Millainen on mies presidenttiyden takana: rakastava aviopuoliso ja isä, vähäpuheien humoristi, taitava lentopalloilija ja charmikas johtaja, joka kerran menetti malttinsakin. Raila Kinnusen artikkeli esittelee meille suuren miehen ja lämpimän sydämen.

Mauno Koivistoa ajatellessa silmien eteen kelautuu kokonainen kuvasto. Vuoden 1982 vaalikampanjan pohjaton riemu ja energisyys, isolla kouralla huitaistut ”kyllä se siitä” -toivotukset. Monet muutkin sanonnat: ”Kun provosoidaan, ei pidä provosoitua.” ”Tarttis tehdä jotain.” ”Asioilla on tapana järjestyä.” Kuvat paidattomasta kivimiehestä Tähtelän murikoiden kimpussa, Tellervo ja Mauno polkupyöräretkellä Kultarannan männikkömaisemissa. Koivisto kiskomassa katamaraania kuriin laineilla. Koivisto, George Bush, Mihail Gorbatšov, Ronald Reagan, Koivistot ja Ruotsin kuninkaalliset ja muut naapurit. Koivisto leikkimässä sheriffiä Yhdysvaltain valtiovierailulla, lierilätsä päässä, asevyö lanteilla, sen näköisenä, että tätä olen aina halunnut leikkiä. Koivisto isoine kourineen huiskimassa Linnan parvekkeella, väkijoukon keskellä, vaeltamassa kädet taskussa viimassa reppu selässä ja lakki päässä kohti kirjailijankammiotaan Suomen Pankissa.

Miten syntyi Manu-ilmiö ja miten Koivisto saavutti aseman, jossa pienen maan päämiestä kuuntelivat niin Moskovassa kuin Washingtonissa? Yrjö Raution artikkeli pohtii Koiviston aikaa Seppo Lindblomin silmin.

Presidenttitietään Koivisto rakensi pitempään ja määrätietoisemmin kuin on yleensä tiedetty, kuten Seppo Lindblom osoittaa kirjassaan Manun matkassa (Otava 2009). Oliko mies, jota kaikki eivät edes poliitikoksi tunnistaneet, kovempi ja taitavampi poliitikko ja taktikko kuin muut aikalaisensa? – Kyllä, mutta se kovuus liittyi aina hetken ja tilanteen vaatimuksiin. Kun hän oli voittanut, hän löysi heti saman pehmeän neuvotteluvalmiin itsensä. Hänellä ei ollut tarvetta lyödä niitä, jotka oli jo kerran lyönyt, Lindblom sanoo.

Lue kokonaisuus Avusta nro 20/2017