Ensimmäinen matkamuistoni on kelttiläinen risti, jonka ostin Irlannista Galwayn kaupungista.

Matkabudjetti oli pieni, ja varaa oli ainoastaan tuohon yhteen matkamuistoon. En tiedä, mistä materiaalista se on tehty, liekö muovia vaiko metallia. Mutta kaksikymmentä vuotta se on eloani seinältä tarkkaillut.

Muistan miten hartaasti ja pitkään punnitsin eri vaihtoehtoja, ennen kuin päädyin kyseiseen ristiin. Kotiin päästyäni tunsin omistavani suuren aarteen, ja esittelin matkamuistoa ylpeänä ystävilleni. Ja kuitenkin se oli ostettu vain tavallisesta matkamuistomyymälästä, lukuisten kaltaistensa joukosta, kahdellakymmenellä punnalla. Minulle se merkitsi kaikkea: ensimmäistä lentomatkaani, Irlantia, tuoretta nuorta rakkautta, alkavaa henkistä etsintää ja heräävää kiinnostusta kulttuurin eri ilmiöihin. Ja ehkä tärkeimpänä kaikista: risti edusti elämänvoimaa ja vapautta.

Mikä oikeastaan on matkamuisto ja miksi keräämme niitä? Näyttääksemme naapureille ja ystäville, että on tässä muutakin kierretty kuin tahkoa. Tuskin. Tosin monet muistavat tarrat ja viirit, joita etenkin kotimaan matkailijat harrastivat. Ne olivat halpoja ostaa ja helppoja kiinnittää autoon tai tuvan seinälle.

Minullakin oli yksi viiri New Yorkista asti. Perhetuttujen tuoma tosin. Oma perheeni ei koskaan matkustanut Uumajaa pidemmälle. En ole koskaan ollut siitä katkera, oikeastaan päinvastoin. Kaiken sen, mistä jäämme paitsi, korvaamme mielikuvituksella. Sen luomat kuvat ovat usein kauniimpaa kuin todellisuus.

Aloitin matkustelun ollessani kuusitoistavuotias. Sen jälkeen olen ollut aina enemmän tai vähemmän liikkeellä. Laskin käyneeni hieman yli kolmessakymmenessä valtiossa, joka on nykymittapuun mukaan melko vaatimaton määrä. Eniten aikaani olen viettänyt Italiassa, Espanjassa, Ranskassa ja Saksassa. Tyypillinen suomalainen siis.

Yhdysvalloissa en ole käynyt koskaan enkä Afrikassa. Euroopassakin on nähtävää loppuelämäksi. Minut on yritetty ryöstää kolme kertaa, ja vatsataudin olen saanut ainakin kymmenen kertaa. Omituisin paikka, missä olen käynyt, on Khyberin sola Luoteis-Pakistanissa. Siellä ymmärsin olevani hyttysenkakan arvoinen. Mutta matkamuiston ostin sieltäkin, itse asiassa useita. Peitteen ja villahatun Peshawarin basaarista.

Matkoilta hankkimillamme muistoesineillä luomme omaa ihmeitten kamariamme, jolla on merkitystä vain meille itsellemme. Joskus poimimme mukaamme hyvinkin arkisia asioita paikoilta, jotka koemme merkityksellisiksi. Poimimme maasta kiven tai kaarnanpalasen. Otamme mukaan kourallisen hiekkaa tai vettä pulloon.

Kirkoista ja luostareista ostamme muistoesineitä säilyttääksemme pyhyyden henkäyksen, jonka ehkä koimme vaeltaessamme sypressikujalla tai kirkon viileässä hämärässä. Museoista hankimme postikortteja, julisteita, jääkaappimagneetteja ja kirjoja maalauksista, jotka koskettivat. On muistoesine kuinka pieni tai halpa tahansa, se on tärkeä, koska sen kautta koemme omistavamme hetken, maiseman tai maalauksen. Esineiden kautta ne muuttuvat osaksi historiaamme.

Mitä löydänkään oman kotini hyllyiltä ja seiniltä! Laavankappale Etnalta, mausteastioita Pakistanista, puuleikkaus Kiinasta, posliinivaasi Monte Oliveton luostarista, salaattikulho Portugalista, viinilasi Muranon saarelta, ikoni Patmokselta, kyyhkysreliefi Callistoksen katakombeista, klovniminiatyyri Napolista, marionetti Prahasta, rukousnauhoja Assisista, Roomasta ja Laatokan Valamosta.

Kaikki nuo esineet ovat lastenlapsilleni luultavasti vain kasa isoisän keräämää roinaa. Se on useimpien matkamuistojen kohtalo. Ne menettävät merkityksensä omistajansa mukana.

Ajan myötä ne päätyvät kirpputoreille, roskiksiin ja vieraisiin kirjahyllyihin, joissa ne ohitetaan olankohautuksella. ”Mistä lie tullut.” Harvoin niiden arvo säilyy, koska niiden todellinen arvo on aineeton. Ne ovat vapauden aaveita. Menneiden omistajiensa muistomerkkejä matkalla todelliseen vapauteen.