Image

Matkustaja

Matkustaja

Ruotsinsuomalainen Susanna Alakoski on tehnyt “klassresan”, matkannut köyhyydestä keskiluokan idylliin. Nyt hän on länsinaapurimme puhutuin kirjailija. Alakoski ravistelee ruotsalaisia näkemään alaluokan ongelmat, ja hänen mielestään sama keskustelu tulisi aloittaa Suomessakin.
Teksti Joanna Palmén
Kuvat Klara Granberg
Mainos

Susanna Alakoski etsii paikkansa toisen luokan ­vaunusta. Hän on lähdössä pitämään esitelmää Hudiksvalliin, 300 kilometriä Tukholmasta pohjoiseen. Kirjailija harmittelee, että junamatka kestää vain kaksi ja puoli tuntia. Hänen pitäisi paitsi antaa haastattelu, myös ehtiä valmistella esitelmäänsä.

Alakoskea eivät pitkät työmatkat haittaa. Niiden aikana hän on jopa kirjoittanut Ruotsin tämän hetken myydyimmän kirjan.

Ruotsinsuomalaisen Alakosken esikoisromaani Svinalängorna ilmestyi viime keväänä ja sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton. ­Joulukuussa se palkittiin Augustilla, Ruotsin Finlandia-palkinnolla. Kirjasta on tekeillä elokuva, ja suomennos ilmestyy syksyllä.

Svinalängorna on osittain omaelämäkerrallinen. Suomeksi ­kirjan nimi tarkoittaa suurin piirtein sikakämppiä. Sitä nimeä sosiaali­viranomaiset käyttivät Alakosken lapsuuden lähiöstä Fridhemistä Ystadissa.

Kirjan päähenkilö ja kertoja on Leena, jonka perhe muuttaa ­Suomesta Fridhemiin uuteen, isoon asuntoon. Aluksi olo on kuin paratiisissa verrattuna 60-luvun köyhään Suomeen. Isä vannottaa lapsia, että ikinä ei saa valittaa.

Mutta vanhemmat alkavat juoda, yhä useammin ja yhä pidempään. Perheen rahat menevät Systembolagetiin tai viinatrokarille, jää­kaapissa ei ole ruokaa, isä hakkaa äitiä ja saa yhä pahempia juoppohulluuskohtauksia. Leena hakee välillä apua ja välillä yrittää häpeissään pitää julkisivua yllä.

Kaikesta kamaluudesta huolimatta kirja on hauska ja elämänmyönteinen. Leenan henkireikä helvetissä ovat naapurissa asuvat ystävät, Åse ja Riitta, joiden kotiolot ovat yhtä kurjat.

Silloin kun sikakämpissä ei juopotella, niissä siivotaan. Jatkuvasti.

Alakosken mielestä työväenluokan siivousintoon liittyy yhä ­periaate, että “vaikka ollaan köyhiä, niin ainakin ollaan puhtaita”. Alakoski on itsekin työskennellyt nuoruudessaan siivoojana ja ­käyttää siivousta teksteissään paljon, sekä kunnianosoituksena siivoojien ammattikunnalle että vertauskuvana.

“Yhteiskunnassa siivotaan todella paljon. Siivotaan pois ongelmat, työttömät, juhlien jäljet. Minusta siivous on monella tapaa perusta koko yhteiskunnalle.”

Ruotsinsuomalainen Susanna Alakoski on tehnyt klassresan, matkannut köyhyydestä keskiluokan idylliin. Nyt hän on länsinaapurimme puhutuin kirjailija. Alakoski ravistelee ruotsalaisia näkemään alaluokan ongelmat, ja hänen mielestään sama keskustelu tulisi aloittaa Suomessakin.

Ravintolavaunussa Susanna Alakoski kysyy, sopiiko minulle, että puhumme ruotsia. Hän osaa joten kuten suomeakin mutta ilmaisee itseään mieluummin ruotsiksi. Sanon, että ruotsi käy.

Se on virhe. Hän ei puhu ruotsia vaan aivan hirvittävää skoonen murretta, kaikista Tukholmassa asumistaan vuosista huolimatta.

44-vuotiaan Susanna Alakosken tarinassa nivoutuvat sulavasti Ruotsin sosiaalipoliittinen lähimenneisyys ja nykyisyys.

Alakosken perhe muutti Vaasasta Skooneen, kun hän oli kolmevuotias. He saivat uuden hienon asunnon Ystadin lähiöstä. Lähiö kuului 1965-1974 toteutettuun miljonprogram-ohjelmaan, jonka kunnianhimoinen tavoite oli rakentaa kymmenessä vuodessa miljoona uutta, halpaa asuntoa Ruotsin suuriin kaupunkeihin.

Miljonprogram pääsi tavoitteeseensa, mutta miljoonalähiöihin alkoi nopeasti kasautua ongelmia; työttömyyttä, köyhyyttä, alkoholismia, perheväkivaltaa, syrjäytyneisyyttä.

Niiden keskellä myös Alakoski kasvoi. Hän kuitenkin kouluttautui sosionomiksi, sai töitä ja rahaa, meni naimisiin runoilija Mats Söderlundin kanssa ja muutti Tukholman seudulle keskiluokkaiseen rivitaloympäristöön.

Köyhyydestä keskiluokkaan. Tällaista sosiaalista nousua kutsutaan Ruotsissa klassresaksi. Ruotsi-suomi-sanakirjojen mukaan klassresa on koulun luokkaretki. Suomen kielessä ei vastaavaa sanaa ole – ­suomenruotsista puhumattakaan.

Alakoskesta tuli kolmen lapsen kokopäivätyössä käyvä äiti. Muiden ruotsalaisten perheenäitien ja -isien tavoin hänen piti alkaa koota livspusselia, mikä tarkoittaa työn, lasten, parisuhteen ja kodin­hoidon yhteensovittamista. Muun muassa oikeistopuolueiden allianssi käytti termiä hyvin tiheään voittoisassa valtiopäivävaali­kampanjassaan viime syksynä.

Susanna Alakosken livspussel oli melkoisen vaikea, sillä hän tahtoi päivätyönsä ja perhe-elämän lisäksi kirjoittaa. Ratkaisu löytyi työmatkoista.

Bussimatka Alakosken kotoa Gustavsbergistä Tukholman keskustaan kesti 45 minuuttia. Sen ajan hän kirjoitti.

“Pyysin bussikuskilta kynää lainaksi ja kaivoin laukusta jonkun lippusen tai kauppakuitin. Säästin liput ja laput, ja aina joskus keräsin tekstit yhteen.”

Noin 12 vuodessa kauppakuittien taakse syntyi esikoisromaani, joka voitti maan suurimman kirjallisuuspalkinnon. Melkoinen tuhkimotarina.

“Ei kirja olisi ehkä koskaan valmistunut, ellen olisi jäänyt kipeän selän takia sairauslomalle. Silloin minulla oli aikaa kirjoittaa. Onni onnettomuudessa”, Alakoski naurahtaa.

Alakoski nauraa vähän väliä. Hän puhuu paljon ja luontevasti. Kirjailija on tottunut toimittajien kysymyksiin jo kauan ennen August-palkintoa. Hän työskenteli kaksi vuotta Ruotsin vasemmistopuo­lueen entisen puheenjohtajan Gudrun Schymanin lehdistösihteerinä. Hän kertoo seuraavansa politiikkaa yhä tarkasti, mutta ei aio siihen itse mukaan.

“Olen joitain kertoja elämässäni kokeillut sitä, mutta se ei ole minua varten. Minä olen kirjailija. Mutta olen kyllä kiinnostunut politiikasta, ja yhteiskunnalliset asiat ovat tärkeysjärjestyksessäni korkealla.”

Susanna Alakoskella on aivan oma tapansa politikoida.

“Jos joku haluaa lähteä Tukholmasta, ennen kuin minä alan puhua, on parasta häipyä nyt.”

Sergelintorilla seisoo nainen mikrofonin kanssa. Sylvi on tullut pitämään tiukkaa palopuhetta Ruotsin alaluokan oloista ja keskiluokan välinpitämättömyydestä.

Sylvi sanoo kulkeneensa “helvetin pitkän” matkan toisen polven suomalaistiskaajasta tavalliseksi keskiluokkaiseksi ruotsalaisnaiseksi. Mutta Sylviä häiritsee, että Ruotsissa ei käydä luokkakeskustelua ja itsekeskeinen keskiluokka sulkee silmänsä ikäviltä  asioilta, kuten köyhyydeltä.

Sylvi on tietenkin Susanna Alakoski. Hän on toimittanut yhdessä Karin Nielsenin kanssa Ruotsissa syyskuussa ilmestyneen antologian Tala om klass ja kirjoittanut siihen artikkelin Torgmöte. Se on kuin poliittinen pamfletti, joka on kerrottu fiktiivisen Sylvin suulla.

Sylvi kertoo, että kun hän istuu päivällispöydässä Gabriellan ja muiden keskiluokkaisten ystäviensä kanssa, hän ei kehtaa ottaa puheeksi omaa menneisyyttään tai alaluokkaisten ystäviensä ahdinkoa. Päivällisillä valitetaan kalliista bensiinistä, lääkärien ja opettajien vaikeista työoloista ja rumista ostoskeskuksista. Gabriella on huolissaan siitä, että jos hän sairastuu, hän saattaa joutua luopumaan talostaan tai loma-asunnostaan tai autostaan tai veneestään, sillä sairauspäivärahan enimmäismäärä on niin pieni. Sylvi huomauttaa, että esimerkiksi kaupan kassa ei luultavasti koskaan pysty edes hankkimaan taloa, loma-asuntoa, autoa tai venettä. Gabriella ei halua ­

jatkaa keskustelua, koska Sylvin esimerkit ovat niin äärimmäisiä. Sylvi sulkee “ties monennenko kerran” suunsa eikä kerro oikeasti äärimmäisiä esimerkkejään Gabriellalle. Mutta Sergelintorilla hän huutaa ne mikrofoniin.

Sylvin kaverin äidillä ei ole varaa mennä hammaslääkäriin. Toisen kaverin äidillä ei ole rahaa omaan telkkariin. Monia kavereita makaa jo haudassakin, puukotettuja, itsemurhan tehneitä ja heroinistejä. Äiti vain tiskaa ja tiskaa, siivoaa ja siivoaa.

Sylvi ajautuu aiheesta toiseen ja sanoo jokaisesta mielipiteensä varsin suoraan – ei kovin tyypillistä Ruotsissa. Teksti vilisee isoin kirjaimin kirjoitettuja sanoja, jotka näyttävät tökeröltä painotuskeinolta. Sylvi ei ole kovin harjaantunut ilmaisemaan itseään.

Sylvi kysyy, mitä EROA on sillä, että ruotsalaiset lääkärit lähtevät Norjaan parempien palkkojen perässä, ja sillä, että puolalaiset rakennusmiehet tulevat Ruotsiin parempien palkkojen perässä.

Hän kysyy, miksei vuokra-asunnoista koskaan ole merinäköalaa. Ja mikseivät poliitikot ikinä päätä, että lähiöihin istutettaisiin ­VIINIMARJAPENSAITA ja OMENAPUITA?

Ja vaikka me kaikki keskiluokkaiset olemme yhtä mieltä siitä, että yhteiskunnassamme on mahdollista nousta sosiaalisessa arvoasteikossa, miksi emme voi puhua luokkaeroista edes KESKENÄMME?

Alakoski sanoo, että hänen ystäväpiirissään on gabrielloja. Ja sylvejä. Ja hänelle on käynyt päivällispöydässä usein juuri niin kuin Sylville.

“Kun kerron, että asuin lapsena kaupungin vuokra-asunnossa, pöydässä tulee aivan hiljaista.”

Alakosken mukaan päivällispöytiin laskeutuva hiljaisuus on tehnyt hänestäkin hiljaisen. Hän on kätkenyt taustansa.

Mutta miksi luokkaeroista ollaan hiljaa?

“Se on kiusallinen aihe. Nykyisin eri yhteiskuntaluokkia ei enää välttämättä erota vaatteista ja ulkonäöstä, mutta on kiusallista tuoda julki, että minä voin tästä lähteä ostamaan auton ja ystäväni eivät.”

Asetelma on suomalaiselle vähän vieras. Ensinnäkin, suomalaisten käsityshän on, että Ruotsi on ollut jo vuosikymmeniä tasa-arvon – ja tasapäistämisen – ihmemaa. Pitääkö meidän nyt hylätä kuva kaikkia hyysäävästä kansankodista, kun sikakämppien lapset joutuvat elämään kurjuudessa?

“Ei, se kuva on aivan oikea. Kansankodissa on paljon, paljon sellaista hyvää, mitä ei missään muualla ole. Mutta se ei ole vain sitä. Huonoja puolia löytyy aina. Ja ne, jotka voisivat kertoa ja kirjoittaa niistä varjopuolista, eivät tee sitä. He eivät osaa ilmaista itseään tai kirjoittaa, tai he eivät tajua, että heillä olisi kirjoitettavaa.”

Hyvä on, Ruotsissakin on syrjäytyneitä.

Mutta sitten tämä luokkakeskustelun puuttuminen: Joka ikinen kerta, kun luen ruotsalaista sanomalehteä, törmään yhteiskuntaluokkiin – erityisesti klassresoihin, jotka vaikuttavat suorastaan ruotsalaiselta pakkomielteeltä. Niihin kiinnittää huomiota siksikin, että suomeksi luokkaretki kuulostaa niin hölmöltä.

Olen saanut lukea, että entinen pääministeri Göran Persson on rakennustyömiehen poika ja näin ollen tehnyt luokkaretken.

Ruotsin kuninkaallisten lasten poika- ja tyttöystävät ovat järjestään olleet tavallisen keskiluokkaisia. Lehdissä jauhetaan vuodesta toiseen siitä, onko moinen luokkien välinen seurustelu sopivaa.

Kun Fredrik Reinfeldt nousi Ruotsin pääministeriksi, hänen henkilökuvassaan Dagens Nyheterissä kerrottiin: “Reinfeldt on tehnyt useassakin mielessä luokkaretken, vaikka hän itse ei termiä käyttäisikään.” Jutussa paljastuu, että Reinfeldtin isoisän isän vanhemmat olivat latvialainen kotiapulainen ja amerikkalainen sirkustirehtööri. Ja että Fredrik Reinfeldtin syntyessä perhe asui kerrostalossa lähiössä.

Neljän sukupolven takainen luokkaretki!

Ja Suomessa taas – niin, meillä ei ole edes omaa termiä sosiaaliselle nousulle. Alakoski myöntää, että kyllä Ruotsissa on käyty luokkakeskustelua.

“Ruotsissa on saatu elää monta sataa vuotta vapaana ja rauhassa, ja siksi täällä on ollut hyvät edellytykset puhua esimerkiksi yhteiskuntaluokkien, sukupuolten ja etnisten ryhmien välisistä suhteista. Mutta pari viime vuosikymmentä juuri luokkakeskustelu on ollut jostain syystä aivan kuollutta.”

Ja Alakoski kaipaa hieman toisenlaista keskustelua kuin vain väittelyä kuninkaallisille sopivista puolisoista. Oikea luokkakeskustelu on avointa puhetta vaikeista asioista.

“Haluan että väkivallan uhri voi nousta ylös ja sanoa, että minun perheessäni on väkivaltaa. Että köyhä voi koulun vanhempainillassa ilmoittaa, että minulla ei ole varaa maksaa lapseni kevätretkeä. Sellainen on luokkakeskustelua!”

Alakoski kysyy, käydäänkö Suomessa luokkakeskustelua. Hän tietää vastauksen itsekin, sillä hän seuraa suomalaista kirjallisuutta ja käy Suomessa ainakin kerran vuodessa. Hänellä on sukua Savonlinnassa.

Käymme läpi ne tavalliset syyt Suomen ja Ruotsin yhteiskunnallisiin eroihin: Suomen sodat, köyhyys ja myöhäisempi teollistuminen.

“Mutta kyllä nyt olisi aika aloittaa luokkakeskustelu Suomessakin!” Alakoski huudahtaa.

Hän jatkaa julistusta pitkään ja hartaasti, kun juna kiitää kohti yhä pimenevää pohjoista. Hän muistuttaa, että on vaarallista, jos ero rikkaiden ja köyhien välillä kasvaa liian suureksi, ja mainitsee Pariisin lähiömellakat. Ja että sukupuoli ja etninen taustakin vaikuttavat. Sitten jotain monikulttuurisesta yhteiskunnasta ja kaupunkien jakautumisesta rikkaiden ja köyhien asuinalueisiin.

Mutta palataanpa vielä siihen Gabriellaan, tai siis keskiluokkaan, jonka Alakoski kuvaa niin vastenmieliseksi Torgmöte-artikkelissaan. Ovatko keskiluokkaiset ruotsalaiset todellakin niin tyhmiä, etteivät he tajua, että yhteiskunnassa joillakin on asiat paljon huonommin kuin heillä?

“Kyllä me tiedämme, että luokkaeroja on, mutta yhtä lailla tiedämme, että on naisiin kohdistuvaa väkivaltaa, eikä siitäkään puhuta. Se näkyy vain tilastoissa ja rikosilmoituksissa.”

Alakosken alter egon, Torgmöte-artikkelin Sylvin mielestä keskiluokan pitää tuntea syyllisyyttä alaluokan vaikeuksista. Päättelyketju on vastaansanomaton: Alaluokalla ei ole valtaa muuttaa elinolojaan. Keski- ja yläluokalla on valta muuttaa alaluokan elinolot, mutta ne eivät tee sitä.

Sylvi myös huomauttaa, että ihminen on onnistunut lentämään kuuhun kokoamalla yhteen varansa, taitonsa ja halunsa. Mutta silti emme mukamas pysty tekemään samanlaista panostusta korjataksemme epätasa-arvon ja luokkaerot. Kuu-vertauksen Alakoski on lainannut Olof Palmelta ja käyttää sitä toistuvasti kirjoituksissaan.

Keskiluokkaista lukijaa alkaa väkisinkin hävettää. Mitä tässä oikein pitäisi tehdä? 

“Protestoida ja vastustaa kaikkea paskaa yhteiskunnassa”, Alakoski vastaa ennen kuin ehtii kuulla kysymystä loppuun.

“Minusta keskiluokan pitää taistella sitä ilmiselvää köyhyyttä ­vastaan, jota nyt näemme joka puolella. Kun olin sosiaalityöntekijä 20-30-vuotiaana, ei Ruotsissa ollut käytännössä ollenkaan kodittomia. Nyt heitä on todella paljon. En ymmärrä, miten olemme voineet sallia tällaisen kehityksen!”

Ei kuu-vertausta tällä kertaa.

Torgmötestä saa sen käsityksen, että keskiluokalla ei Alakosken mielestä ole oikeutta valittaa mistään.

“Saa, saa valittaa. Ei luokan ja onnellisuuden välillä ole mitään yhteyttä. Yhtä lailla yläluokkaisessa perheessä voi olla esimerkiksi väkivaltaa. Mutta materiaalisista asioista heidän ei pitäisi valittaa.”

Alakoski sanoo olevansa vieläkin riemuissaan monesta asiasta, jotka eivät lapsena olleet hänelle itsestäänselvyyksiä.

Sitten hän kertoo omasta nousustaan. Min klassresa, hän sanoo.

Kaikkein vaikeinta oli hänen mielestään tietää, mitä haluaa elämältään.

“On helppo sanoa, mitä ei halua. Ei halua siivoojaksi niin kuin äiti, ei halua tehdastyöläiseksi, ei halua työttömäksi, ei halua alkoholistiksi. Mutta on vaikeampi sanoa, mitä haluaa sen sijaan. Eikä ole ketään auttamassa siinä. Minulle se matka oli todella sekava, menin aika lailla sinne minne nokka osoitti.”

Alakoski päätyi opiskelemaan sosionomiksi. Nyt hän valitsisi jotakin aivan muuta, ehkä valtiotieteitä.

“Tärkeintä on, että saa jostakin itseluottamusta, että uskaltaa hakea esimerkiksi yliopistoon.”

Kyllä kai kaikissa kouluissa on opinto-ohjaaja, sanon.

Alakoski osoittaa laukkuaan, josta pilkottaa käsikirjoitus. Hän kokoaa parhaillaan antologiaa naisten kohtaamasta väkivallasta.

“Kaikki nuo tekstit käsittelevät sitä, miten ammattiapua ei ollut.”

Tämä on Alakosken teorian mukaan yksi suurimmista keski- ja alaluokkaa erottavista asioista: keskiluokka hakee apua ammatti­auttajilta ja -ohjaajilta, alaluokka saa pärjätä omillaan.

Kun vielä intän siitä opinto-ohjaajasta, Alakoski kertoo erään tapaamansa miehen tarinan. Mies oli ollut aikoinaan – ennen luokkaret­keään psykologiksi – opinto-ohjaajan juttusilla, ja ohjaaja oli todennut hänen sopivan ammatteihin, joissa ollaan ihmisten kanssa tekemisissä. Niinpä ohjaaja ehdotti, että mies opiskelisi vapaa-ajan ohjaajaksi.

“Miksi ei vaikka lääkäriksi, jos hän kerran on hyvä ihmisten kanssa?” Alakoski taivastelee. “Alaluokan nuorille suositellaan ammatiksi vapaa-ajan ohjaajaa tai lastenhoitajaa. Unelmia rajoitetaan. Rajoituksia tulee tietysti omasta perheestäkin mutta myös yhteiskunnan taholta.”

Eikö tuo kerro vain yhden opinto-ohjaajan ammattitaidotto­muudesta?

“Luokkatietoisuutta se on.”

Yritän vielä kysyä, että miksi se luokkaretki nyt on niin tärkeä asia, että se pitää joka välissä mainita. Alakoski vastaa jotakin nasevaa sillä kirotulla skoonellaan ja nauraa raikuvasti päälle. Yhdyn nauruun, ikään kuin olisi ollut hyväkin juttu.

Alakoski on jo tainnut huomata, että nauruni tulee aina myöhässä. Tunnen itseni kielivammaiseksi, hölmöksi, toisen luokan kansalaiseksi -  niin kuin niin usein ennenkin Ruotsissa. Täällä suomalainen tekee hetkessä luokkaretken alaspäin. Sen tietää Alakoskikin, mutta lohduttaa:

“Jos 70-luvulla suomalaiset luuhasivat metroasemilla, niin nyt siellä on ihan toiset kansalaisuudet. Ruotsinsuomalaiset ovat nykyisin paljon arvostetummassa ja korkeammassa asemassa kuin monet muut maahanmuuttajaryhmät mutta ilman muuta alempiarvoisia kuin syntyperäiset ruotsalaiset.”

Saavumme Gävleen. Hudiksvalliin on vielä tunti matkaa, ja Susanna Alakosken on päästävä valmistelemaan esitelmäänsä.

Kiitän haastattelusta ja sammutan nauhurin. Alakoski kysyy, ­millainen luokkatausta minulla itselläni on.

Hämmennyn.

Sitä kysymystä minulle ei ole koskaan ennen esitetty. 

Image 1/2007

Julkaistu: 15.2.2007