Puheenaiheet
Apu

Merestä syntynyt

Merestä syntynyt

Luonto ei ole muuttumaton, vaan alituisessa liikkeessä. Harvassa paikassa uuden maan syntyminen on niin selvästi nähtävissä kuin Suomen länsirannikolla Merenkurkussa.
Teksti Apu-toimitus
Kuvat Juho Rahkonen
Mainos

Tämän jutun voisi aloittaa dramaattisella, jo kliseeksi muodostuneella tarinalla siitä, kuinka kiehtovaa on seurata maapallon syntyhistoriasta muistuttavia geologisia mullistuksia. Sellaisia kertomuksia näkee usein tulivuorisaarista kertovissa jutuissa, mutta yhtä lailla Merenkurkun maankohoamisrannikko saa luonnonystävän inspiraation heräämään.

Merenkurkussa on Suomen ainoa Unescon maailmanperintöluetteloon kuuluva luontokohde; muut kuusi ovat kulttuuriperinnön listalla. Merenkurkun saaristo pääsi arvostettuun seuraan kymmenen vuotta sitten osana vastarannalla Ruotsissa sijaitsevaa Höga kustenia eli Korkeaa rannikkoa.

Kuten arvata saattaa, rakkaan naapurimaamme puolelle on siunaantunut tyylikkäitä, lähes vuoristomaisen kauniita postikorttimaisemia. Suomella on puolestaan ”Matala rannikko”, jonka kivikkoiset, karut rannat eivät ensinäkemältä herätä elämää suurempia esteettisiä elämyksiä.

Merenkurkussa kuvausmatkalla mukana ollut ystäväni luonnehti paikkaa ”Jumalan hylkäämäksi”. Mutta juuri siinä piilee Merenkurkun rannikon viehätys: se on karu ja alkukantainen, kuin Maa aikojen alussa. Tällaista maisemaa ei muualta löydy.

Kivikkoiset ja matalat lahdet kuhisevat kalaa.

Huhti–toukokuun vaihteeseen osuneella kuvausretkellämme meinasi käydä niin, että pääkohde eli geologia jäi sivuosaan. Show’n varastivat linnut.

Merenkurkun maankohoamisrannikko on muuttoaikoina syksyllä ja keväällä huikea lintuparatiisi. Juuri missään muualla Suomessa en ole nähnyt niin monipuolista kattausta eri lintulajeja.

Merihanhia, kyhmyjoutsenia, merikotkia, mustakurkku-uikkuja, isokoskeloita, tukkasotkia, merimetsoja ja muita vesilintuja lenteli taukoamatta näkötornin ohi. Minne vain kameran käänsi, melkein aina sinne tallentui jokin nokkaniekka.

Lintupaljoudesta saadaan kiittää Merenkurkun rikkonaista rantaa, jonka matalat vedet tarjoavat loputtomasti suojaisia pesimä- ja ruokailupaikkoja isoille sekä pienille siivekkäille.

Björköbyn Svedjehamnin kalasataman vieressä kohoaa kymmenien metrien korkuinen torni, josta näkyy hienosti joka suuntaan. Lännessä avautuu rannaton meren ulappa, jota täplittävät pitkulaiset kiviset luodot, saaret ja niemet. Kun kääntää pään taaksepäin, näkee järviksi muuttuneita entisiä merenlahtia.

Nämä uudet järvet ovat huikeita lintuparatiiseja, ja keväisin hauen kudun aikaan heinittyneissä lahdenpohjukoissa käy taukoamaton läiske. Kalaa on runsaasti, mikä houkuttelee paikalle lintuja.

Järviä kiertävät luontopolut eivät ole retkeilijän unelmamaastoja, sillä kivikkoisuus tekee poluilla liikkumisesta hankalaa. Kitukasvuiset pusikot tuovat mieleen Lapin tunturien rinteet eivätkä nämä risuiset, vääräsääriset koivunkuvatukset ole, kaikella kunnioituksella, kovin kauniita. Mutta luonnon monimuotoisuutta ja maailman mitassa ainutlaatuisia geologisia arvoja täältä löytyy senkin edestä.

Tätä järveä ei ollut olemassa vielä sata vuotta sitten. Maankohoaminen on erottanut sen merestä. Taustalla häämöttää Björköbyn näkötorni.

Merenkurkun rannikon 5 600 saarta syntyivät, kun jääkausi loppui noin 10 000 vuotta sitten. Kilometrien paksuinen valtava mannerjäätikkö oli painanut maata alaspäin, ja jään sulettua maa alkoi kohota.

Eri puolella Pohjanlahtea maisemat ovat kuin yö ja päivä: Korkean rannikon vedet ovat jopa 293 metriä syviä, kun Suomen puolella Merenkurkussa syvyys yltää hädin tuskin kymmeneen metriin. Veden mataluus luo olosuhteet erikoisten geologisten muodostelmien syntymiselle.

Merenkurkun rannikon tyypillisimpiä muodostumia ovat De Geer -moreenit. Ne ovat aaltomaisia, kapeita moreeniharjanteita, jotka ovat syntyneet jääkaudella matalaan veteen.

De Geer -moreenien suunta on jäätikön virtaussuunnan vastainen, ja niiden materiaali on jäätikön pohjamoreenia. Korkealta tornista tai lentokoneesta katsottuna ne muistuttavat pyykkilautaa.

Kyhmyjoutsen ja tukkasotkat uivat satama-altaassa.

Enimmillään maa kohoaa lähes senttimetrin vuodessa. Sadassa vuodessa maa ehtii siis nousta metrin. Jo muutaman vuosikymmenen aikana maan kohoaminen muuttaa maisemaa niin paljon, että esimerkiksi Svedjehamnin satamaa on jouduttu aika ajoin siirtämään, jotta sinne voi kulkea veneillä.

Kaiken kaikkiaan maan kohoaminen luo Merenkurkun saaristoon uutta maata jopa neliökilometrin vuodessa. Muutokset ovat nähtävissä jopa ihmiselämän aikana, mikä on luonnossa poikkeuksellista; yleensä näkyviä geologisia muutoksia ilmenee vasta kymmenissä tuhansissa tai miljoonissa vuosissa.

Kun joskus harmaapartaisena vaarina tulen taas paikalle ja katson Apu-lehdestä vuosikymmeniä sitten ottamaani kuvaa, luultavasti moni saari on muuttanut muotoaan ja rannikko on karannut kymmeniä metrejä merelle päin.

Luonnossa liikkuessani olen monesti filosofoinut, että kaikki muuttuu. Puut kasvavat ja kaatuvat, eläinten ja kasvien runsaudet vaihtelevat, eroosio nakertaa rantoja.

Luonto on dynaaminen, jatkuvassa liikkeessä. Missään muualla tämä oivallus ei ole tullut mieleeni niin vahvana kuin Merenkurkun ainutlaatuisella rannikolla.

Teksti ja kuvat Juho Rahkonen

Julkaistu: 27.12.2016