Kulttuuri
Image

Mestariteos

Mestariteos

Kolumni | Wong Kar-wain The Grandmaster on herkkä ehdotus suurmiehestä, kirjoittaa Kalle Kinnunen.
Teksti Kalle Kinnunen
Mainos

Wing chun on kungfun suuntaus, jossa keskeisintä on tasapainon käsite. Sadoille miljoonille kiinalaisille lajin voimahahmo ja Bruce Leen oppi-isä Ip Man (1893–1972) on kuin Mannerheim meille. Hahmo, jossa sisu kiteytyy. 

Me suomalaiset puhumme silti mieluummin historian suurmiehistä kuin suurmestareista. Suurmiehet ovat kotimaisen elokuvan ydinnektaria, mutta kuka on meidän suurmestarimme? Vuosisadan valonkantaja, jota jokainen voisi katsoa ylöspäin?

Kysymys on hankala. Sanaan suurmestari liittyy lujaa tyyneyttä ja hiljaista kilvoittelua. Suomalaisittain suurmies taas on synnynnäisesti muita parempi ja johtaa armeijoita tai säveltää sinfonioita vaikka vahingossa.

Wong Kar-wain The Grandmaster on pieni ihme: suurmieselokuva täynnä herkkyyttä ja kauneutta. Voimannäyttöjen ohi kirii pyrkimys paremmaksi ihmiseksi ja taistelu itseään vastaan. Ip Man on kansallissankari, mutta ei väkivaltaisten tekojensa vaan henkisen vahvuutensa, kehon ja mielen täydellisen hallinnan, vuoksi. Jos Mannerheimista koskaan tehdään kauan kaavailtua elokuvaa, voimme vain toivoa, että se olisi edes aavistuksen niin runollinen kuin The Grandmaster. Vaikeaa se on, sillä The Grandmaster on sataprosenttisesti ohjaajansa näköinen. Wong tunnetaan In the Mood for Lovesta ja 2046:sta, taideyleisön romanttis-lyyrisistä ja ennen kaikkea melankolisista rakkaustarinoista, joissa ei ole kovin onnellisia loppuja. Kiinassa The Grandmaster on kerännyt jättiyleisön. Aika hyvin, sillä esimerkiksi kiinteää juonta siinä ei ole enempää kuin ohjaajan aiemmissa elokuvissa.

The Grandmasterin pinnalla on Wongin kuvallinen tyyli, joka muistuttaa siveltimen liikettä. Pinnan alla on viesti, joka on suorastaan radikaali. Elokuvan nimi on hämäys: suurmestari ei ole yksin, on jatkumo ja aina mestareita rinnakkain. Sanoma on epätavallinen Kiinassakin. Shanghaista Hongkongiin nuorena siirtynyt Wong ottaa eri tien kuin Kiinan ykkösohjaajana pidetty ja alku-urallaan varovaisen kriittisiäkin elokuvia tehnyt Zhang Yimou. Kymmenisen vuotta sitten Zhang omaksui kuitenkin kansallismielisen ajattelun. Hänestä tuli hallitusta kumartava nationalisti ja tylsimys. Zhangin Herossa ja Lentävien tikarien talossa kaikki kiinnostava on vain pintaa. Hongkongissa työskentelevä Wong on saanut säilyttää särmäänsä. Ytimessä on surumielisyys. The Grandmaster käsittelee sotavuosia ja julman japanilaismiehityksen aikaa, mutta kansallismielistä sentimentaalisuutta ei heru.

Päähenkilöt pelkäävät ikääntymistä ja sen tuomia riskejä. Vihollinen ei ole Japani tai heikkous, vaan vääjäämättömästi itsessä. Kuten In the Mood for Loven nähneet tietävät, aika saattaa olla maailman surullisin ja hirvittävin asia.

Yhdysvalloissa sikäläinen levittäjä teki The Grandmasterista torson leikkaamalla elokuvasta pois yli 20 minuuttia. Lopputulos on klimppinen ja sekava, kriitikot kirjoittavat. Suomeen tuotu pidempi versio ei ole helppoa viihdettä sekään. Tarina etenee pyräyksin. Adrenaliininkatkuista toimintaspektaakkelia odottavat saavat pettyä. Kungfu-jaksot ovat kauniita: kamppailussa öisen sateen keskellä lihasvoima hajottaa vesipisarat hidastuksessa ikuisuuteen kuin tuuli pilven. Fyysistä kliimaksia elokuva ei tarjoa. Ip Man ei kamppaile helppoa vihollista vastaan.

Aika ei ole vihollinen vain Wongin elokuvissa. Perfektionistiohjaaja kuvasi elokuvaansa kaksi vuotta ja leikkasi toiset kaksi. Ensimmäinen ohjaajan mielestä sellaisenaan esitysvalmis leikkausversio oli nelituntinen. Ensimmäisen tiedotustilaisuus The Grandmasterista pidettiin peräti 11 vuotta sitten. Tästä ei ole kovin pitkä matka Mannerheim-elokuvan ennätyspitkiin synnytysvalmisteluihin.  

Nyt nähtävästä elokuvasta puuttuu kokonaisuudessaan tuotannon spektaakkelimaisimpia taistelujaksoja, joita hiottiin kameran edessä viikkokaupalla.

Mutta ei siitä mitään puutu. The Grandmaster on haastava ja hankalakin elokuva. Ei pureskeltu ja komitean hyväksymä, vaan ehdotus yhden miehen filosofiasta. Se ei kerro kirjaimellista totuutta Ip Manista, mutta tekee meille täysin vieraasta miehestä kiinnostavan juuri siksi.

Vaikea uskoa, mutta Suomessakin tällaisen elokuvan tekeminen on laissa sallittu. ■

Kalle Kinnunen on elokuvakirjoittaja, joka ei voi ymmärtää, miksi joku vaivautuisi katsomaan Wong Kar-wain taidetta muuten kuin valkokankaalta.

203 Lokakuu | 2013

Julkaistu: 8.10.2013