Eeva

Merja Varvikko: "Ajoin itseni nurkkaan unelmieni vuoksi"

2


Merja Varvikko: "Ajoin itseni nurkkaan unelmieni vuoksi"

Merja Varvikolla oli nuorena monta haavetta, joista jokainen toteutui. Miss Suomesta tuli suurperheen äiti, yrittäjä ja ison talon omistaja.
Teksti Sanna Wallenius

”Kun täytin viisikymmentä, jouduin paniikkiin, että aika loppuu kesken. Oli niin paljon asioita, joita halusin vielä kokea.”

Joskus yksi puhelu voi jäädä mieleen loppuelämäksi. Merja Varvikko, 56, muistaa yhä kesäillan kolmisen vuotta sitten, kun hän havahtui kännykkänsä soittoon sipoolaisen kaupan parkkipaikalla. Soittaja oli sisko, joka tunnisti Merjan äänen heti uniseksi ja kysyi, oliko hän onnistunut herättämään sisaren kesken unien.

”Oikeassahan hän oli. Olin tullut tuolloin työtapaamisesta ja koukannut kotimatkalla ruokaostoksille. Kun sain auton parkkiin, minulle tuli yhtäkkiä niin uupunut olo, etten jaksanut lähteä heti kauppaan”, Merja kertaa.

Pienet torkut vain, Merja muistaa ajatelleensa, kun hän rullasi auton penkin makuuasentoon ja ummisti silmänsä. Pelastava uni humahti väsyneen päälle kuin peitto.

”En vieläkään tiedä, kuinka kauan ehdin siinä parkkipaikalla nukkua ennen kuin siskoni soitti. Hän kuulosti puhelimessa kuitenkin huolestuneelta ja sanoi minulle heti, että tuollainen väsymys ei ole normaalia.”

Toki Merjakin oli havainnut muutoksia itsessään. Syitä mystisiin huimauskohtauksiin, näköhäiriöihin ja heikkoon verenkiertoon hän oli käynyt selvittämässä lääkärissäkin, mutta diagnoosia oireille ei ollut löytynyt.

”Tietysti ynnäilin asioita yhteen ja päättelin, että kaikki johtuu varmasti stressistä. Olin tyytyväinen, että olin ratkaissut ongelman, mutta silti en tehnyt asialle mitään. Näin jälkikäteen ajateltuna se oli hölmöä. Pitkäkestoinen stressi on aina terveydelle vaarallinen, ja se pitäisi hoitaa viipymättä.”

“Olen tehnyt päätökset nopeasti”

Kroonisesta univajeesta Merja tietää kärsineensä kauan. Hän on pyörittänyt Bedmil-sisustusyritystään yksin 18 vuotta, enimmäkseen ilman lomia ja vapaapäiviä.

”Minulla on ollut aina nurinkurinen unirytmi. Pääsen vauhtiin vasta iltakymmeneltä ja saatan tehdä töitä aamuneljään asti. Vielä sängyssä maatessakin ideat sinkoilevat päässäni, enkä saa mieltä rauhoittumaan.”

Toisaalta pulppuava luovuus on ollut siunauskin. Merja sanoo yhä innostuvansa työstään, joka on luonnollinen jatkumo nuoruudelle: Merja kruunattiin Miss Suomeksi vuonna 1981. Visuaalisesta silmästä ja kauneudentajusta oli hyötyä myös mallin työssä, jota Merja ehti tehdä vuosia.

”Olen tehnyt elämässäni aina nopeita päätöksiä. Idean sisustusyritykseenkin sain aikoinaan yöllä. Visio oli niin kirkas, että minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin toteuttaa se”, Merja muistaa.

Samoin kävi rakkauden kanssa. Kun Merja tapasi Pasi Hailion vuonna 1986, sydän heitti kuperkeikkaa ensikatseesta. Tuskin oli päästy seuraavan vuorokauden puolelle, kun nuoripari oli jo päättänyt, että naimisiin mennään. Pian Merjasta ja Pasista tuli myös vanhempia.

Nyt tyttäret Beda, 29, ja Milja, 27, sekä pojat Emppu, 20, ja Max, 19, ovat jo täysi-ikäisiä.

”Nuorena minulla oli aika kliseinen unelma tulevaisuudesta. Halusin perheen, paljon lapsia, eläimiä ja ison kodin maalta. Enpä silloin arvannut, että ne toteutuisivat.”

“Ero muutti minua”

Ensimmäinen särö unelmiin tuli vuonna 2005, kun Merjan ja Pasin 20-vuotinen liitto päätyi eroon. Merjalle avioero merkitsi nöyryyttävää epäonnistumista, josta hän poti huonoa omatuntoa lastensa vuoksi.

”Syyllistin itseäni siitä, että olimme itsekkäällä päätöksellämme tehneet heistä avioerolapsia. Oma perhe on ollut minulle aina pyhä, eikä avioero ollut minulle koskaan vaihtoehto.”

Arvomaailma pohjautui myös lapsuudenperheen antamaan malliin. Kukaan Merjan suvussa ei ollut eronnut aiemmin. Luopumisen aiheuttamia kipuja hän kävi läpi ystäviensä kanssa.

”Ero muutti minua monin tavoin. Ymmärsin, etten voi olla riippuvainen kenestäkään toisesta ihmisestä. Minulla on omat keuhkot, jalat ja kädet. Oli tarpeellista huomata, että pärjään yksinkin”, Merja kertoo.

400-neliöinen elämänmuutos

Itsevarmuutensa huumassa Merja toteutti yhden lapsuuden haaveistaan ja osti Sipoon keskustasta lähes 400-neliöisen, yli sata vuotta vanhan hirsitalon. Lähipiirin mielestä neljän lapsen yksinhuoltajaäidin jättihanke oli mielipuolinen.

”Tiesin, että vanhan talon kunnostamisessa on hirvittävä homma, mutta koin projektin mielenkiintoisena. Minulle talon ostaminen symboloi aitoutta, pinnallisesta elämästä luopumista. Nautin ajatuksesta, että viskaan kaikki meikit ja korkokengät menemään ja haahuilen täällä villasukat jalassa.”

Hurjimman työmaan keskellä ulkonäköasiat unohtuivat jo pakon sanelemana, sillä fööni kilpaili pistorasioista sirkkeleiden kanssa.

”Minuun iski muutenkin ulkonäkökapina. Aloin pukeutua pitkiin pellavakaapuihin ja kuljin täällä tukka pörrössä ja meikittä. Ajattelin kai, että talo tarvitsee kaltaiseni kylähullun”, Merja muistelee huvittuneena.

Merja on opetellut suorittamaan vähemmän. Terapiakissa Hemuli ottaa tulijat aina vastaan rakkaudella.

Terapiakissa ja muumitalo

Remontti onnistui täydellisesti. Sipoon pääraitilla sijaitseva hirsitalo on kuin Tove Janssonin muumitalo. Kirkkaansininen kaunotar, jonka ikkunanpielet Merja on maalannut rohkeasti punaiseksi.

Sadusta on saanut nimensä moni talon asukaskin. Kotona Merjalle pitävät seuraa kissat Hemuli, Lumikki, Amelie ja Sir Albert sekä Niiskuneiti-koira, joka viuhahtaa nytkin häntäänsä vispaten yläkertaan.

”Poikani Emppu ja Max asuvat vielä kotona, mutta ovat jo niin paljon omilla teillään, että kaipasin lisää hoivattavaa. Ehkä juuri siksi lemmikkejä on siunaantunut näin paljon”, Merja tuumaa ja huomaa, että hiekanvärinen Hemuli kiehnää jaloissa.

”Hemuli on varsinainen lauman terapiakissa, joka ottaa kaikki ihmiset ja eläimet vastaan avosylin ja suurella rakkaudella.”

Merjalla on lyhyt matka töihin, sillä alakerrassa toimii hänen Bedmil-sisustusliikkeensä. Muhkeine sohvineen, tyynyineen ja kynttilöineen kauppa näyttää enemmän olohuoneelta.

”Kun muutin Sipooseen seitsemän vuotta sitten, elämäni muuttui ja ympyrä pienentyi. Huomaan vieläkin, että Helsinkiin lähteminen tuntuu usein työläältä ja siksi suunnitellut viinilasilliset ystävien kesken tahtovat jäädä toteuttamatta”, Merja sanoo naurahtaen.

Yllättävät huimauskohtaukset

Hän myöntää, että tunteet taloa kohtaan ovat olleet välillä ristiriitaiset.

”Onhan tässä yhdelle ihmiselle valtavasti työtä ja liikaa neliöitä. Tyttäret asuvat jo omillaan, ja jossain vaiheessa pojatkin muuttavat. Mitä minä teen näin isolla talolla?”

”Toisaalta tämä on minulle paljon enemmän kuin koti. Talostani on tullut kohtaamispaikka, jossa viihtyvät ystävät, asiakkaat ja kylänmiehet. Järjestän täällä usein myös tapahtumia.”

Välillä Merja toivoo, että hän malttaisi pysähtyä nauttimaan saavutuksistaan.

”Kun täytin viisikymmentä vuotta, minuun iski paniikki, että aika loppuu kesken. Oli niin paljon asioita, joita halusin vielä kokea. Elämä ei kuitenkaan tyssännytkään siihen, vaan olen yhä hengissä ja minulla on kyky innostua uudesta”, Merja pohtii.

Jatkuva uuden kokemisen vimma on vaatinut myös veronsa. Intohimoisesti työhönsä suhtautuva Merja paiski vuosia ympäripyöreitä päiviä ja jatkoi uurastusta huomaamatta viikonloppuisinkin.

Välillä hän sai niin pahoja huimauskohtauksia, että lapset pakottivat äitinsä soittamaan ambulanssin kotikäynnille.

”Minulle tuli siitä lähinnä kiusallinen olo. En olisi halunnut olla kenellekään vaivaksi, sillä olin tottunut pärjäämään yksin.”

Väsymyksen oireet energinen nainen onnistui usein piilottamaan.

”Olen ollut luonteeltani aina ulospäinsuuntautunut. Asiakkaani ovat tottuneet siihen, että minulla on monta rautaa tulessa.”

Sipoossa sijaitseva koti oli pitkään Merjan huomion keskipiste, joka vaati kunnostajaltaan rahaa ja aikaa.

“Kodistani tulikin häkki”

Perheenjäseniä ei niin vain huijattu. Loppuvuodesta 2015 lapset saivat houkuteltua Merjan kanssaan lomalle Thaimaahan. Kahdeksan kuukauden reppureissulle lähtenyt Milja-tytär oli Aasiassa jo valmiiksi ja odotti perheen tapaamista. Ikävä oli kova.

Sitä Merja ei aavistanut, että ensimmäisestä Thaimaan-matkasta tulisi elämänmuutoksen kannalta ratkaiseva käännekohta.

Tropiikin lohduttava lämpö kaappasi lomailijan Krabilla heti syleilyynsä.

Iltaisin Merja istui rannalla ja ihaili tulipunaisena hehkuvaa taivaanrantaa. Päällimmäisenä mielessä oli kiitollisuus siitä, että hänellä oli kerrankin aikaa olla lasten kanssa: kiireettä, lähellä ja läsnä. Jos ajatukset kotona yleensä poukkoilivat, mieli oli nyt kuin tyynen veden pinta.

”Minun piti matkustaa niin kauaksi nähdäkseni, minkälaiseksi elämäni oli mennyt. Ymmärsin, että elin vankina omassa unelmassani. Olin rakentanut suuresta talostani turvapaikkaa, mutta siitä olikin tullut häkki, joka sitoi minut paikoilleni”, Merja sanoo ja ihmettelee vieläkin, miksi hän ei huomannut syitä ja seurauksia aiemmin.

”Haavetta toteuttaessani olin onnistunut karistamaan ihmiset elämästäni ja ajanut itseni nurkkaan, jossa elämä oli lähes pelkkää työtä ja remontointia.”

“Kun luopuu, tilalle saa uutta”

Joka ilta Merja palasi rannalle seuraamaan toinen toistaan upeampia auringonlaskuja. Luonto mykisti, veti sanattomaksi. Merja pohti, mistä kaikesta hän olikaan jäänyt paitsi suorittaessaan arjen savottaa.

”Oivalsin, että minusta oli tullut kotona robotti, joka heräsi aamuisin pyörittämään valtavaa kampea, jotta liike pyörisi ja saisin talon kustannukset maksettua. Thaimaassa kysyin itseltäni ensimmäistä kertaa, onko tämä todella kaiken stressin ja terveyden menettämisen arvoista.”

Vastauksen Merja jo tiesikin: elämän oli muututtava.

Suomessa Merjaa odotti tammikuun pakkasten viilentämä koti. Se ei lannistanut levännyttä lomalaista, joka alkoi ensitöikseen raivata sisustuskauppaansa liiasta tavarasta. Sitä riitti, sillä liike oli laajentunut kuin vaivihkaa kahteen kerrokseen. Kaikkea oli liikaa.

Samalla Merja päätti muuttaa liikkeensä aukioloaikoja.

”Olin kyllästynyt päivystämään kaupassa aamusta iltaan. Kun energiaa vapautui turhauttavista rutiineista, sisustussuunnittelutyöt lisääntyivät. Se oli konkreettinen todiste siitä, että kun uskalsin luopua, tilalle tuli jotain uutta”, hän kertoo.

“Kehoni kärsi puutostilasta”

Omien terveysongelmiensa myötä Merja kiinnostui kehon ja mielen tasapainosta. Hän alkoi käydä hyvinvointiluennoilla, jossa tapasi funktionaalisen lääketieteen ravintoterapeutin Miia Inkeroisen.

”Olen juuri sitä ikäpolvea, jolla on pinttyneitä elämäntapoja. Tyydymme vaivoihimme tai odotamme ihmeitä lääkäreiltä, mutta emme ole itse valmiita muuttumaan parantuaksemme. Kyllästyin omiin selittelyihini ja ja halusin löytää syyn sille, miksi kehoni voi huonosti.”

Ravintoaineiden mittauksessa selvisi, että Merjan elimistö oli kärsinyt pitkään puutoksesta.

”Kehoni oli happamuustilassa. Tuota happamuutta poistaakseen kroppa on tarvinnut emäsmineraaleja, joita elimistöni on sitten ottanut sieltä, mistä on saanut eli esimerkiksi luustosta, kynsistä ja hiuksista. Uskon, että tässä on ollut yksi syy moniin vaivoihini, sillä kun muutin ravintotottumuksiani, kaikki oireet hävisivät”, Merja kertoo.

Ensimmäiseksi Merja karsi ruokavaliostaan vaaleat viljat ja piilosokerit, jotka ruokkivat makeanhimoa ja saivat insuliinitasot heittelemään.

Avukseen hän kertoo ottaneensa myös lisäravinteet.

”Emme saa tänä päivänä tavallisesta ruuasta kaikkea tarvitsemaamme, vaikka söisimme kasviksia kaksin käsin. Maaperä on köyhtynyt ja ruuassa on paljon lisäaineita, joita elimistömme ei tunnista."

Keski-ikäisten naisten oireet

Elämäntapamuutoksensa myötä Merja on innostunut auttamaan myös muita ja järjestänyt Bedmilissä luentoja kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista. Vastaanotto on ollut innostunutta.

”On uskomatonta huomata, kuinka paljon samoja oireita keski-ikäisillä naisilla on. Monella tuntuu olevan ongelmia nukkumisen ja painonpudotuksen kanssa. Olen varma, että voisimme helpottaa vaihdevuosien vaivoja kiinnittämällä huomiota ruokavalioon ja liikuntaan”, hän sanoo.

Stressiä ei poisteta pelkän ruokavalion voimin. Viimeisen vuoden aikana Merja on yrittänyt etsiä tasapainoa työn ja vapaa-ajan välille. Toisinaan se onnistuu, mutta hän tiedostaa itsekin, että vielä on paljon opittavaa.

”Arkeeni on tullut nyt enemmän tilaa, kun olen raivannut kodistani ylimääräistä tavaraa ja muuttanut työaikatauluja väljemmiksi. Pienillä muutoksilla on valtava voima.”

Remonttivuosien pellavakaavutkin ovat jääneet. Sen sijaan kylpyhuoneen kaappiin on ilmestynyt jälleen punaista huulipunaa.

”Jossain vaiheessa naiseus alkoi huutaa sisälläni, että sinä olet muutakin kuin pelkkä työkone. Olen alkanut jälleen nauttia laittautumisesta. Koen nykyään, että olen itselleni niin arvokas ja rakas, että ansaitsen ripauksen hemmottelua”, Merja tuumaa.

Suurperheen äiti eli pitkään vauhdikasta arkea. Nyt neljästä lapsesta enää kaksi asuu kotona.

“Jotain suurta vielä tapahtuu”

Samaa aitoutta Merja peräänkuuluttaa elämässään muutenkin. Hän tunnustaa sietävänsä ihmissuhteissaan yhä huonommin teeskentelyä.

”Olen omille lapsillenikin sanonut, että vaiston ja intuition voimaa ei kannata koskaan aliarvioida. Jos jonkun ihmisen lähellä ei ole hyvä olla, hänen seurassaan ei kannata viettää aikaa.”

Perheessä äidin oppi on aiheuttanut toisinaan huvittuneita vastalauseita.

”Tyttäreni manaavat välillä, että on minun syytäni, että he ovat yhä sinkkuja. Olen kuulemma antanut liian itsenäisen pärjääjänaisen mallin”, Merja sanoo nauraen.

Merjan omasta avioerosta on jo kaksitoista vuotta. Hän tunnustaa suhtautuvansa uuteen rakkauteen varauksella mutta toiveikkaasti.

”Olen niin tottunut elämään yksin, etten tiedä, olisiko minusta edes enää parisuhteeseen. Minulla on ylivoimainen kynnys mennä jonnekin nettiin miestä etsimään, vaikka tiedän, ettei sulhokandidaatteja tässä oman kylän raitillakaan ruuhkaksi ole.”

Sitä Merja ei osaa sanoa, viekö polku rakkaudella kunnostetusta sinisestä talosta vielä jonakin päivänä pois. Liian paljon energiaa koti ei saa kuitenkaan viedä. Jos talon ylläpito käy lasten muutettua pois liian työlääksi, hän on valmis muutokseen.

”Elämäni on täyttä ja hyvää jo tällaisenaan, mutta sisimmässäni vaistoan, että jotain suurta vielä tapahtuu. Se tuntuu mukavalta ja hiukan jännittävältäkin: aivan kuin draamasarjassani olisi alkamassa uusi tuotantokausi.”

Kuvat: Jouni Harala

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 11/2017.

Julkaistu: 8.12.2017