Ari Salonen on kasvanut autoperheeseen.

– Isäni ajoi jokamiesautoilla kilpaa ja vanhempi veljeni harrasti kaikkea, mitä siihen aikaan hienoilla Fordeilla ja jenkeillä saattoi tehdä. Käytiin cruisingeissa Helsingissä ja hänen tallillaan tuli vietettyä paljon aikaa. Veljelläni oli vanhoja W126 S-Mersuja, ja myös isä ajeli W126-korisella omia ajojaan.

Ari oli itse tiukka Ford-mies.

– Minulla oli muutama ykköskorin 3000 V6 Capri, Sierroja, Transiteja ja ykköskorin Granadoita. Ensimmäinen oma Mersuni oli W115-korinen 240 D. Autot vaihtuivat aluksi aika tiuhaan, mutta sitten sitä vakiintui ja rauhoittui, tuli lapsi ja tarvittiin farmariauto ja autojen vaihtoväli piteni… Aika ei enää riittänyt autohommiin samalla tavalla kuin ennen.

Taustalla oli kuitenkin koko ajan tikittänyt ajatus oman ison ässä-Mersun hankkimisesta.

– Ollessani parikymppisenä autofiksausalalla, pääsin ensimmäistä kertaa ajamaan ihan uudella W140 420 SEL-mallilla. Totesin silloin, että tällainen sitten minullekin joskus.

Haave alkoi toteutua hiljalleen.

– Olin aiemmin hankkinut vuosimallin 1991 S 320:n, jolla ajelin enemmän tai vähemmän seitsemän vuoden ajan ilman isompia remontteja. Mutta sitten vuonna 2012 veljeni soitti, että olisi pikkuvikainen S 500 myytävänä. No sehän piti hankkia: ei ollut ensimmäinen auto, jonka ostin näkemättä.

– Auto jäi ensin talliin odottamaan parempia aikoja. Siihen piti vaihtaa joitain osia, muun muassa puskuri ja konepelti. Apumiehen etulokasuojaa en löytänyt miltään toimittajalta, en Suomesta enkä ulkomailta. Viiden vuoden kuluttua koitti oikea aika ja edellisestä ässästä tuli elintenluovuttaja.

– Tätä purettiin ja katseltiin, missä kunnossa paikat olivat. Päätin, että pidetään niin alkuperäisessä kunnossa kuin mahdollista. Auto oli hyvin pidetty, vaikka kilometrejä oli kertynyt 350 000. Kaikki imuovet toimivat, auto kävi moitteetta, sisusta oli ehjä. Eli puskuri, konepelti ja etusiipi maalaukseen Ovaskalle Hyvinkäälle ja sitten autoon kiinni. Tuulitunnelin muovi oli rikkoutunut joskus, ajattelin sen Veholla maksavan paljon, mutta toisin kävi. Kotelo maksoi kolmisen kymppiä ja imuilman putkia ei enää saanut äänenvaimennuksilla, perusversiot maksoivat 16 euroa kappale. Yllättävän edullisesti olen saanut tarvittavat osat haalittua. Paljon osia sain tietenkin elintenluovuttajasta. Bensapumput menivät vaihtoon. Ilmastointi täyttöön ja siitä katsastukseen.

– Seuraavana kesänä tuli ajeltua noin 1000 kilometriä eri tapahtumissa ja normaalia päiväajoa. Sitten juolahti museorekisteri mieleen, kun ikää oli jo tarvittava määrä. Museotarkastaja tarkasti auton keväällä 2023 ja antoi hyväksytyn tarkastustodistuksen. Nyt auto on museorekisterissä.

– Auto on todella hiljainen, kiitos tuplalasien. Ja vaikka Mersu on painava, tehoa löytyy reilusti. Vaivaton ajaa ja mukava kun nojatuoli. Autoni pitää olla joko iso ja näyttävä, tai pieni ja pippurinen. Kai tässä iässä on sen verran ukkoutunut, että rauhallinen meno on nautittavinta. Ennen oli vauhtia enemmän, mutta nykyisin on tärkeämpää se, miten ajaa, kuin se, kuinka nopeasti ajaa. Mukavinta kuitenkin on se, että voi ajella ja harrastella autoilua, eikä pelkästään rakentaa. Kesäisin tulee käytyä autojen kokoontumisissa sekä Mersukerhon tapahtumissa. Retkijakkarat ja -pöytä löytyvät kontista, jos tulee eteen sopiva piknikpaikka.

Salonen uskoo vahvasti ässä-Mersun säilyttävän arvonsa.

– Tällaisille autoille on oma ostajakuntansa. Hintojen nousuun on vaikuttanut museoiän saavuttaminen, ja museotarkastetut autot ovat luonnollisesti arvokkaampia. Suomeenhan näitä ei paljon uutena myyty, käytettyinä tuontiautoina sen sijaan on runsaasti tuotu jälkeenpäin. Myös tämä yksilö on tuotu Saksasta käytettynä.