Eeva

Matti ja Otto Rönkä: Levoton sielu ja viilipytty


Matti Rönkä menetti isänsä teini-ikäisenä. Hän ei myöskään ehtinyt esikoispoikansa Oton synnytykseen mutta oppi silti itse isäksi. Tiiviissä perheyhteisössä on käsitelty asiallisesti elämän suuret kysymykset: kuopuksen adoptio, murrosiän kuohut ja avioero.
Kuvat Hannes Paananen

Kolmekymppinen Matti Rönkä eli elokuussa 1987 kiivaimpia ruuhkavuosiaan. Päivisin hän työskenteli Tekniikka & Talous -lehden toimitussihteerinä ja iltaisin luki televisiossa usein uutisia MTV:n sijaisankkurina.

Matti oli naimisissa toimittaja Suvi Aholan kanssa. Pariskunta odotti ensimmäistä lastaan, ja Matti oli perunut ankkurivuorot lasketun ajan ympäriltä.

”Raskaus meni kaksi viikkoa yli. Lasta ei näkynyt eikä kuulunut. Lääkärien kanssa sovittiin, että synnytys käynnistettäisiin seuraavana aamuna. Ajattelin, että ehdin siitä hyvin illaksi studiolle. Siellä oli paha tilanne: Martikaisen Upi reissussa ja Lindenin Kaitsu luokkakokouksessa. Olin ainoa käytettävissä oleva uutisankkuri.”

Vaikka synnytys käynnistettiin, edelleen se vain kesti ja kesti. H-hetki lähestyi, mutta niin myös uutistoimituksen iltakokous.

”Tuskailin, että mitä nyt tehdään. Pitäisi kohta olla Maikkarilla. Suvi rauhoitteli, että ei hätää, mene vain.”

Matti lähti, ja heti palaverin jälkeen soitti Kätilöopistolle. Langan toisesta päästä luettiin hänelle uutinen, ja toimittaja teki tunnollisesti muistiinpanot: kello 18.28 syntyi poika, 3 820 grammaa, 59 senttimetriä.

Matti kiirehti sairaalaan ennen illan lähetystä.

”Siellä tapasin poikani kapaloituna seimessä.”

Elokuun 28. päivän iltana 1987 sukulaiset katsoivat, kuinka Matti Rönkä esiintyi televisiossa naama peruslukemilla. Iloista uutista ei mainittu edes loppukevennyksessä. Tuolla se vaan on. Ei ole näköjään vielä syntynyt, tutut päättelivät.

Poika sai nimen

Poika sai nimekseen Otto Rönkä. Kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin isä ja poika istuvat Matin keittiönpöydän ääressä, Oton lapsuudenkodissa Helsingin Tapanilassa, ja palaavat muistoissaan Oton varhaiseen lapsuuteen. Ne ovat enimmäkseen onnellisia muistoja.

”Tuo oli hirveän kiltti ja rauhallinen lapsi. Ja herkkä. Pillahti itkuun, kun kuuli jalkapallon Champions Leaguen tunnuksen. Se oli Otosta niin hieno”, Matti toteaa ja katsoo lämpimästi esikoistaan.

”Hyviä muistoja ovat varmasti urheilun parissa koetut suuret tunteet. Vuoden 1995 jääkiekon maailmanmestaruutta juhlittiin tuossa television äärellä”, Otto sanoo ja viittaa olohuoneeseen.

Oton vanhemmat tekivät paljon töitä, mutta perheessä kukaan ei kokenut sitä ongelmaksi. Oton ja vuotta nuoremman Reetan tarhapäivät pyrittiin pitämään mahdollisimman lyhyinä. Viimeisenä töihin lähtevä vei lapset ja ensimmäisenä palaava haki. Tämän vanhemmat itse myöhemmin kyseenalaistivat – säännöllinen päiväkotirytmi olisi sopinut lapsille ehkä paremmin.

”Parasta oli, että äiti ja isä ottivat meidät mukaan asioihin, joita itse tekivät. Isä on sellainen puuhailija – verstaassa nikkaroidessaan hän pisti meidät vaikkapa lyömään nauloja pölkkyyn. Hän on levoton sielu, jonka kanssa ei voi vain oleilla ilman tekemistä. Aina pitää touhuta jotain”, Otto sanoo.

Kun Otto Rönkä muutti kotoa, hän löysi isänsä Matin kanssa sopivan määrän ja tavan viettää aikaa yhdessä. ”Yhteinen puuhastelu on tärkeää, muuten kyllästymme toisiimme vuorokaudessa.”

Kotona luettiin paljon

Vanhemmat lukivat koko ajan kirjoja, joten myös lapsille luettiin paljon.

”Ei vain satuja, vaan myös isompien kirjoja, esimerkiksi Tarua sormusten herrasta tai Kuin surmaisi satakielen”, Otto sanoo.

Matti vei lapset Eläintarhan urheilukentälle, jossa ”harjoiteltiin kaikkia lajeja”. Monipuolinen oli myös Tapanilan Erän liikuntapäiväkerho, jonka valikoimiin kuului kaikki mahdollinen painista keilailuun.

Lapset pääsivät teatteriin ja oopperaan. Sibelius-Akatemian oppilas, nykyinen säveltäjä Tommi Kärkkäinen kävi opettamassa pianonsoittoa.

Kulttuurikodissa harrastettiin myös elokuvakasvatusta. Perjantai-iltoihin kuului pizza ja videovuokraamosta haettu leffa.

”Se käytäntö jatkui pitkään. Lukioaikoina jäin bileistäkin pois, kun meillä oli perheen kanssa elokuvailta”, Otto nauraa.

Kaikki tämä kumpusi Matin ja Suvin omasta lapsuudesta. Matti halusi antaa lapsilleen asioita, joihin hänellä itsellään ei aikoinaan ollut mahdollisuutta. Suvi taas tuli kodista, jossa sivistyneitä harrastuksia pidettiin arvossa.

”Kasvatusmetodimme oli näyttää esimerkkiä, emme yrittäneet neuvoa kädestä pitäen. Lapsi katsoo mallia vanhemmistaan. Sitä joskus mietin, kun näen jonkun pyöräilijän polkevan punaisia päin lapsi tarakalla”, Matti Rönkä lohkaisee.

Neuvoja nuorelle isälle

Mitä neuvoja nuori isä sai 1980-luvun lopulla? Matti Rönkää ajatus naurattaa.

”Teipit taakse! Sen muistaa jokainen isä. Vaipoissa teipit tulevat aina taakse.”

Myöhemmin, kun perhe oli adoptoimassa kuopustaan, vanhemmilta kyseltiin paljon heidän valmiudestaan, mutta biologista lasta hankittaessa ei mitään.

”Ajattelin, että jos lapsi on terve, kai selviän siitä, mistä muutama miljardi miestä ennen minuakin.”

Matti itse jäi isättömäksi 13-vuotiaana. Isältä löydettiin harvinainen kasvain, ja koko perhe seurasi vuoden verran hänen tuskallista sairastamistaan.

Matti ja viisi vuotta vanhempi isoveli Pekka joutuivat aikuistumaan etuajassa.

”Minulla ei ole murrosiästä mitään mielikuvaa. Sellaiseen ei meidän perheessämme ollut varaa. Hoidettiin vain omat hommamme.”

Matti Rönkä on tutkinut paljon miehen elämää ja kirjoittanutkin siitä Eino-romaanissaan ja suosituissa Viktor Kärppä -dekkareissaan. Oman isän elämää leimasi sota, vaikkakin Matin isä joutui sotaan vasta viime vaiheissa.

”Myöhemmin olen tajunnut, että jos isä olisi saanut elää, meillä olisi ollut hyvin vaikea suhde. Isä oli luonteeltaan yhtä jyrkkä kuin minäkin.”

Sodan vaikutus mietityttää Mattia.

”Minun ikäluokkaani suhtauduttiin ymmärtävästi, koska vanhempamme olivat sodan vammauttamia. Nyt varttuu sukupolvia, joita rakastetaan enemmän ja kasvatetaan pehmeämmin kuin meitä, mutta silti nuoret voivat henkisesti huonommin kuin koskaan”, Matti huomauttaa.

”Lapsia ei pidä piiskata, kiusata tai kohdella kaltoin, mutta mikä meni pieleen?”

Matti miettii, pelastiko hänen sukupolvensa selkeä maailmankuva, jossa käskettiin käydä koulut, että voisi saavuttaa paremman tulevaisuuden. Nämä lupaukset loppuivat globalisaatioon ja digitalisaatioon.

”Teidän nuoruudessa elämä oli rankempaa ja yksinkertaisempaa, mutta huominen näytti aina valoisammalta. Minun elämäni on ollut lamasta toiseen hyppimistä. Kaikki on epätasaista, ilmapiiri epänormaali ja pelätään luonnonkatastrofeja”, Otto vastaa isänsä pohdintaan.

Kolmas lapsi

Talvella 1996 Tapanilassa otettiin puheeksi tärkeä asia. Otto ja Reetta-sisko olivat jo kouluiässä, kun he kuulivat saavansa pikkuveljen.

”Se jännitti meitä valtavasti. Emme olleet mustasukkaisia, sillä ymmärsimme, että se on niin iso juttu ja koko perheen asia. Olimme siskoni kanssa sen verran saman ikäisiä, että olimme oppineet jakamaan tavaroita ja ottamaan toisemme huomioon”, Otto muistelee.

Kun Suvi ehdotti Matille kolmatta lasta, hän ehdotti samalla, että lapsi adoptoitaisiin. Pienen harkinnan jälkeen Matti oli samaa mieltä. He aloittivat adoptioprosessin.

”Pitkän odotuksen jälkeen meille tarjottiin Iljaa.”

Iljan tarina ei ollut aivan tavallinen – siitä Suvi Ahola on myöhemmin kertonut kirjassaan Iljan äidiksi. Ilja oli äitinsä hylkäämä CP-vammainen lapsi, joka asui pietarilaisessa lastenkodissa.

Pariskunta tiesi, että lastenkodista ulkomaisille tarjottavat lapset eivät jostain syystä kelpaa kotimaiseen adoptioon, esimerkiksi vamman tai vaivan takia. Heitä ei välttämättä ole pidetty sylissä tai silitelty, mikä voi johtaa neurologisiin häiriöihin.

”Kun kuulimme Iljan diagnoosin, olimme peloissamme. Meillä ei ollut mitään kokemusta vammaisuudesta”, Matti sanoo.

Vanhemmat matkustivat Pietariin bussilla, joka oli täynnä kauan lasta toivoneita ”lapsettomuusveteraaneja”. Monet olivat jo kokeilleet kaikki mahdolliset hedelmöityshoidot.

”Lastenkodin asukkaat katsoivat jokaista aikuista toiveikkaana. Johtajattaren huoneessa eteemme tuotiin pieni, vihreään akryylineuleeseen puettu poika, joka ontui.”

Johtajatar esitteli lapselle: tässä on mama ja papa.

”Tuli huojennus, tämän kaverin kanssa pärjäämme.”

Ilja kotoutui hetkessä: hän imi suomalaisia sanoja itseensä ja unohti pian venäjän. Pääsiäisenä Helsinkiin muuttanut poika totesi jo vappuna, että ”pallo meni poks”.

Otosta ja Reetasta tuli Iljan sankareita.

”Ilja oli heti tasaveroinen perheenjäsen. Riitelimmekin ihan normaalisti. Vammaisuudesta huolimatta pikkuveli pisti kovasti vastaan, jos ei saanut haluamaansa”, Otto kehuu.

Isän ja pojan välit ovat aina olleet asialliset. Vaikeistakin tilanteista on puhuttu luottamuksellisessa hengessä.

Eroja ja yhtäläisyyksiä

Isässä ja pojassa on paljon samaa, mutta myös silmiinpistäviä eroja. Puhetta johtaa Matti, Otto odottaa suunvuoroa, kunnes lopulta joutuu keskeyttämään. Matti täräyttää mielipiteensä suoraan, Otto punnitsee tarkemmin sanojaan. Keittiössä vallitsee kuitenkin ilmapiiri, jossa kaikesta voi puhua.

Myös perheen sisaruksissa on eroja. Tasainen ja suurpiirteisempi Otto eroaa selvästi jämptistä ja helposti kiihtyvästä siskostaan.

”Reetalla oli raju murrosikä. Minä otin joskus yhteen isän kanssa, mutta aika vähäistä se oli. Koskaan ei tarvinnut marssia ulos ovesta.”

Matti kertoo puhuneensa lapsilleen enimmäkseen asiallisesti kuin aikuisille.

”Välillä jouduin tekemään selväksi, että minua on ihan turha huijata. Joskus nuoret ajoivat itsensä umpikujaan ja sitten piti käydä pitkä keskustelu, jotta umpikujasta päästiin ulos.”

Riidat selvitettiin tuoreeltaan. Otto kuitenkin kertoo tehneensä oman huomionsa isän tavasta riidellä.

”Reetan kanssa te itsepäisinä aina lokeroiduitte ja jätitte puhumatta kaikkea loppuun asti. Sinä vaivuit sellaiseen masennuksen kaihoon, surkuttelit vain, että ’minä kaikkeni yritän’.”

Oton mukaan Matilla on tapana myös dramatisoida sukupolvien välisiä eroja. Kun mikään ei kelpaa, vaikka kaikki annetaan.

”Kaverini pelasivat jalkapalloa ja minä halusin olla mukana. Isä vei treeneihin, mutta minä tein mieluummin hiekkakakkuja vaihtopenkillä. Se ei mitenkään mahtunut isän ymmärrykseen”, Otto kertoo ja nauraa.

Matti on opettanut lapsia esimerkillään, mutta voivatko myös vanhemmat oppia jotain lapsilta?

”Se onkin hyvä kysymys”, Otto sanoo ja katsoo isäänsä kysyvästi.

Matti kiertelee ja kaartelee, puhuu jatkuvasta sosiaalisesta kasvusta ja ihmisen viisastumisesta.

Otto vastaa isänsä puolesta.

”Kyllä me olemme vähän ylpeitä siitä, että tuollainen televisiossa ihmisille vaikeita asioita selittävä tyyppi joutuu välillä oppimaan jotain meiltä nuoremmiltakin. Myöntää hän sen, tai ei.”

Matti kohauttaa olkapäitään.

”No, tietotekniikan suhteen olen kädetön.”

Tutut kasvot

Oton lapsuudessa Matti ei ollut vielä ihan koko kansan tuttu. Hän työskenteli koko 1990-luvun Yleisradiossa päällikkötehtävissä. Kaveripiiriin toki kuului tunnettuja ihmisiä.

”Kävin isän kanssa Pasilassa joulutonttuilemassa. Minuun teki vaikutuksen, kun isä kertoi Arvi Lindille hauskan jutun ja Arvi nauroi niin, että kynä putosi lattialle. Piirsin siitä hänelle kuvan”, Otto muistelee.

Vuosituhannen vaihtuessa alkoivat puheet kokeneiden uutisankkureiden, Arvi Lindin, Kari Toivosen ja Eva Polttilan eläkkeelle jäämisestä. Matti ilmoittautui seuraajaksi.

”Tilalle tarvittiin riittävän harmaapäisiä tyyppejä. Minua tehtävä kiinnosti, sillä aloin väsyä päällikköhommiin.”

Nyt viisitoista vuotta myöhemmin Matti Rönkä on uutisankkurina lunastanut paikkansa Suomen luotettavimpana miehenä – jopa Mielensäpahoittajan hahmo ihailee häntä, eikä julkisuudella enää ole vaikutusta Röngän lapsiin.

Esimiestehtävät jätettyään Matti halusi toteuttaa myös haaveensa omasta kirjasta. Hän kirjoitti jännitysromaanin Tappajan näköinen mies. Paluumuuttaja Viktor Kärpästä kertovat teokset menestyivät hyvin, ja niitä on tähän mennessä ilmestynyt seitsemän. Ne on filmatisoitu myös televisiosarjaksi ja elokuvaksi, joiden nimiosaa näyttelee Samuli Edelmann.

Kerrottakoon uutinen suoraan ankkurin suusta: Kahden ”tavallisen” romaanin, Einon ja Yyteiden, jälkeen Matti on alkanut kirjoittaa uutta Viktor Kärppä -seikkailua. Kirja ilmestyy syksyllä 2019.

Kokoonpano muuttuu

Parikymppisenä Otto muutti kotoa, Reetta pian hänen jälkeensä. Perheen kokoonpanoon tuli muitakin muutoksia: Matti Rönkä ja Suvi Ahola ajautuivat eroon. Lähtijä oli Matti.

”Ero ei suoraan liittynyt lasten aikuistumiseen. Sanotaan nyt, että ei neljän- tai viidenkympin kriisistä puhuta turhaan. Eivät tällaiset ole toistensa syitä tai seurauksia, mutta tapahtuvat usein samoihin aikoihin”, Matti muotoilee.

Otto ei hermostunut, kun kuuli vanhempiensa erosta. Asiat todettiin ja niitä käytiin läpi vuoroin isän ja äidin kanssa kahden.

”Se oli aikaa, jolloin otimme muutenkin etäisyyttä vanhempiimme. Olin itsenäistymässä ja perustin omaa kotia. En hirveästi kysellyt enkä udellut asioista. Oletin, että äiti ja isä puhuvat, kun heidän tekee mieli puhua. Luulen, että kaikilla osapuolilla oli tunne, että kyllä tässä pärjätään.”

Matti uskoo monen miehen kokevan vastaavassa erotilanteessa samanlaisia tunteita kuin hän koki.

”Se oli sellaista vastuuntunnon ja omien itsekkäiden halujen ja tarpeiden tasapainottelua. Ajattelin, että kyllä minä selviän tästä tilanteesta, mutta en halunnut tuottaa läheisille yhtään ylimääräistä kipua, vaivaa tai huolta.”

Nyt avioerosta on kulunut jo lähemmäs kymmenen vuotta ja tilanne on tasoittunut. Matti asuu perheen entisessä kodissa. Hänellä ja elämänkumppanilla, elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaalla, on molemmilla omat asuntonsa.

Yhteys entisen ja nykyisen perheen välillä on tiivis.

”Äiti asuu Tapanilassa ihan lähellä ja minä avopuolisoni kanssa samalla kadulla”, Otto kertoo.

”Eksät, nyksät, bonuslapset ja bonusvanhemmat ovat paljon tekemisissä keskenään. Sitä paitsi Suvin koira Maisa on välillä täällä hoidossa ja toimii Johannan äidin terapiakoirana”, Matti kertoo.

Matti ja Otto Rönkä ovat nykyään molemmat töissä Ylen uutis- ja ajankohtaistoimituksessa. Otto oli kesätoimittajana ensin Yle X:llä, sitten STT:llä. Kolmantena kesänä työpaikka aukesi Yle Urheilusta.

”Työtä otetaan, mistä saadaan. Minulla tai Reetalla ei ole koskaan tullut mieleenkään pyytää isältä apua töiden järjestämisessä”, Otto sanoo.

Myös hänen sisarensa on ammatiltaan toimittaja.

”Ylellä on ollut paljon työntekijöitä kahdessa tai kolmessa sukupolvessa. Sama sukunimi voi herättää kiinnostuksen, mutta ehkä siinä tapauksessa jokin kynnys pitää ylittää jopa muita kirkkaammin”, Matti muistuttaa.

Varsinaisista työasioista ei ole Rönkien kotona paljon puhuttu, mutta sen sijaan laajemmin yhteiskunnasta, toimittamisesta ja journalistiikasta.

”Isä on aina niin ammattilainen. Kun häneltä kysyy, ketä hän vaaleissa äänesti, vastaus on ’toimittaja ei ikinä paljasta, kenelle antaa äänensä’”, Otto Rönkä osaa imitoida taitavasti isäänsä.

Otto on löytänyt oman alansa. Lapsesta asti tietokonepelejä pelannut ja elektronisesta urheilusta eli videopelien kilpapelaamisesta innostunut mies huomasi, että Ylellä käsiteltiin joskus myös tätä lajia.

Aihepiirin suosio kasvoi, ja Otto alkoi keskittyä yhä enemmän e-urheilun uutisoimiseen. Nykyään hän tekee sitä päivätyökseen.

Otto valikoitui myös ensimmäisen e-urheilua käsittelevän tietokirjan tekijäksi. E-urheilun käsikirja ilmestyi syksyllä 2018.

Matti muistaa hyvin, kuinka sai esikoiskirjan käsiinsä 16 vuotta sitten.

”Heräsin aamulla Volkswagen Transporterin ääneen ja kuittasin unisena sen tuoman laatikon, jonka sisältä paljastuivat kirjani lämpimäiskappaleet. Se oli käsittämättömän hieno tunne!”

Otto ei ole vielä saanut omaa kirjaansa käsiinsä. Asia on onneksi korjattavissa. Toimittaja ojentaa Otolle mukanaan tuomansa arvostelukappaleen.

Onnellinen nauru täyttää omakotitalon keittiön. Isä neuvoo, mille sivulle omistuskirjoitus pitää kirjoittaa. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2018. Nettiversiota on muokattu.

Julkaistu: 24.8.2019