Image

Matti Mikkola pitäisi julistaa kansallisaarteeksi

Matti Mikkola pitäisi julistaa kansallisaarteeksi

Kolumni | Matti Mikkolan yhtyeen uusi levy on iloinen ja absurdi, kirjoittaa Laura Friman.
Teksti Laura Friman
Mainos

Joskus ysärillä se käytti farkkuliiviä. Ja sitten sillä on se vino, viikarimainen virne, joka saa sen näyttämään ikuisesti parikymppiseltä. Siinä olikin suunnilleen kaikki, mitä minä tai kukaan muukaan tiedämme salaperäisestä ja vaatimattomasta Matti Mikkolasta. Tehosekoittimen musiikillisena johtajana tunnetuksi tullut Mikkola katosi Tehiksen hajoamisen jälkeen kulisseihin tekemään sitä, missä oli jo osoittanut taitonsa: säveltämään, nyt kaikille Kaija Koosta ja Jari Sillanpäästä Robiniin. Hänen uudesta yhtyeestään Saimaasta juoruttiin vuosikaupalla, mutta sitkeästä odotuksesta huolimatta yhtyeestä ei kuulunut mitään.

Vasta toissakeväänä tapahtui. Mikkolan ihmeteot muuttuivat pitkästä aikaa näkyviksi, kun Saimaa julkaisi Pepe Willbergin kanssa yllättävän yhteisalbumin. Mahtipontinen ja heleä levy iski ajattomuutensa ja klassisuutensa ansiosta laajaan kuulijakuntaan. Kauniisti sanottuna Mikkola palautti Willbergin kunnian ja esitteli tämän raikkaana uudispainoksena uudelle kuulijapolvelle. Rumasti sanottuna hän elvytti Pepe Willbergin hetkeksi eloon ja listoille. Niin tai näin, temppu onnistui. Kultaa myynyt albumi on vieläkin unelmaisen kuuloinen.

Siksi Mikkolan seuraavaan, pähkähulluun ideaankin uskaltaa uskoa. Kuka muu voisi tarttua kimppuun keskenään täysin epäsopivia ja kamaliakin kappaleita ja kiillottaa ne relevanteiksi? Juuri niin Matti Mikkola kokoonpanoineen tekee Saimaan uudella albumilla. Omalaatuinen cover-levy Matka mielen ytimeen on epäkaupallinen ja rönsyilee pidäkkeettä joka suuntaan: kesyttömien kappaleiden pituus vaihtelee viidestä minuutista varttiin eikä sooloissa kitsastella. Albumilla esiintyvien muusikoiden listaaminen veisi ikuisuuden: suunnilleen kaikki tahtovat työskennellä Mikkolan kanssa, ja se näkyy.

Saimaan uusiksi tulkitsemat kappaleet on poimittu pokkaa vaativalta, käsittämättömältä spektriltä, joka venyy Ted Nugentista Myrskyluodon Maijaan. Vallitseva tyylilaji on progeileva, 70-lukulainen viihdemusiikki: huiluja, kuoroja ja häpeilemätöntä euroviisuestetiikkaa. Mikkolan mukaan Matka mielen ytimeen syntyi päämäärättömän jamisession lopputuloksena. Se kuulostaa tietenkin epäilyttävältä, mutta onneksi kokonaisuus on terävä eikä murene käsiin. Juuri kun tiluttelu on menossa liian pitkälle, Mikkolan tavaramerkki, tuhdit ja taivaallisen ihanat orkestraatiot, pelastavat paketin toistuvasti.

Tutuilla kappaleilla on kuulijalle painolastinsa. Joutsenlauluun suhtautuminen edes riemuisasti rullaavana sinfoniana on vaikeaa koska, no, se on Yön Joutsenlaulu. Saimaan suhde käsittelemiinsä kappaleisiin taas on toisenlainen – ja ihailtava: niitä höpsöimpiäkin käsitellään kunnioituksella. Vaikka soittajien naurun miltei kuulee, nämä eivät ole huumoricovereita. Nauru on tässä tapauksessa luonteeltaan iloista, ei ivallista. Samalla neutraalilla tutkimusryhmän tarmolla Saimaa purkaa osiin vaikkapa Levottoman Tuhkimon kaltaisen klassikon ja rakentaa siitä psykedeelisen, 16-minuuttisen eepoksen. Sen lähtöpiste sijaitsee alkuperäisen kappaleen vierellä, päätepiste toisella puolen planeettaa.

Matka mielen ytimeen on nimensä mukaisesti intensiivinen, hämmentävä ja paikoittain näennäisen päätön musiikillinen retki. Se on ehdoton viikonloppulevy, joka värittää lauantai-illan laimeat perusetkot huumaavan huuruisiksi ja tuo verkkaiseen sunnuntaibrunssiin herkullisen tvistin.

Pepe-levyn kaltaista jättihittiä albumista ei tule, mutta sen Mikkola tietää varmasti itsekin – eikä se eittämättä kiinnosta häntä pennin vertaa. Levy on kiehtova luku Saimaan tarinassa, jonka jatkoa on mahdoton ennustaa. Seuraava askel otetaan ehkä vuoden, ehkä vuosikymmenen päästä. Suuntakin saattaa olla mikä tahansa. Varmaa on vain se, että kotimainen pop-kenttä janoaa Matti Mikkolan virkistävää vaikutusta jatkossakin. Hän on kansallisaarre. Kiitos siitä. ■

Julkaistu: 16.11.2015