Helsinkiläisen Kustantamon neuvotteluhuoneessa istuu hintelä, kirjailijan näköinen mies lukemassa kirjaa. Teos on Vladimir Nabokovin Förtvivlan (”Epätoivo”, suomentamaton), mies on tanskalais-norjalainen Kim Leine. Hänen uusin romaaninsa Punainen mies, musta mies ilmestyy suomeksi tänä syksynä. Kirja on jatkoa Grönlanti-trilogialle, jonka avausosa Ikuisuusvuonon profeetat sai vuonna 2013 Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon ja on käännetty noin 20 kielelle.
Leinen pää on ajeltu, mutta viikset ja parta tuovat mieleen Kolmen muskettisoturin luojan Alexandre Dumas’n.
”Niinkö ajattelet?” hän naurahtaa, kun huomautan samannäköisyydestä. ”Se on hauska mielle, koska lapsena Dumas oli parhaita ystäviäni. Kasvoin Norjassa Jehovan todistajien hyvin tiukassa kyläyhteisössä, ja vaikka äitini ei muuten lukenut mitään, meillä oli kotona Dumas’n kootut teokset.”
Leine varttui uskontoverien parissa ”niin kaukana kuin merestä vain voi Norjassa asua”, mutta 15-vuotiaana hän karkasi isänsä luo Kööpenhaminaan. Isä oli häädetty Jehovan todistajien keskuudesta kymmenen vuotta aikaisemmin homoseksuaalisuutensa vuoksi.
”Kastamisseremoniani alkoi olla lähellä”, Leine kertoo teini-iän pakomatkansa taustoista.
”Pelkäsin, että sen jälkeen kuuluisin Jehovalle lopullisesti, enkä voisi muuta kuin mennä nuorena naimisiin, saada lapsia ja mennä tylsään hanttihommiin odottelemaan Harmageddonia.”
Heti ensimmäisinä päivinään Kööpenhaminassa hän ajautui Fælledparkenin puistoon feministifestivaaleille. Leinen muistikuvissa siellä paistatteli auringossa 30 000 naista ilman rintaliivejä äänekästä rokkia kuunnellen. Silloin nuorukainen tunsi, ettei millään mitä hän oli siihen mennessä oppinut ollut merkitystä; se ei vain ollut käyttökelpoista.
Kun Leine aloitti lukion Tanskassa, hän kiinnostui kovasti tanskalaisesta kirjailijasta Karen Blixenista, joka oli asunut Afrikassa 17 vuotta. Blixenin lailla hän halusi muuttaa jonnekin kauas, ”polttaa itsensä loppuun siellä” ja palata suurena tarinankertojana.
Afrikka mielessään Leine kouluttautui sairaanhoitajaksi, onhan hoitajille kysyntää kaikkialla. Hän tutki mahdollisuuksia päästä Afrikkaan jonkin järjestön kautta, ja esiin tuli yllättäen mahdollisuus lähteä aivan toisaalle. Grönlantiin.
”Tajusin, kuinka vähän tiesin koko paikasta”, Leine kertoo.
”Varsinkin Norjasta käsin koko paikkaa ei ole olemassa. Silloin ymmärsin, että Grönlanti on meidän Afrikkamme; minähän voin yhtä hyvin muuttaa sinne.”
Muutto tapahtui vuonna 1989, jolloin Leine oli jo naimisissa ja perheellä kaksi lasta. Ensiksi hän työskenteli pääkaupunki Nuukissa, mutta pian hänet komennettiin saaren itäpuolen pikkukyliin. Niiden terveysasemilla hän työskenteli ypöyksin. Hän kertoo joka päivä joutuneensa venymään moneen: hän oli yhtä aikaa eläinlääkäri, kätilö, poliisin assistentti. Työssä oli pakko tehdä pikaisia diagnooseja, joihin hänellä ei oikeastaan olisi ollut koulutustakaan.
Oli myös hiljaisia päiviä, jolloin hän saattoi systemaattisesti lukea tai kirjoittaa koko päivän aivan yksikseen. Leine päätti kouluttaa itsensä niin kirjoittajaksi kuin grönlantilaiseksi. Hän otti osaa kylän aktiviteetteihin ja lähti paikallisten kanssa metsästämään ja kalastamaan. Leine myös opiskeli sisukkaasti grönlannin kimuranttia kieltä, sillä hän uskoi vakaasti asuvansa saarella elämänsä loppuun asti.
”Ihmiset siellä kysyivät, enkö halua takaisin sinne missä asioita tapahtuu”, hän kertoo hymähtäen.
”Sanoin, että täällä niitä asioita vasta tapahtuu, haluan olla täällä. Sain nopeasti lempinimen Kalak, jonka luin vanhasta sanakirjasta tarkoittavan ’oikeata grönlantilaista’. Olin nimestä todella ylpeä. Vasta myöhemmin ymmärsin sen nykykielessä tarkoittavan pikemminkin idioottia. Sekin sopi minulle, sillä nimi oli rakkaudella annettu. Ja sopiva minulle, sillä kuten idiootti, kirjailija tekee joka päivä asioita, joita hän ei osaa.”
Sittemmin Kalakista tuli Leinen – toistaiseksi suomentamattoman – esikoiskirjan nimi.
Elämä Grönlannissa osoittautui yllätykselliseksi. Leine kertoo, että ennen muuttoaan sinne hän oli hyvin hillitty seksuaalisuudeltaan, sillä hän ei vain voinut kuvitella naisten haluavan häntä. Vaimonsa kanssa hänellä oli yhteistä ennen kaikkea ujous, jonka kautta he olivat löytäneet toisensa. Grönlannissa naiset kuitenkin olivat kiinnostuneita Leinestä, mikä johti sarjaan sivusuhteita. Hän kertoi kaikesta vaimolleen, ja tilanne muuttui kaoottiseksi.
”Vaimoni suhtautui asiaan, että toimi kuten sinun täytyy toimia”, Leine kertoo.
”Lopulta asiat rauhoittuivat, minä rauhoituin, mutta olin osoittautunut toiseksi ihmiseksi kuin olin luullut olevani Grönlantiin muuttaessani. Eikä sellaisesta aina avioliitto toivu.”
Kun perheen lapset saavuttivat kouluiän, vaimo palasi näiden kanssa Tanskaan. Leine alkoi jakaa aikaansa Tanskan ja Grönlannin välillä, kolmen kuukauden pätkissä. Kööpenhaminassa hän tunsi elämänsä merkityksettömäksi, työ tuntui silkalta kidutukselta. Hän kaipasi Grönlantiin, ainoaan paikkaan, jossa hän tunsi voivansa olla hyödyksi.
Mutta mukavaa ei ollut Grönlannissakaan: siellä hän tunsi olonsa yksinäiseksi ja syylliseksi, koska ei ollut lastensa kanssa. Niin suurkaupungissa kuin grönlantilaiskylässä asuminen vaativat kumpikin omaa mielentilaansa, ja ainainen muuttaminen paikasta toiseen alkoi sotkea Leinen päätä. Sitten kuvaan tulivat lääkkeet.
”Aika tarjoaa aina ratkaisun jokaiseen ongelmaan”, Leine sanoo.
”Mutta aina se ei ole hyvä ratkaisu. Kun otin ensimmäisen kerran morfiinia, televisiosta sattui juuri tulemaan suora lähetys New Yorkin terrori-iskuista. Yleensä asioita näki televisiosta muutaman päivän viiveellä, mutta ei tätä.”
Kun huumaava lääke alkoi levitä Leinen elimistöön, 9/11-iskun tapahtumat tv:ssä näyttivät hänestä kiehtovimmilta asioilta, joita hän oli ikinä nähnyt.
Kolmessa vuodessa Leine menetti päihdeongelmissaan työpaikkansa, lupansa toimia sairaanhoitajana ja perheensä. Mutta kun hän parin vuoden taistelun jälkeen onnistui nostamaan itsensä kuiville, hän oli myös kehittynyt kirjailijaksi. Siitä hän voi kiittää Grönlantia, omaa Afrikkaansa.
Vuodesta 2006 lähtien Leine on asunut Kööpenhaminassa, mutta hän silti haaveilee vielä palaavansa Grönlantiin, ainakin yhden talven ajaksi.
Häntä kiehtoo grönlantilaisten tapa ajatella ja toimia: heidän elämäntapansa pohjaa metsästyskulttuuriin, jossa katsotaan ikkunasta ulos ja pohditaan sään mukaan mitä juuri tänään kannattaisi tehdä toimeentulon kantimiksi. Me eurooppalaiset taas elämme Leinen mukaan maanviljelykulttuurissa, jossa tehdään pitkäjänteisiä suunnitelmia.
”Meidän on vaikea improvisoida, mutta grönlantilaiset ovat tottuneet elämään niin”, Leine sanoo.
”Ilmastonmuutos näkyy jo siellä dramaattisesti, mutta paikalliset osaavat elää sen mukaan. Kun ei voi enää ajaa jäätiköillä, silloin ammutaan rekikoirat ja aletaan kalastaa.”
Grönlanti onkin omiaan luontomatkailijalle. Jos on rahaa ja halua seikkailla, Ilulissatiin voi mennä rekiajeluille jäätiköille ja valaita tähystämään. Saaren eteläisimmät osat tarjoavat taas patikointimahdollisuuksia. Jos haluaa tuntea millaista on todella asua syrjässä ja nähdä siinä sivussa jääkarhuja ja muita villieläimiä, kannattaa matkustaa ikimuistoisesti nimettyyn Ittoqqortoormiitin kylään, joka sijaitsee maailman suurimman kansallispuiston kupeessa.
Kulttuurikoettavaa 18 000 asukkaan Nuukista löytää sen verran kuin vastaavan kokoisista kaupungeista muuallakin. Leine kehuu kaupungin kirjastoa ja arkistoja, joihin saaren elämää on tallennettu – näitä hän on hyödyntänyt teoksiaan kirjoittaessaan. Nuukista löytyy myös paljon uskontokuntia, sillä maailman ääret ovat aina vetäneet sellaisia puoleensa.
”Grönlannissa jokainen tekee oman kulttuurinsa”, Leine sanoo.
”Siellä luetaan paljon kirjoja ja katsotaan elokuvia. Toisten luona kyläily kuuluu arkeen. Juodaan kuppi kahvia, syödään palanen kakkua, katsotaan yhdessä Titanic-elokuvaa televisiosta, joka ei todellakaan ole mikään kotiteatteri vaan ihan vanhanaikainen telkkari.”
Koska Leine on asunut Norjan, Tanskan ja Grönlannin lisäksi Ruotsissa, hän osaa tarkasti erotella ihmisten tapoja eri puolilla Pohjoismaita. Hänen mukaansa raja Norjan ja Tanskan välillä on ennen kaikkea raja ironian ja sen poissaolon välillä: Tanska on ironian kotimaa, jossa ihmiset sanovat päinvastaisia asioita kuin ajattelevat. Ruotsi poikkeaa muusta Pohjolasta säätyläiskulttuurinsa takia. Siellä poliitikot unohtavat heitä äänestäneet ihmiset pian valtaan päästyään.
Suomellakin on erityinen sija hänen sydämessään. Hänen edellinen romaaninsa Kuilu kertoi Suomen sisällissodasta.
”Suomessa tunnen olevani kuin kotonani”, hän sanoo. ”Tulin tänne Ranskasta, jossa minua viihdytettiin ja syötettiin, pidettiin seuraa kellon ympäri. Se oli mahtavaa mutta uuvuttavaa. Siellä kukaan ei jättänyt minua yksin kirjan kanssa, toisin kuin täällä. Ja tätä rakastan.”
