Apu

Matti Jämsä – reportterilegenda on täällä taas

Matti Jämsä – reportterilegenda on täällä taas

Katso, miten huimapääreportteri sai Suomen pidättämään henkeään.
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Matti Jämsä – tempausten pioneeri

Jämsä painii karhun kanssa. Jämsä ajaa autolla mereen. Jämsä haudataan elävältä. Jämsä hiihtää meren yli Ruotsiin. Jämsä osallistuu missikisoihin. Jämsä hyppää laskuvarjolla Suomenlahteen.

Melkoinen arsenaali seikkailua oli luvassa Apu-lehden tilaajille 1950-luvulla, kun nuori Matti Jämsä kehitti hätkähdyttävän juttutyyppinsä, tempausjournalismin, jossa hän itse oli sekä tekijä että näkijä.

Jämsän jälkiä ovat myöhemmät gonzoilijat, duudsonit ja tosi-tv vääjäämättä seuranneet.

Osa 1: Komea mies tuli Apuun

Kun Apu tammikuussa 1952 haki sanomalehti-ilmoituksella reportaasityöhön tottunutta toimittajaa, hakijoita oli paljon. Turkulainen Matti Jämsä lähetti reportaasin oman lapsensa syntymästä – ja kärpäsen haastattelun. Hänet valittiin yksimielisesti.

”Korea sulosilmäinen poika”, kuten konttoristi Aili Hynönen vielä vuosikymmeniä myöhemmin muisti. ”Suorasukainen, iloluontoinen ja toverillinen tyyppi, joka oli aina aulis tarjoamaan apuaan aloittelijallekin”, kirjoitti jännityskirjailija Mauri Sariola muistelmissaan.

Vanhat työtoverit muistavat nuoren tulokkaan vielä 60 vuotta myöhemmin.

– Semmoinen kauniskasvoinen, säteileväsilmäinen, sosiaalisesti avoin ja jokaista lähestyvä henkilö. Ei mikään pitkä mies eikä roteva, mutta hänessä oli jotain spirittiä, muistelee Mirja ”Jami” Sassi, Avun toimittaja vuosina 1951–1955.

– Hän oli niin hurmaava, hyvänen aika! Säteilevä ja karismaattinen, iloinen ja positiivinen kaikilla tavoilla, ja niin komea nuori mies. Kaikki pidimme hänestä, sanoo Ritva-Liisa ”Ippa” Relander, Avun toimituspäällikkö evp.

Kustantaja Yrjö Lyytikäinen ei halunnut ”valmista” toimittajaa. Hän halusi nuoren, opetettavissa olevan – ja sai miehen, joka loi maineensa poikkeuksellisella itseopiskelulla.

Matti Mikael Jämsä (1929–1988), rautatietyöläisen poika Turusta, astui Avun palvelukseen samana vuonna 1952, jolloin Armi Kuuselasta tuli Miss Universum ja Helsinki piti olympiakisat. Sotakorvausjunat puksuttivat viimeisiä keikkojaan, ja kansa alkoi palata normaaliin elämänkulkuun.

Apu-lehti oli sotien jälkeen kamppaillut paperinsäännöstelyn kanssa, ja lehdet olivat yhä ohkaisia. Apu oli mustavalkoinen viihdelukemisto, jossa vain kannet olivat värillisiä. Oli Pipsa Pippuria, Taika-Jimiä, ulkomailta ostettuja juttuja sekä kilpailuja, joissa voittajille jaettiin polkupyöriä. Kansikuvissa oli lapsia, kukkia ja amerikkalaisia filmitähtiä.

Lukemistosta yleisviikkolehdeksi mielivä Apu kaipasi tekemiseensä uudenlaista potkua.

– Lyytikäinen halusi kohottaa lehden tasoa, että verottaja suhtautuisi siihen suopeammin. Siinä tarkoituksessa minutkin otettiin. Valitsin novelleja, keksin uusia palstoja ja aloin piirtää lehteen. Mattikin aloitti tavallisena toimittajana, Sassi sanoo.

Uudistuminen toi tulosta. Avun levikki kymmenkertaistui vuodessa. Jämsän tempaukset eivät siis olleet levikkiräjähdyksen varsinainen syy, mutta kylläkin sen vankka varmistaja.

Ilmapiiri Avun pienessä nyrkkipajassa oli ”kodikas ja päätoimittajaa kovasti kunnioittava”, kuten taloon jo vuonna 1949 tullut Ippa Relander muistelee. Karjalohjalla asuva Yrjö Lyytikäinen kävi kaksi kertaa viikossa toimituksessa, ja niinä päivinä ei sopinut töistä myöhästyä.

Lehden perustajat Aune ja Yrjö Lyytikäinen olivat Veikko Ennalan sanoin ”auktoriteetteja, mutta kultaisia ihmisiä”. Yrjö Lyytikäinen ei tehnyt sinunkauppoja alaistensa kanssa, mutta kuului suurlakonkin (1956) aikana lähettäneen poikiensa kautta sanaa, että jos tulee rahavaikeuksia, hän kyllä auttaa.

Ennen Jämsää Avussa ei ollut monta ihmistä. Oli Forslundin pariskunta, joista rouva hoiti kassaa ja konttoria, mies toimitussihteerinä kokosi ja taittoi lehden. Ilta-Sanomien toimittaja Erkki-Mikael Salmi toimitti Apua muutamia tunteja viikossa ja pakinoi Isaskar Keturista. Toimittajaksi palkattu Mirja Sassi kohensi visualistina lehden ulkonäköä.

Jämsä liittyi joukkoon ”aika maailmanmiehenä”. Hän oli hankkinut kannuksensa Turun Sanomien reportterina, isossa lehdessä, ja toiminut myös harrastelijanäyttelijänä Turun teatterissa.

– Oikein innostuessaan hän laulahteli joitain operettisävelmiä, ”lumoissa merten ken yöt seisoo haaveillen”, ja veti kättä lippaan. Hän oli egoisti, mutta sen salli hänelle mielellään, Ippa sanoo.

– Kyllä hän aika nopeasti otti Helsingin haltuunsa. Vaimo ei heti päässyt tulemaan, joten Matti tuli yksin. Se oli sellaista villiä ja vapaata ”poikamiesaikaa”. Hän oli kyllä hyvin kiintynyt vaimoonsa ja pikkuvauvaansa, joka oli alle vuoden vanha.

Jämsä tuli Turusta kuten Paavo Nurmi, mutta – Markku Rautosen sanoin – ”nousi mestariksi lajissa, jossa ei ollut vanhoja sääntöjä eikä aikaisempia sankareita”. Jämsä keksi lajin ja säännöt.

Jämsä lähti itse kokeilemaan erilaisia elämänaloja. Hän heittäytyi myymälävarkaaksi, tekeytyi sokeaksi, kävi meren pohjalla ennätyssyvyydessä, laski kosken puutynnyrissä ja astui tulihelvettiin hatara asbestipuku päällään.

Matti Jämsästä tuli aikakautensa julkkis. Vaikka suuria tempauksia tehtiin harvakseltaan, ”Jämsän äijän” edesottamuksista puhuttiin maakunnissa asti, näkipä niistä muutaman jopa uutisfilmeissä.

”Matin tempaukset olivat sensaatioita, mutta myönteisiä sensaatioita”, totesi toimituspäällikkö ja päätoimittaja Pauli Myllymäki. Niitä markkinoitiinkin aivan uudella tavalla.

– Ensimmäistä kertaa Apu alkoi käyttää mainostoimistoa. Helsingin Sanomissa julkaistiin ilmoituksia, joissa oli Matti Jämsä tai ”Matti, Jami ja Ippa”. Se veti aika tavalla ja nosti painosta, kun ihmiset tiesivät etukäteen odottaa lehteä, Sassi sanoo.

Jämsän kultakausi sijoittui sotien ja television väliin. Sodasta toipuva kansa tarvitsi rauhan ajan uskaliaita sankareita, eikä aikakauslehden vielä tarvinnut kilpailla huomiosta tv-sarjojen kanssa. Jämsän jännärit voitiin katkoa moneen osaan ja pitää jännitystä näin yllä usean viikon ajan.

Matti Jämsä edusti uudentyyppistä suomalaista jännityskirjallisuutta. Toisin kuin Kalle-Kustaa Korkki, päähenkilö oli todellinen hahmo, joka tietoisesti haki jännitystä ja vaarallisia tilanteita lukijoidensa viihdykkeeksi.

– Matti oli vähän kuin Duudsonit nykyään. Extreme-lajit kiinnostivat häntä paljon enemmän kuin tavalliset jutut. Ilmeisesti hänellä oli tarve saada adrenaliinipurskauksia ja sen varassa tehdä niitä tempauksiaan, Sassi sanoo.

”Jämsä myöntää, että häntä pelottaa hurjasti jokaista yltiöpäistä suunnitelmaa toteuttaessaan. Mutta hän toteuttaa ne kuitenkin”, kirjoitti työkaveri Veikko Ennala. ”Miksi? Kunnianhimosta, velvollisuudentunnosta, maineen kipeydestä, halusta ansaita rahaa? Syy on tämä: kaikista niistä.”

Katso ja koe lisää Matti Jämsän legendaarisia tempauksia Avun nettisivuilla koko juhlavuoden ajan. 

Julkaistu: 3.1.2013