoloomme, kun olemme teltassa?

– Kunhan pysymme teltan sisällä emmekä pidä turhaa ääntä, ne eivät meistä välitä vaan keskittyvät olennaiseen, Jouni naurahtaa.

Aurinko putoaa Inarinjärven takaisten vaarojen taakse ja hämärä laskeutuu metsän ylle. Samassa ilma viilenee nopeasti, ja elohopea putoaa pakkasen puolelle. Kömmimme makuupusseihin odottamaan, että lähistöltä alkaisi kuulua voimakkaita siipien humahduksia, kun metsot laskeutuvat puiden oksille odottamaan h-hetkeä. Metsä ei kuitenkaan sano mitään, humisee vain unisesti.

Makaillessani makuupussin lämmössä lueskelen muutama vuosi sitten ilmestynyttä Pertti Koskimiehen kirjoittamaa Metson suku -kirjaa. Kirjasta löytyy vanhan kansan loru, joka kertoo suomalaisten ikiaikaisesta suhteesta metsoon:

Mies on naimisiin mennessäs kun koirasmetso, se ei kuule eikä nää, muuta kun puhaltaa vaan.

Avun luontomies ­Kimmo Ohtonen ­lämmittelee makuupussissa kylmänä vappuyönä Inarissa. Ulkona teltan ympärillä metsot valmistautuvat aamuyön soidimenoihin.

Aamuyöstä lähistöltä kantautuva ääni havahduttaa minut hereille. Samassa tajuan nukahtaneeni kirja sylissäni. Matala, vaativa kotkotus kaikuu pitkin vaaranlakea. Jossain lähistöllä naarasmetso eli koppelo istuu puun oksalla. Kuulostaa siltä kuin se kutsuisi jotakuta paikalle.

Odotamme ja kuuntelemme. Aurinko nousee, mutta vieläkään koppelo ei ole saanut yrityksistään huolimatta seuraa. Lopulta kuuluu humahdus, kun lintu päättää luovuttaa ja lentää tiehensä.

Kierrämme koko alueen ja etsimme merkkejä koppelon lajitovereista. Emme kuitenkaan löydä kuin vanhoja jätöksiä.

– Näyttää siltä, että soidinpaikka on siirtynyt muualle, Jouni huokaa.

Puramme teltan ja pakkaamme tavaramme. Sitten suuntaamme seuraavan vaaran laelle, missä Jouni kertoo metsojen soidinpaikan olleen aiemmin. Tällä paikalla lunta on vielä jäljellä ohuina laattoina, mikä teoriassa helpottaa etsintöjämme. Myöskään täältä ei silti löydy ainuttakaan tuoretta jälkeä. Mihin Metsolan maahiset ovat lähteneet?

– Alueelta löytyy useita potentiaalisia soidinpaikkoja, mutta niiden kartoittamiseen jalkaisin aikamme ei riitä. Tällainen kumpuileva vanha metsä on sen verran suojaisaa, että linnut pystyvät piileskelemään maastossa. Olen monta kertaa ollut teltassa vain muutaman kymmenen metrin päässä tohinoista, mutta en ole nähnyt lintuja juuri lainkaan, Jouni kertoo aamukahvin äärellä.

On jo lounasaika, ja aurinko porottaa kirkkaalla taivaankannella, kun palaamme autoillemme. Jouni tietää toisen soidinpaikan, joka sijaitsee linnuntietä muutaman kilometrin päässä.

– Kävin tarkistamassa paikan, kun lunta oli vielä maassa, ja siellä oli hankausjälkiä kaikkialla. Parempi siirtää teltat sinne.

Ukkometsot äänessä

Illan koittaessa toistamme rutiinit: vaellus metsän halki ja nousu rinnettä pitkin vaaran laelle, josta aukeavat kuvankauniit näkymät Metsä-Lappiin. Tällä kertaa meidän ei tarvitse odottaa teltan suojissa kauaa, kun lähistöltä alkaa kuulua hiovaa ja napsuttelevaa ääntä. Ukkometso se jossain kummun takana ilmoittelee itsestään.

Hetkeä myöhemmin toisesta suunnasta kuuluu vastaus. Ja juuri kun valo metsässä himmenee, näen teltan tarkkailuaukosta koppelon lentävän metsän halki.

Sama meno jatkuu yön läpi, kaksi ukkometsoa nakuttaa nokillaan väsymättä ­soidinlaulujaan. Ne pysyvät omissa ­asemissaan, emmekä näe niitä vilaukseltakaan.

Aamu koittaa, ja metsän herrat näyttävät väsähtävän. Humahdus, ja näemme teltasta, kuinka ne lentävät omille teilleen ruokailemaan päivän ajaksi.

Jälleen siirrämme teltan uuteen paikkaan, hieman alemmaksi vaaran rinteeseen, mistä saattaisi nähdä edes toisen metsoherroista.

Niin koittaa kolmas ilta. Meille käy nopeasti selväksi, että luonto antaa opetuksen tälläkin kerralla. Tuttu soidinnaksutus alkaa kaikua metsässä auringon laskiessa, mutta tällä kertaa toisten kumpujen takaa. Yö menee upeaa soidinkonserttoa kuunnellessa, mutta itse päätähtiä emme näe vilaukseltakaan.

– Vaikuttaa siltä, että täällä metsojen soitimet eivät ole alkaneet kunnolla. Alussa kukot huutelevat tällä tavalla omista poteroistaan, ja kun homma etenee, koppelot alkavat kerääntyä hallitsevan koiraan ympärille soitimen keskustaan. Muut kosiskelijat seuraavat tietenkin naaraita, Jouni selittää, kun aamulla kömmimme ulos teltasta.

Metsojen soidinkarkelot tapahtuvat usein eri puolilla Suomea eri aikaan. Kun etelässä voittaja on jo selvinnyt ja uudet metsosukupolvet pantu alulle, maan pohjoisosissa alkulämmittelyt saattavat olla vasta käynnissä.

Koppelo eli naarasmetso piileskelee varvikossa ­kylmänä kevätaamuna. Metson pesien ­tuhoutuminen muun muassa metsänhoidon ja ­petojen kuten supikoiran takia, on suuri ongelma.

Päätämme jättää alueen metsokukot hiomaan kosiorituaalejaan kaikessa rauhassa ja suuntaamme kolmanteen paikkaan, jossa Jouni on nähnyt merkkejä linnuista aiemmin keväällä. Tämä on viimeinen oljenkorteni, sillä aamun koittaessa minun on suunnattava takaisin omalle reviirilleni.

Saapuessamme illan suussa paikalle näemme rohkaisevia merkkejä. Ohuiden lumirailojen pinnat ovat täynnä sulhaskandidaattien jälkiä. Leveiden varpaiden suorat painaumat jäätyneellä lumella ovat kuin muinaista kirjoitusta. Jouni löytää myös tuoreita jätöksiä, mikä viittaa siihen, että tällä soidinpaikalla ollaan siirrytty puheista tekoihin.

Pian ilma täytyy siipien huminasta, kun koppelot ja niiden suosiosta kilpailevat ukkometsot saapuvat. Jouni laskee, että alueella on liikkeellä ainakin viisi ukkometsoa. Ehkä onnemme kääntyy viimeinkin.

Yöllä alkaa sataa lunta, mutta se ei metsoja häiritse. Viimein aamuyön pikkutunneilla, kun paljas silmä jälleen erottaa hämyisen maailman yksityiskohtia, mäntyjen takaa astelee esiin metsän kukko. Se pistää parastaan: nakuttaa nokkaansa kiivaasti, hioo hampaitaan ja lopuksi kulauttaa niin, että korvissa soi. Sitten se tekee lyhyen lentopyrähdyksen. Mahtipontinen ele on tarkoitettu muille sulhokokelaille ja puissa tarkkaileville koppeloille.

Samassa ylhäältä kuuluu innokasta kotkotusta ennen kuin kolme koppeloa lentää telttamme ylitse. Seuraamme Jounin kanssa, miten ne suuntaavat määrätietoisesti muutaman kymmenen metrin päässä olevan toisen kummun luokse ja laskeutuvat vanhan männyn jykeville oksille. Samassa näen, kuinka kummulla kiven takana vilahtelee ylväästi soidintava suurikokoinen ukkometso. Heti perään kaksi muuta koppeloa suuntaa kummulle.

Katsomme Jounin kanssa toisiamme ja huokaamme. Emme voi tehdä muuta kuin katsella etäältä teltan ikkunoista, kuinka kilpakosijat suuntaavat koppeloiden perässä naapurikummun luokse. Tuntuu kuin olisimme menneet vappubileisiin vain tajutaksemme, että parhaat pirskeet ovat naapurissa. Mutta näihin pirskeihiin ei ole soveliasta lähteä kuokkimaan kesken kaiken. Ei voi muuta kuin olla kiitollinen, että on päässyt mukaan, edes etäisesti.

Tiheä ja suojaisa maasto verhoaa metsojen soidinmenot osaksi metsää. Vain soidin­äänet, jotka ovat täyttäneet keväisen metsän jo tuhansien vuosien ajan, kaikuvat ilmassa.

Julkaistu: 16.6.2019