Kukapa ei tuntisi kantarellia? Se on suomalaisten suosikkisieniä, kirkkaankeltainen ja hauskan röpelöinen. Torilla näkee usein juuri tätä sientä – se myy kuin häkä jo pelkällä ulkonäöllään ja ”brändillään”.

Suomessa kasvaa kolme vahverolajia: keltavahvero eli kantarelli, suppilovahvero ja kosteikkovahvero.

Suppilovahvero on myöhäissyksyn laji, joka viihtyy parhaiten paksun sammalen peittämissä kuusikoissa. Harvinainen kosteikkovahvero muistuttaa hyvin paljon suppilovahveroa, ja nimensä mukaisesti sen löytää kosteista paikoista. Kantarelli taas kasvaa koivuvaltaisissa sekametsissä, joissa näkyy usein ihmistoiminnan jälkiä.

Keltavahverot pitävät muokatusta ja möyhitystä maaperästä. Esimerkiksi teiden varsilla, pihoilla ja retkeilijöiden tallaamien nuotiopaikkojen läheisyydessä saattaa kasvaa kantarellia keltaisenaan. Yhdellä neliömetrillä on parhaimmillaan satoja itiöemiä ja niiden alkuja.

Keltavahverolle parhaita kasvupaikkoja ovat koivuvaltaiset entiset hakamaat ja lehtojen vierukset. Kun kaskikoivikot ja muut perinnemaisemat ovat maatalouden koneellistumisen vuoksi vähentyneet, samalla kantarellisadotkin ovat käyneet pienemmiksi.

Jutut vanhoista hyvistä ajoista, jolloin kantarellisadot olivat ruhtinaallisia, eivät ole tuulesta temmattuja. Mutta kun löytää hyvän kantarellipaikan, kyllä siellä on vuodesta toiseen saatavilla keltaista herkkua vielä nykyäänkin.

Vahverot ovat erinomaisia ruokasieniä, ja kantarellia on vaikea sekoittaa myrkkysieniin. Sen sijaan suppilovahvero ja kosteikkovahvero eivät ole niin erikoisen näköisiä.

Suippumyrkkyseitikki on vaarallisen myrkyllinen sieni, jonka äkkinäinen saattaisi sekoittaa suppilovahveroon. Molemmat ovat suunnilleen samankokoisia, ruskeita sieniä, ja niillä on kellertävä, hieman kaareileva jalka. Ne myös kasvavat samanlaisissa ympäristöissä.

Tarkemmin katsottuna sekoittumisen vaaraa ei ole, sillä suippumyrkkyseitikki on yleiseltä olemukseltaan luotaantyöntävä: sen lakin keskellä on usein nystyrämäinen kohouma, josta laji on saanut nimensä. Seitikin jalka on paksumpi kuin suppilovahveron.

Kun nykyisin on kaikenlaisia valelääkäreitä ja ties mitä, pitäähän sienten maailmassakin olla valevahvero! Kantarellia muistuttava valevahvero ei edes kuulu vahveroihin, ja se on varsin mauton, joskaan ei myrkyllinen.

Valevahvero näyttääkin kumimaiselta ja puisevalta. Paksujalkaisella kantarellilla ei ole varsinaista helttaa, vaan poimut, kun taas valevahvero on hentorakenteisempi ja sillä on pyöreäreunainen heltta.

Vahverot kuuluvat kääväkkäisiin. Se on laaja sieniryhmä, johon luokitellaan myös haarakkaat, orakkaat ja käävät.

Vahverot eivät kyllä ulkonäöltään kääpiä muistuta, sillä vahveroiden lakin alapinta on voimakkaasti poimuttunut.

Sienillä on tärkeä rooli metsän elämässä, sillä suuri osa kasveista on täysin riippuvaisia maanalaisten sieni­juurten välittämistä ravinteista.

Vahverot ovat puiden juurisieniä, ja ne elävät puiden kanssa symbioosissa, josta molemmat osapuolet hyötyvät.

Näkyvimpiä ja kauniimpia metsän kasveja ovat orki­deat eli kämmekät. Omalle takapihalleni ilmestyy aina loppukesällä eksoottisen näköisiä kukkia, maariankämmeköitä.

Ne elävät täysin sienijuurten varassa, ja kuten pihalleni pulpahtelevat kantarellit, myös orkideat löytyvät vuodesta toiseen samoista paikoista. Kämmekän ja kantarellin yhteys on ilmeinen – miten upeita luontokappaleita ne ovatkaan.

Verrattuna marjojen poimintaan sienestys on helppoa ja tuottoisaa. Sienisato kuitenkin vaihtelee melkoisesti: huippuvuosina Suomessa kerätään talteen jopa 16 miljoonaa kiloa sieniä, kun taas heikoimpina vuosina saalis saattaa jäädä kolmeen miljoonaan kiloon.

Vuonna 2016 vahveroita oli metsissä lähes ennätysmäärin: esimerkiksi kotini lähellä Nurmijärvellä hiekkaiset tienpientareet loistivat kantarelleista keltaisenaan, ja vielä myöhään syksyllä saattoi parilla kyykistymisellä saada ämpärin puolilleen suppilovahveroita.

Kiersin aina polkupyörällä saman lenkin, ja uutta itiöemää pukkasi lähes päivittäin poimittujen kantarellien tilalle. Kesätunnelma oli vahvimmillaan, kun äkillinen ukkoskuuro yllätti minut ja kasteli läpimäräksi. Pian tummat pilvet kuitenkin väistyivät, ja korkealta paistava aurinko loi suloista lämpöään kuin jossain etelän mailla.

Ei ihme, että tällaisissa oloissa sieniä nousi kuin sieniä sateella. Sienestysretket ovat aina hyviä tilaisuuksia havainnoida luontoa muutenkin.

Kesä 2017 oli sitä vastoin melko viileä, ja sienisato oli viikkokausia myöhässä tavanomaisesta. Vettä sentään riitti, kuten heinäkuussa lomailleet saivat kokea. Muistan kuitenkin paljon huonompiakin sienivuosia. Esimerkiksi kesällä 2002 sieniä ei meinannut löytää mistään.

Vahveroiden etu on niiden hyvän maun ja toukkien vähäisyyden lisäksi pitkä satokausi. Kantarellikausi alkaa jo kesän ollessa parhaimmillaan ja jatkuu syksyyn. Suppilovahveroa voidaan puolestaan kerätä vielä alkutalvellakin – ääritapauksessa kuusikon kätköistä saa tuoretta sieniherkkua suoraan joulupöytään!

Tunnustaudun vahverofaniksi. Jo lapsuudestani lähtien kantarelli on ollut suosikkisieneni, mutta viime vuosina olen alkanut pitää suppilovahverosta vielä sitäkin enemmän.

Kantarelleissa, varsinkin isoiksi kasvaneissa yksilöissä, esiintyy jonkin verran kumimaisuutta ja kitkeryyttä, mutta suppilovahveroissa ei mielestäni vastaavaa laatuvaihtelua ole.

Kun kotiini tulee ulkomaisia vieraita, tarjoan heille voissa paistettuja suppilovahveroita malliesimerkkinä suomalaisesta gourmet’sta.

Päivitetty 7.9.2020 – 14.11.2017