Eeva

Matti Rönkä ei halua elää loppuelämäänsä yksin: ”Minulla on rakkauden kaipuu”

Matti Rönkä ei halua elää loppuelämäänsä yksin: ”Minulla on rakkauden kaipuu”
Kirjailija Matti Rönkä uskoo ikuiseen intohimoon ja toivoo, ettei elä loppuelämäänsä yksin. Välillä häntä ruopaisee yksinäisyyden pelko.
Julkaistu: 6.10.2021

Kirjailijan kaikkein pyhimmässä mikki on auki. Tanssiin jo lähtee toiset.… laulaa tuttu uutisääni. Matti Röngän baritoni taipuu komeasti romanisoundiin ja heti perään Topi Sorsakosken huokoiseen laulutyyliin. Tyyliään hän on hakenut Ira Kaspin laulutunneilta.

”Ensin pitää olla napakka, sitten vasta pannaan seksiä”, Matti sanoo ja naurahtaa.

Lavoilla Mattia ei kuulemma nähdä, korkeintaan karaokessa. Laulu on oma huvi.

Tässä samaisessa huoneessa syntyvät Matin kirjat. Kirjoituspöytä seisoo ikkunan alla, perimmäisessä nurkassa on painonnostoteline, kirjahyllyä täyttävät yhdentoista kirjan käännösversiot.

Seinällä tuijottavat John Travolta ja Samuel L. Jackson Pulp Fiction -elokuvan julisteessa. Miesluolaa koristavat myös Lenin, koulun opetustaulu kärpästä, Lasiavain- ja Johtolanka-palkinnot, Kultapossukerhon pankkilipas ja Matin ensimmäisen auton, 1960-luvun Mercedes-Benz 190:n pienoismalli. Ne ovat tarinoita rakastavan miehen aarteita.

Matti Rönkä sanoo olleensa Tony Sopranos -tyyppinen isä. ”Sellainen, joka välillä sanoi, että don’t fuck with me.”

Matti nappaa pöydältä ison paperin. Siinä on kaavio, jollainen hänellä on tapana rakentaa aina kirjaa kirjoittaessaan.

Nyt siihen on piirretty Surutalon pohjapiirros. Syksyllä ilmestyvä romaani kuvaa sodankäyneen isän kasvattamia veljeksiä 1970-luvun maaseudulla ja 1980-luvun Helsingissä sekä yhden miehen myrskyä kesällä 2020. Ei suoraan Matin elämästä, mutta:

”Kaikenhan sitä kirjoittaa itsestään, vaikka ei kirjoita itsestään.”

Matin sodankäynyt isä kuoli, kun Matti oli 13-vuotias. Isä oli sairastanut pitkään, joten poika oli ehtinyt totutella ajatukseen.

Isä oli kuollessaan vain 47-vuotias. Matti muistaa vahvan ja komean, vähän ankarankin isän.

Suru isän menetyksestä on vieraillut Matin elämässä häivähdyksittäin.

”Kun se on ollut muuttamaton fakta, se ei ole ankarana kaipuuna tullut.”

”Isän rakkaus oli menetyksen pelkoista. Se on tuttua minullekin.”
Matti Rönkä

Isän kuoltua Mattia suretti eniten äidin puolesta. Tämä joutui tiukille. Toisaalta äiti oli perheen henkinen johtaja ja tavattoman selväjärkinen ihminen. Sellainen, joka olisi pärjännyt suorissa tv-lähetyksissä.

Niinpä perusturvallisuuden tunne säilyi. Matille ja viittä vuotta vanhemmalle velipojalle oli tehty selväksi, että taloudellinen turva on olemassa.

”Meillä oli vaatimaton työläiskoti, mutta äiti oli tarkka taloudenpitäjä. Pienistä tuloista oli säästetty ja obligaatioita ostettu.”

Perheen rintamamiestalo oli rakennettu perintöpuista Outokumpuun, ja vanhemmille oli selvää, että lasten piti saada parempi elämä kuin vanhempiensa.

”Oppikoulun lukuvuosi maksoi enemmän kuin isän kuukausipalkka. Se oli iso satsaus, mutta sitä ei koskaan kyseenalaistettu.”

”Ehdin nähdä pienenä poikana ankaran isän pelkoa, joka oli tyypillistä tuon ajan kasvatuksessa”, Matti Rönkä kertoo.

”En osaa olla huoleton”

Matti Rönkä ei tunnista isän varhaisen kuoleman iskeneen häneen traumaa. Jälkiä siitä on ehkä jäänyt, mutta mistä sen tietää?

”Menetykset tai se, että en ole joitakin miehen malleja saanut, ovat enemmän arvailua. Jos sormea tai näkökykyä ei ole ollut, osaako sitä kaivata?”

Lupsakkana savolaisena Matti hakee mieluummin positiivisia puolia muttei unohda ristiriitaisiakaan tunteita.

”Luulen, että meillä olisi tullut isän kanssa tosi pahoja yhteenottoja. Hän oli äkkipikainen ja jyrkkä.”

Kinaa olisi luultavasti tullut ainakin vaatteista ja tukanpituuksista. Ne olivat kihara­hiuksiselle nuorelle miehelle tärkeitä asioita. Matti myöntää, että joskus tuntui jopa vapauttavalta elää teini-ikää niin, ettei tekemisiin paljon puututtu.

”Siitä ajatuksesta minulla on vähän huono omatunto.”

Matista kasvoi kuitenkin huolenkantaja. Hän ei halunnut aiheuttaa äidilleen lisää murheita.

”Kapinaan ei ollut mahdollisuutta eikä tarvetta. Halusin näyttää, että hoidan asiani hyvin eikä minusta tarvitse huolehtia.”

Isä oli huolehtija, oikein yltiöhuolenpitäjä.

”Minähän opin uimaan vasta kun isä sairasti. Hänen rakkautensa oli menetyksen pelkoista. Se on minullekin tuttua.”

Matin menetyksen pelko on ulottunut huoleen lapsista.

”Kuljetin lapsia harrastuksiin ja olin mukana turnausmatkoilla. Muka huomaamatta seurasin heidän elämäänsä. Tietenkin lapset sen huomasivat. En osaa olla huoleton.”

Matti Rönkä uskoo tunnistavansa naisten kasvattamat miehet.

”Myös aikuisena voi hakea miesmalleja”

Toisinaan Matti huomaa pohtivansa isän ääntä. Oliko se kaunis? Matala? Hän ei muista.

Musikaalinen isä ainakin oli. Kiinnostunut autoista. Innokas puuhastelemaan, urheilemaan ja kuntoilemaan.

Kuulostaa ihan Matilta itseltään. Koulussa hän oli tumpelo käsitöissä, kuten isänsä, mutta aikuisena Matti on rakentanut vaikka mitä. Olohuoneessa seisoo hänen suunnittelemansa ja tekemänsä boho-tyylinen viinikaappi.

”Monesta tulee idealtaan hyvä mutta toteutukselta vähän robusti.”

Tekniikkaan liittyviä asioita Matti opetteli aikoinaan appiukkonsa kanssa.

”Kun ei ollut omaa isää, jolta kysyä, suhde appiukkoon oli parhaimmillaan tosi antoisa. Myös aikuisena voi hakea miesmalleja.”

”Naisten kasvattamissa miehissä on herkkyyttä. Tai pehmeyttä.”
Matti Rönkä

Omaa auto-osaamistaan Matti siirtää pojalleen. Opettaa ajamaan taloudellisesti ja kertoo auton ylläpitoon liittyviä asioita. Rakkautta liikkumiseen hän on halunnut siirtää tyttärelleen ja kahdelle pojalleen.

Välillä Matti huomaa kiihtyvänsä kuin isänsä ja leppyvänsä yhtä nopeasti.

”Joskus äkkipikaistumisissa ajattelen, että ei helvetti, olen ihan kuin isä 50 vuotta sitten. Se ei ole ollut kovin hedelmällinen lähestymistapa lastenkasvatuksessa. Elättelen silti sellaista ajatusta, että lapseni uskaltavat ottaa minuun yhteyttä, jos jotain isoa pahaa tapahtuu.”

Matti Rönkä muistuttaa, että elämästä voi tulla hyvää, vaikka menettää varhain isänsä.

Matti uskoo tunnistavansa naisten kasvattamat miehet.

”Heissä on herkkyyttä. Tai pehmeyttä. Ehkä he ottavat muut paremmin huomioon, kuuntelevat.”

Äidin kasvattamana poikana Matti sanoo oppineensa vastuullisuutta ja ymmärtämistä. Se ei aina tarkoita hyväksymistä.

”Kuvittelen, että tajuan, mitä toinen tekee ja tarkoittaa. Myös sillä tavalla, että minulle ei ole kaikki isänä mennyt läpi.”

Ikuinen rakkauden kaipuu

Rakkautta Matti Rönkä tunnistaa kaivanneensa aina. Samaan aikaan hän on pelännyt onnea.

”En minä Peter Pan ole ollut, mutta kyllä minulla rakkauden kaipuu on. Onni ja onnellisuus ovat suorastaan pelottavia sanoja. Käytän niitä harvoin, vaikka onnen tavoittelu on minulle keskeinen asia.”

Hän pelkää, että onnen saavutettuaan sen menettää tai tulee vastoinkäyminen.

”Tämä on iskostunut minuun jo lapsena, kun läheisiä kuoli vaikka joulun tienoilla. Silloinhan lapsen mielessä ovat kaikki suuret odotukset ja positiiviset asiat tapahtumassa.”

Selviytymiskeinonaan Matti pitää valmiutta oppia. Hänelle on ollut selvää, että ottaa kaikesta irti sen, mitä on tarjolla.

”Ajattelen, että tietystä virikeköyhyydestä kasvaa herkkyyttä. Jos on puupalikoita, niillä askarrellaan. Jos on kyläkirjasto, se luetaan alusta loppuun.”

”Onni ja onnellisuus ovat suorastaan pelottavia sanoja. Käytän niitä harvoin, vaikka onnen tavoittelu on minulle keskeinen asia.”
Matti Rönkä

Yhtä selvää hänelle on ollut aina se, että Outokummun pieniin ympyröihin hän ei jää. Pitää lähteä maailmalle, Helsinkiin. Tehdä se parempi elämä.

Kun Matista tuli isä kolmenkympin tienoilla, häntä ei pelottanut, vaikka isän mallia ei ollut. Hänellä oli vahva luottamus siihen, että vaimon kanssa pärjätään senkin asian kanssa.

”Täytyy muistaa, että minullahan ei ollut myöskään vahvaa kokemusta huonosta isyydestä”, hän sanoo.

”Sama pätee parisuhteeseen. En ollut ainakaan saanut mallia, jossa isä kohtelisi äitiä huonosti. En tosin sitäkään, kuinka rakastavasti vanhemmat arvostavat toisiaan.”

Edistyksellisestä naisten ja miesten rooli­jaosta Matilla on muisto. Äiti tuli isosta talosta, jossa oli palvelijoita, kävi postissa töissä eikä ollut erityinen keittiöihminen. Isällä puolestaan oli linja-autonkuljettajana epäsäännölliset työajat. 1960-luvulla isä teki niin sanottuja naisten töitä: tiskasi ja laittoi ruokaa. Hän saattoi vitsinä sanoa Matille, että ”katoppa ikkunasta, ettei kukaan tule, kun minä tiskaan”.

”Se oli edistyksellinen malli. Tasa-arvoistunut ja tehokas työnjako. Se joka ehtii, tekee.”

Samaa mallia hän toteutti omassa avioliitossaan toimittaja-kirjailija Suvi ­Aholan kanssa. Pari tapasi Sanoman toimittajakoulussa, ja elämä eteni projektista toiseen: yhteen, lapsia, hitaskämppä, töitä ja ura, omakotitalo, adoptiopoika.

”Se kaikki sopi meille projekti-ihmisinä.”

Avioliitto ei kestänyt loppuikää, mutta kaksikko on nykyään rakkaita ystäviä.

”Ihmissuhde on säilynyt, vaikka se on muuksi muuttunut.”

Matin arvoissa pysyvyys on sisäänrakennettu sukulaisuuteen, ystävyyteen ja rakkaussuhteisiin.

Matin mielestä naiset loistavat viidenkympin tienoilla ja sen jälkeen. ”Kun naiset lähestyvät viittäkymppiä, he alkavat juosta maratoneja. Kun se paniikki hellittää, he kukoistavat.”

Viidenkympin villitys iski Rönkään

Nyt Matti Rönkä asuu yksin isossa talossaan Helsingin Tapanilassa.

”Toistaiseksi en ole katunut ratkaisujani”, hän sanoo.

”Sitä voi tietysti katua, että olen tuottanut pahaa mieltä ja pettymyksiä toisille. Omakohtaisesti olen kuitenkin tehnyt ihan oikeita valintoja.”

Neljänkympin ja viidenkympin välissä ihminen elää muutosten aikaa. Matti hyppäsi silloin pois päällikön tehtävistä ja aloitteli kirjailijan uraansa. Lapset aikuistuivat ja isänä hän pohti, mitä elämällä pitäisi tehdä.

”Oli surullista ja pettymyksen sekaistakin olla tilanteessa, jossa tiesi, että oman parisuhteen ja sielunelämän kannalta täytyy tehdä jotakin. Kun ei osaa tyytyä ja haluaa elämältä jotakin muuta. Jos intohimo puuttuu, se ei ole hyvä”, Matti sanoo.

”Minulle tuli viidenkympin villitys. Avioero ja hapuilua uusien suhteiden perään. Ihan klassista tavaraa. Eivät ne vitsit tyhjästä synny.”

Matti seurusteli vuosia elokuvaohjaaja ja kirjailija Johanna Vuoksenmaan kanssa, kunnes pari vuosi sitten erosi.

”Ei ollut mitään myrskyä. Ero oli hyvin ystävällismielinen asiantilan toteaminen. Korona-aika toisaalta helpotti, toisaalta vaikeutti tilannetta. Oli helpompi olla erossa – tai ei voinut olla niin paljon yhdessä.”

Kun yhteistä omaisuutta ei ole ja elämät ovat valmiiksi aika erilliset, erokin oli helpompi kuin se ensimmäinen.

”Ei ollut muotoja vaan kahden itsenäisen liitto. Olemme hyvät kaverit edelleen.”

Välillä yksinäisyyden pelko ruopaisee, sen Matti Rönkä myöntää. Korona-aikana uusiin ihmisiin tutustuminen on ollut hankalaa.

”Elän sellaisessa toivossa, etten elä loppuelämääni yksin. Vaikka seurallinen erakko olenkin, en ehkä ihan yksin halua olla.”

Iän ja vanhenemisen suhteen 61-vuotias Matti yrittää olla armelias itselleen.

”Tavoitteeni ja toiveeni on, että aktiivinen elämä vielä jatkuu.”

”Minulle tuli viidenkympin villitys. Ihan klassista tavaraa”, Matti Rönkä sanoo.

Taloudelliset asiat Matti on hoitanut äitinsä tavoin fiksusti. On talo, hiukan varallisuutta ja hyvä eläke. Ylen ankkuripesti maistuu edelleen.

”Mutta jos minua alkaa potuttaa, lopetan työt heti. Jos ei potuta, jatkan eläkeikään. Sen jälkeen kirjoitan ja teen metsätöitä.”

Samanaikaisesti Matti kuitenkin sanoo hapuilevansa sen kanssa, että jotkin asiat ovat väistämättä takana.

Erityisesti sen huomaa urheillessa. Muutamaan vuoteen Matti ei ole enää lasketellut, ja jalkapallokentällä kivut tulevat ja menevät.

”Pitää hyväksyä se, että välillä on sysipaska. Oma urheilijuuteni on rakentunut nopeuden, ketteryyden ja kimmoisuuden varaan. Kun ne häviävät, olemuksesta häviää olennaisia asioita. Se tekee kipeää.”

Matti uskoo, että hänen ikäluokassaan erot asenteissa ja elämäntyyleissä ovat isoja.

”Totta kai jonkun nuoren ihmisen silmissä olen tohtori Sykerö, vanha ukko. Toisaalta taas en.”

”Intohimo on minulle tärkeää”

Matin toista nimetöntä koristaa intiaanisormus ja toista egyptiläinen koptikristittyjen koristesormus. Tukka on hyvin ja vaatteet mietitty, ihan niin kuin nuorena.

”Mieleltänikin olen yhä tuskaisen kiihkeä. Saatan kiivailla työasiaa tai väitellä tyttären kanssa, huutaa pelikentällä”, hän sanoo.

”Voisi olla armeliaampaa jo rauhoittua. Monesti näihin ikiin liitetään seestyminen, rauhoittuminen ja tahdin hidastuminen. Kun on ollut intohimoinen mutta lahjaton urheilija, muutoksen huomaa.”

Matti uskoo, että intohimo ei katso ikää, on kyse mielestä tai ruumiista. Tai seksistä.

“Tätä on nuorten ehkä vaikea ymmärtää tai edes ajatella ilman, että tuntee kuvotusta”, Matti sanoo, naurahtaa, katsoo ikkunasta ulos, miettii hetken.

”Intohimo on minulle tärkeää. Siinä mielessä olen minnacanthilainen: Kaikkea muuta, kunhan ei vaan nukkuvaa, puolikuollutta elämää.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
2 kommenttia