Quentin Tarantinoa harmittaa.
”Joo, olisin halunnut voittaa”, ohjaaja sanoo.
”Kiva, että Christoph voitti, mutta minä olin pettynyt. Mielestäni olisin ansainnut Kultaisen palmun.”
Tarantino puhuu toukokuisista Cannesin elokuvajuhlista. Hänen uusi sotaseikkailunsa Kunniattomat paskiaiset leikattiin kokoon ennätysvauhdilla, jotta se ehtisi festivaalien kilpasarjaan, elokuvantekijöiden Olympos-vuorelle.
Ainoan palkinnon se kuitenkin toi aiemmin tuntemattomalle itävaltalaiselle Christoph Waltzille, joka esittää vitsikästä, katalaa ja jotenkin kieron viehättävää SS-eversti Hans Landaa.
”Ei minua vaivaa, että Michael Haneke sai Palmun. Haneke on tehnyt elokuvia pitkään. Mutta ainakin minun olisi pitänyt saada Grand Prix”, hän toteaa viitaten festivaalin kakkospalkintoon.
Tarantino, 46, istuu tukholmalaishotellin kabinetissa ja pyörittelee kädessään roséviinilasia, tuskin iltapäivän ensimmäistä. Hänellä on hiphop-muodikkaat Niken Air Force 1 -lenkkarit, uutuuttaan kiiltävät kuten niiden pitääkin, vähän lököttävät farkut sekä niiden päällä roikkuva silittämätön kauluspaita. Rintanapeista on auki yksi liikaa, ja paidan raosta paistaa kelmeä iho.
Huomiota Kunniattomat paskiaiset sai Cannesissa enemmän kuin yksikään muu elokuva. Siksi, että yhdessä pääosassa on Brad Pitt. Ja siksi, että sen teki Tarantino, ainoa elokuvaohjaaja, jolla on rocktähden asema ja elkeet – hän nostaa jalat pöydälle, jos siltä tuntuu, siemailee viiniä kellonajasta riippumatta ja kiihtyessään käyttää fuck-sanaa lauseittensa rytmittäjänä kuin sisuuntunut teini.
Tarantinolla on jo yksi Kultainen palmu, Pulp Fictionista, 15 vuoden takaa. Tuolloin hän oli vasta 31-vuotias. Paskiaiset on käsikirjoittaja-ohjaajan seitsemäs pitkä elokuva, ylivoimaisesti kallein, ja myös pisimmän hauduttelun tulos: hän on puhunut siitä haastatteluissa jo kymmenen vuoden ajan.
Elokuva tehtiin lopulta hyvin nopeasti, salamavauhdilla – rahoitus ratkesi elokuussa, kuvaukset Berliinissä päättyivät helmikuussa ja toukokuussa oli valmista.
”Tämä elokuva tuli voimalla läpi. Se on vitun iso, mutta lopulta kaikki osui paikalleen. Sen piti tapahtua.”
Mutta mitä tehdä, kun vastaanotto ei olekaan niin loistokas kuin sen piti olla?
Kunniattomat paskiaiset tapahtuu syksyllä 1944. Alkutekstien jälkeen, siinä missä sotaelokuvassa totutusti lukee Perustuu tositapahtumiin, onkin teksti Olipa kerran miehitetyssä Ranskassa.
Se kertoo, missä mennään. Risteävät tarinat kertovat eversti Landalta livahtaneesta kostonhimoisesta juutalaistytöstä (Melanie Laurent) sekä amerikanjuutalaisten kommandoryhmästä, jotka aikovat tappaa Joseph Goebbelsin. Tarantinon maailmansota loppuu vuotta ennen kuin se oikea: se on railakkaiden seikkailujen kehys, vähän kuin Yhdysvaltojen sisällissota Sergio Leonen Hyvissä, pahoissa ja rumissa. Tällaista ei ole nähty amerikkalaisessa elokuvassa vuosiin.
”1980-luvun alusta asti kaikki sotaelokuvat ovat käsitelleet uhreja ja kärsimystä, ja se johtuu Vietnamista. Pelastakaa sotamies Ryan oli pieni poikkeus, mutta siitäkin jää mieleen Omaha-jakson järkyttävyys”, Tarantino tietää.
”Kunniattomat paskiaiset on erilaista sotaelokuvaa, se ei pyytele anteeksi. Milloin tällaista on tehty viimeksi? 1960-luvun lopusta 1970-luvun loppuun, esimerkiksi Kotkat kuuntelevat ja Likainen tusina, joka muuten oli vastakulttuurielokuva, se tehtiin hippiaikaan, kun Vietnamia kritisoitiin – siinä kyseenalaistetaan auktoriteetit.”
Tarantinon elokuvat ovat täynnä elokuvaviitteitä. Niin on hänen koko elämänsä. Kun Tarantino alkaa kertoa elokuvista, hän innostuu, puhe nopeutuu ja ajatukset poukkoilevat kiivaasti.
”Ja 1940-luvun amerikkalaiset niin sanotut propagandaelokuvat – ne ovat hämmästyttäviä! Niitä tekivät tyypit jotka olivat joutuneet pakenemaan Euroopasta kun natsit ottivat vallan: Jean Renoir Ranskasta, Douglas Sirk Itävallasta, Fritz Lang Saksasta. Heillä oli oikeita kokemuksia natsista, he tiesivät millainen natsi on, he olivat pakolaisia natsin vuoksi.”
Elokuvista yleissivistyksensä keränneen Tarantinon tapa puhua natseista kuin eri rodusta tai luonnonvoimasta kertoo hänen maailmankuvastaan, jossa tärkeintä ovat suuret tarinat, sensaatio ja spektaakkeli.
”Eivätkä ne 1940-luvun elokuvat olleet mitään surkuttelun täyttämiä armonanomuksia! Ne olivat seikkailua ja hupia, ja natsit olivat sellaisia kuin Landa, jopa hurmaavia. Tätä tavoittelin: jännittävää seikkailua, joka ei pelkää olla hauska ja viihdyttävä.”
Mitä siis siitä, että anglosaksisen maailman arvostetuin elokuvalehti Sight and Sound kutsui Paskiaisia campiksi.
”Tämä ei ole toinen maailmansota. Tämä on elokuva”, Tarantino kuittaa, eikä jaksa kommentoida moisia virhearviointeja sen enempää.
Tarkemmin sanottuna Paskiaiset on elokuva siitä, miten toinen maailmansota voisi päättyä, jos Korkeajännitys-henkisten 1970-luvun italialaisten halpissotaleffojen sankarit eksyisivät miehitettyyn Pariisiin mielessään skalpeeraus ja kosto.
Tarantinon elämä on nuoren elokuvahullun fantasia, toteen käynyt amerikkalainen unelma. Legenda alkaa 1960-luvun Knoxvillestä, Tennesseestä. Quentin ei koskaan tapaa isäänsä, joka lähtee lätkimään ja jättää 15-vuotiaan Connie-äidin. 1970-luvun alussa he muuttavat Los Angelesiin. Lukihäiriöisestä, ylivilkkaasta pojasta tulee isäpuolen kannustuksessa elokuvahullu. Hän jättää high schoolin kesken ja tähtää näyttelijäksi, mutta ajautuu töihin videovuokraamoon.
Se ei ole tavallinen ketjuvuokraamo. Laatu- ja kulttielokuviin erikoistuneen Video Archivesin tiskirotat ovat omistautuneita nörttejä, ja he sparraavat toisiaan käsikirjoitusluonnosten kanssa. Näyttelijäkursseja käyvä Tarantino saa kerran Elvis-imitaattorin roolin Tyttökullat-sarjasta. Vuodet kuluvat, ja ystävykset vannottavat toisiaan, että elokuvantekoon on päästävä ennen kuin he täyttävät 30.
Lopulta lykästää: Tarantino saa True Romance -käsikirjoituksensa kaupaksi. Hän aikoo sijoittaa saamansa 30 000 dollaria Reservoir Dogsin tuottamiseen amatöörien kanssa, sissityyliin. Amatöörituottaja Lawrence Bender saa käsikirjoituksen kuitenkin Harvey Keitelin luettavaksi. Keitel innostuu ja kohta mukana on koko joukko kohtuullisen nimekkäitä näyttelijöitä: Tim Roth, Steve Buscemi, Michael Madsen.
Halpiksesta tulee festivaalimenestys Sundancessa ja Cannesissa. Tarantino pääsee ensimmäistä kertaa elämässään matkustamaan Yhdysvaltojen ulkopuolelle.
Suomeen Reservoir Dogs ehtii kesällä 1993. Quentin Tarantino on jo Hollywoodin kuumin nimi. Studiot tarjoavat hänelle käsikirjoituksia ohjattavaksi, sellaisia kuin Speed ja Men in Black. Tarantino sanoo ei. TriStar-studio suostuu rahoittamaan Pulp Fictionin, mutta perääntyy käsikirjoituksen väkivaltaisuuden vuoksi.
Elokuva syntyy independent-tuotantona ja siitä tulee parempi kuin kukaan uskalsi odottaa. Nuori hurjapää kirjoittaa amerikkalaisen elokuvan sääntöjä uusiksi kuin Godard aikanaan Ranskassa, ja tekee sen vielä tavalla, joka saa dollarit liikkumaan ja yleisön hurraamaan. Tarantinosta tulee kaikkien elokuvanörttien jumala ja kansainvälinen superjulkkis. Talk show -isännät kerjäävät vieraakseen isoleukaista suupalttia, joka tekee elokuvia, joissa päähän ampuminen on ratkiriemukasta, ja kehuu sokeroituja aamiaismuroja lempiruoakseen. Hän tienaa esiintymällä japanilaisissa televisiomainoksissa. Pelkästään syksyllä 1995 hänestä julkaistaan kolme elämäkertakirjaa.
Tarantino itse kritisoi häneen liitettyä käsitettä rocktähtiohjaaja.
”Ymmärrän mitä sillä tarkoitetaan, mutta vastustan sitä. Minusta elokuvaohjaajan aseman pitäisi olla sama kuin rock-tähdellä. Asiat tuskin tulevat olemaan niin, mutta täydellisessä maailmassa elokuva olisi taidemuotona lähempänä rock ’n’ rollia. Minulle elokuvataide on seksikästä. Vitun seksikästä. Ei niin, ettenkö rakastaisi myös rockia. Koska rakastan koko vitun sydämestäni, alright?”
Jotta Tarantino-ilmiötä voi ymmärtää nyt, täytyy katsoa 1980-luvulle. Amerikkalainen elokuva oli alennustilassa. Kansainvälisille monialayrityksille myydyt studiot yrittivät toistaa Tähtien sodan ja Indiana Jonesien markkinointi-ihmeitä tahmeasti. Ohjaajilta vietiin valta, jota heille oli auliisti ojennettu 1970-luvulla. Independent-elokuva oli niin marginaalissa, että Suomessa sitä nähtiin korkeintaan Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla.
Tarantino sekoitti pakan yhdistämällä korkean ja matalan. Hän rakasti roskaa, mutta rakensi tarinaa suvereenisti kuin arvostetuimmat ohjaajaveteraanit. Hän kelpuutti keskeiseen rooliin John Travoltan, jonka imago oli romahtanut diskokeikarista Hei kuka puhuu -vauvaelokuvien pelleksi.
Ennen kuin Pulp Fiction ehti maailmalle, ensi-iltansa saivat myös kaksi Tarantinon kirjoittamaa väkivaltaista elokuvaa, True Romance Tony Scottin ohjaamana ja Oliver Stonen mediasatiiri Syntyneet tappajiksi. Jälkimmäisen tyylivalinnasta Tarantino suivaantui kuitenkin niin, että halusi nimensä pois elokuvasta.
Tarantinon estetiikka rikkoi rajoja niin, että siihen oli puututtava poliittisestikin. Presidenttiehdokas Bob Dole nimesi True Romancen ja Syntyneet tappajiksi kärkiesimerkeiksi amerikkalaisia arvoja nakertavasta viihteestä.
”Se oli hauskaa aikaa. On tavallaan sääli, ettei sellaista kohua saa enää aikaan. Silloin joka toisessa haastattelussa kysyttiin, miksi haluan näyttää, kun ihmisiä tapetaan. Ikään kuin tappaisin heitä oikeasti. Ei minulta enää kysytä, miksi elokuvissani on väkivaltaa”, ohjaaja sanoo.
”Nyt ymmärretään paremmin, että elokuvien väkivalta on vain yksi juttu. Sitä voi käyttää hyvin tai huonosti. Tärkeää on, istuuko se tarinaan.”
Pulp Fictionin jälkeen seuraavaa Tarantino-ihmettä saatiin odottaa. Kuin osoituksena taitojensa yltämisestä myös vähemmän verisen kerronnan puolelle hän filmasi Elmore Leonardin dekkarin Rommipunssi, jonka keskipisteessä on viisikymppisen lentoemännän ja kuusikymppisen ex-poliisin orastava romanssi. Elokuva sai nimekseen Jackie Brown. Vastaanotto oli jälleen ylistävä. Pulp Fictionin väkivaltaa vierastaneet vanhat parratkin myönsivät Tarantinon nerokkuuden.
”Paineet kasvavat elokuva elokuvalta vain, jos ei uudistu. Siksi jokainen elokuvani on ollut erilainen kuin edellinen”, Tarantino sanoo. Silti hän on kutsunut seesteisintä työtään Jackie Brownia vähätellen old man movieksi, vanhuselokuvaksi ja sanonut, ettei aio enää tehdä sellaisia.
”Tarkoitan, että haluan paneutua eri genreihin, yrittää kaikkea. Ehkä teen seuraavaksi lännenelokuvan, tai Kunniattomien paskiaisten jatkon ihan eri näkökulmasta.”
Tarantinolle kävi kuin True Romancen päähenkilölle Clarencelle, sarjakuvien ja aasialaisten toimintaelokuvien maailmaan uppoutuneelle nuorelle miehelle, joka temmataan mielettömään seikkailuun, suoraan elokuvien maailmaan.
Vertausta voi jatkaa pitkälle. True Romancen koe-esiintymiset ja pilveä polttavat kämppikset olivat kuin Video Archivesin kaveriporukan maailma. Elokuvan roolihahmoja on nimetty Tarantinon nuoruudenystävien mukaan. Ja True Romancen dialogissa viitataan yli 40 elokuvaan – se on kuin salakuunneltua leffahullujen keskustelua.
Aiemmin näillä jutuilla ei hurmattu naisia, mutta nyt niitä piisasi, samoin kuin rahaa ja kunnioitusta. Ensimmäisen Kill Billin aikaan Playboylle antamassaan haastattelussa Tarantino kehuu auliisti, että saa strippibaarien sylitanssijat lähtemään mukaansa illan päätteeksi ja ylistää Kiinan ekstaasipillerien tehokkuutta. Sharon Waxmanin kokoamassa indie-elokuvan historiikissa Rebels on the Backlot eräs Tarantinon henkilökohtainen avustaja kertoo, kuinka hänen piti hankkia Anna Nicole Smithin puhelinnumero, kun työnantaja oli saanut päähänsä, että hänen on päästävä panemaan Smithiä. (Povi-ihme oli paikalla tunnin sisällä.)
Hurjimpien tarinoiden todenperäisyydestä ei voi olla varma, mutta joka tapauksessa Tarantino sai kaiken mitä halusi. Ketään ei kiinnosta, kenen kanssa elokuvaohjaajat sänkynsä jakavat. Tarantino on poikkeus, jota paparazzitkin saattavat seurata. Hän on seurustellut ainakin näyttelijä Mira Sorvinon, Pulp Fictionin osatuottajan Stacey Sherin ja elokuvaohjaaja Sofia Coppolan kanssa.
Tarantinon vaikutusta vuoden 1992 jälkeiseen elokuvaan on vaikea yliarvioida. Graafinen väkivalta siirtyi toimintaelokuvien maailmasta kunnianhimoisempiin rikoselokuviin. Toisaalta Hollywood omaksui dialogin rentoutta ja erikoisempia kerronnan keinoja: ehkä katsojat eivät olleetkaan aivan tyhmiä.
”Samoin kuin verisyyttä, Pulp Fictionin aikaan hämmästeltiin myös sitä, osaavatko ihmiset katsoa sen. Ikään kuin se olisi liian vaikea. Silloin monitarinainen rakenne oli uutta, nyt sadat elokuvat ovat käyttäneet sitä”, Tarantino muistelee.
Pulp Fiction maksoi 8,5 miljoonaa taalaa ja tuotti yli 200 miljoonaa pelkästään lippuluukulla – videolta, dvd:ltä ja televisio-oikeuksina kertyi vielä rutkasti enemmän. Se oli ylivoimaisesti kaikkien aikojen menestynein independent-elokuva.
Oikeastaan koko indie-elokuvan buumi alkoi Pulpista. Yhtäkkiä Hollywood-tähdetkin halusivat löytää pieniä tuotantoja, joissa tehdä hyviä, Oscar-kelpoisia rooleja. Jokainen hiipuva tähti ällisteli Travoltaa, joka ponnahti traagisesta nollasta elokuvataivaan ykköstähdeksi esittämällä vähän hidasta, ylipainoista ja kokaiinia haistelevaa palkkamurhaajaa, joka ammutaan vessanpöntölle elokuvan puolivälissä – se oli kuin raamatullinen ihme, aivan kuten itse elokuvan harhaanampumiskohtaus, joka saa Samuel L. Jacksonin esittämän Julesin pohtimaan arvojaan.
On turvallista sanoa, että ilman Pulp Fictionia Danny Boyle ja Paul Thomas Anderson eivät olisi tehneet läpimurtoelokuviaan Trainspotting ja Boogie Nights, Hollywood-tähdet eivät olisi suostuneet Trafficin ja Babelin kaltaisiin pieniin, käsikirjoitukseltaan mutkikkaisiin tuotantoihin, eikä David Fincherin Fight Club olisi koskaan mennyt studiopomoille läpi.
Eikä Suomen television kesäöissä taatusti esitettäisi True Romancessa palvotun ja Kill Billeissä vierailleen japanilaiskarateka Sonny Chiban 1970-luvun alun absurdin verisiä palkkamurhaajarainoja.
Suoraa kopiointiakin esiintyi, yleensä noloin tuloksin, kuten sellaisia elokuvia kuin Denverin keikka, 8 päätä merimieskassissa ja Love and a .45 nähneet tietävät.
”Minusta kopiointi on vain cool”, Tarantino sanoo.
”Mutta minun on vaikea sanoa itse, onko joku elokuva ottanut ja kuinka paljon vaikutteita jostain, mitä olen tehnyt. Näin intialaisen version Reservoir Dogsista, sen nimi on Kaante, ja se on siistiä, vain tosi siistiä. Ei tulisi mieleenikään haastaa heitä oikeuteen. Se olisi absurdia. Se olisi sääntöjen vastaista!”
Joidenkin elokuvaharrastajien mielestä Tarantino on se tyyppi, joka on pelannut sääntöjä vastaan. Reservoir Dogsin aikaan häntä syytettiin hongkongilaisen rikoselokuvan City on Fire kopioimisesta. Kill Billien aikaan kulttipuristit mutisivat, että Tarantino vain lainaa toisten elokuvista.
Lähempi tarkastelu osoittaa poikkeuksetta, että Tarantinon kokonaisuudet ovat omia ja lainat tarjoavat ennen kaikkea leikkikenttää todella syvällä pelissä oleville elokuvahulluille. Eikä Tarantino ole koskaan kieltänyt vaikutteita. Kunniattomissa paskiaisissa ilmeisiä silmäniskuja on muuten vähemmän kuin aiemmin, mutta kaikki musiikki on aiemmista elokuvista. Jopa kliimaksin käynnistävä David Bowien ja Giorgio Moroderin anakronistinen kasari-elektro-rock on elokuvamusiikkia, alun perin Kissaihmisistä.
”Kun otan jonkin biisin tai taustamusiikin pätkän, idea on, että käytän sitä paremmin kuin alkuperäinen elokuva”, Tarantino sanoo.
Luodin lain kaltaisen huippuwesternin tai Taistelun Algeriasta nähneille mielleyhtymät voivat olla ristiriitaisia. Ei kai Tarantino väitä, että hänen elokuvansa olisi niitä parempi?
”No elokuvassa on pieniä musiikinpätkiä siellä täällä, ei se kaikkea koske. Mutta esimerkiksi Vankikarkurin romanttista teemaa, alright, sitä käytän paremmin kun alkuperäinen elokuva. Siihen pyrin.”
Paskiaisten vertaaminen toisiin elokuviin saa Tarantinon selvästi varuilleen. Moottoriturpa melkein hämmentyy, kun esiin nousee Paskiaisten lähisukulainen, Basic Instinctin ja Starship Troopersin ohjaajan Paul Verhoevenin kotimaassaan Hollannissa tekemä natsimiehitystrilleri Black Book (2006), joka loi sota-ajasta yhtä viettelevää ja epäkorrektia seikkailua.
Black Book on vaivatta Kunniattomia paskiaisia intensiivisempi elokuva, juuri sellaista hyvän maun rajoja koettelevaa ja burleskia kamaa josta Tarantinon tiedetään pitävän.
”Hassu juttu…” ohjaaja aloittaa ja heiluu tuolissaan.
”Mutta olin aika pettynyt Black Bookin ensimmäiseen puoliskoon. Se pääsee vauhtiin lopussa. Olisin halunnut, että alku vetäisi paremmin.”
Vertaus selvästi ärsyttää Tarantinoa, mutta toisaalta hän ei voi olla kehumatta ihailemaansa rämäpääohjaajaa.
”Verhoeven on pysäyttämätön voima, hän ei välitä vittujakaan siitä, mitä ihmiset ajattelevat. Hänen pallinsa eivät vapise. Mutta Showgirls on mielestäni parempi kuin Black Book.”
Stripparimelodraama Showgirls (1995) on modernia roskaa vaativaan makuun ja muistetaan parhaiten loputtomista alastonkohtauksistaan sekä siitä, että elokuva sai ennätykselliset 16 Razzie- eli anti-oscar-ehdokkuutta.
Tarantino voi olla miljardin dollarin mies, mutta häntä inspiroi yhä ennen kaikkea roska. Parhaiten sen näytti hänen edellinen elokuvansa Death Proof, joka hieman väkisin väännettiin itsenäiseksi teokseksi Grindhouse-episodielokuvasta. Tosikoille Death Proof oli osoitus Tarantinon lopullisesta luisusta sekoiluun, mutta se on vähän kuin jazzmuusikoiden sisäänlämpiävät jamit, joista digatakseen täytyy olla täysillä mukana asenteessa – tässä tapauksessa eksploitaatioelokuvan höyrypäisessä maailmassa.
Tarantino sanoo, ettei hänen oma makunsa ole muuttunut sen jälkeen, kun hän pääsi itse tekijäksi.
”Tai muuttuuhan maku aina vuosien mittaan asteen sinne tai tänne. Mutta en minä ala höpöttää Eric Rohmerin elokuvasta tai kehua jotain ulkomaista kamaridraamaa. Minä puhun todennäköisemmin sensaatiolla pelaavista elokuvista. Minä olen eksploitaation puhemies, Rohmerilla on omat puolestapuhujansa.”
Mitkä sitten ovat hyviä nykyajan elokuvia?
”Tein tässä yhtenä päivänä listan 20 parhaasta elokuvasta, jotka on tehty 17 viime vuoden aikana, sen jälkeen kuin ryhdyin tekemään elokuvia. Ja jokainen leffa on sellainen, josta arvaat että pidän siitä!” Tarantino sanoo ja hänen Nakke Nakuttaja –naurunsa kaikuu huoneessa.
”Hurjia aasialaisia elokuvia, genre-elokuvia, älyttömiä komedioita. Ainoa kriteerini oli, että olin katsonut leffan ainakin kaksi kertaa, koska jos jonkin elokuvan pariin ei palaa, siinä on joku juttu joka ei vedä puoleensa. Ja vaikka Mel Gibson on mielestäni yksi parhaista ohjaajista ja Passion of the Christ on aivan briljantti, en ole tuntenut tarvetta katsoa sitä uudelleen. Sama koskee Apocalyptoa, joten sekään ei päässyt listalle. Ne eivät ole sellaisia kuin Blues Brothers, jonka haluaa katsoa uudelleen ja uudelleen ja uudelleen.”
Listan kärkielokuva oli Tarantinolle itsestäänselvyys.
”Muut olivat aakkosjärjestyksessä, mutta niiden yläpuolelle nousi Kinji Fukasakun Battle Royale. Se voisi olla kaikkien aikojen top-kympissäni. Se on mestariteos.”
Eikä listalla ole sen salonkikelpoisempaa kamaa.
”Tuoreimmat olivat Team America ja Shaun of the Dead”, Tarantino toteaa. Ensimmäinen on South Parkin tekijöiden räävitön nukkeanimaatio, toinen brittiläinen splatter-komedia, jossa Simon Pegg puolustaa ystäviään ja suosikkipubiaan zombeilta.
Kunniattomat paskiaiset ei ole toimintaelokuva, vaikka trailerit ja julisteet koettavat luoda pyssynpaukkeista tunnelmaa. Siinä on kahdeksan jaksoa, jotka loppuhuipennusta lukuun ottamatta sijoittuvat kukin yhteen paikkaan. Siinä puhutaan koko ajan.
Tällaisia elokuvia ei tee – ainakaan näin onnistuneesti – kukaan muu kuin Tarantino. Paskiaisissa on rutkasti ihailtavaa, eikä se ole ainakaan tylsä.
Mutta ei se myöskään ole niin jännittävä kuin tekijä toivoo. Paskiaiset-kommandoporukka on valju, eikä Brad Pitt ehdi kehitellä Aldo Rainen hahmoa mihinkään suuntaan. Raine on heikko karikatyyri, eikä hänen apureissaankaan ole sähköä, vaikka natsien kallojen murtamiseen tarkoitettua pesäpallomailaa kolistellaan uhkaavasti aivan kuin jengielokuvan klassikossa Warriors. On katsojan onni, että sadistikopla unohdetaan suurimmaksi osaksi elokuvaa.
Joskus dialogin venyessä voi katsojan ote herpaantua, ja silloin tulee aina mieleen, että Tarantino pystyy parempaan.
Ei siinä mitään, että Tarantino toistaa itseään: elokuvan aloittava kohtaus, jossa Landa painostaa juutalaisia piilottelevaa ranskalaisen maatalon isäntää tuo väkevästi mieleen Pulp Fictionin ja Julesin verilöylyä ennakoivan puheen nuorille varkaille. Tosin nyt ei syödä Kahunan herkullista hampurilaista vaan juodaan herkullista maitoa.
Pahempaa on se, kuinka Tarantino on alistanut logiikan käsikirjoituksensa ehdoille. Tuntuu siltä, ettei tekijä osaa päättää, teurastaako natseja Indiana Jones -hengessä vai pitäisikö roolihahmoja ottaa vakavastikin. Ja ne sliipatummat jutut toimivat huonommin. Kunniattomat paskiaiset tuntuu melkein loppuhuipennukseen asti taitavalta ja tahallisen keinotekoiselta esitykseltä, jossa kamera voisi milloin vain zoomata taakse ja paljastaa kuvausryhmän.
Niinpä vaikka Tarantino on kunnioittanut Cannesia läsnäolollaan melkein joka vuosi, jos ei muusta syystä niin vain saapumalla paikalle nauttimaan toisten elokuvista – mitä kukaan muu maineikas ohjaaja ei ehdi tai viitsi tehdä –, ei tuomaristo heltynyt Kunniattomien paskiaisten edessä.
Se oli hankala paikka ohjaajalle, joka on sanonut olevansa tästä elokuvasta ylpeämpi kuin yhdestäkään aiemmastaan.
Hybrikseen viittaa myös elokuvan päättävä Aldo Rainen mongertama repliikki: ”Tää saattais olla mun mestariteos.” Heti sen perään musta ruutu, tunteellinen musiikki ja iso teksti KÄSIKIRJOITUS JA OHJAUS QUENTIN TARANTINO.
Onko Kunniattomat paskiaiset tosiaan Tarantinon mielestä hänen mestariteoksensa?
”No ei kanan pidä arvostella omaa keittoaan”, ohjaaja kiertää ja nauraa käkättää.
”Kertokaa te minulle. Aldosta ainakin tuntuu siltä.”
