Mondo

Matkailija, joka päätti perustaa Helsinkiin oman hostellin

Matkailija, joka päätti perustaa Helsinkiin oman hostellin
Kaverinsa kanssa matkatessaan Jenny Närhinen huvitteli haaveilemalla omasta majatalosta. Niin Helsinkiin syntyi vammaisia työllistävä hostelli.

Prahasta se kaikki alkoi. Viime vuosi­kymmenen vaihteessa Jenny Närhinen ja hänen ystävänsä Maiju Sundvall olivat siellä tekemässä sosiaalialan lopputyötään. Monien matkailuun rakastuneiden tapaan he alkoivat pohtia keinoa, ettei heidän koskaan tarvitsisi palata kotiin.

”Siitä tuli meille sellainen toistuva vitsi”, Närhinen kertoo. ”Pohdimme hostelleissa, että mitä jos ostaisimme tämän paikan – ja mitä me sille sitten tekisimme? Ne eivät olleet oikeita tavoitteita, mutta totta silti.”

Elokuussa 2015 aurinkoisella parvekkeella Jyväskylässä unelma sai uuden ulottuvuuden. Närhinen oli lukenut Asti-nimisessä kaupungissa sijaitsevasta italialaisesta hotellista, joka työllisti kehitysvammaisia ja maksoi näille työ­ehtosopimusten mukaista palkkaa. Erityis­ryhmien asema oli lähellä Närhisen ja Sundvallin sydäntä. Heillä oli takanaan vammaisalan opintoja sekä töitä, ja heitä oli aina harmittanut työmarkkinoiden epätasa-arvo.

”Kärjistetysti voisi sanoa, että jos Suomessa ihmisellä on kehitysvamma, urapolku on saman tien taputeltu”, hän sanoo. ”Kouluttaudut, ja sitten pääset palkattomiin töihin johonkin keskukseen. Tai avotöihin jollekin ­työpaikalle ­tekemään oikeata työtä sosiaalipalveluna mutta palkatta. Me halusimme tarjota tälle mielekkään ja ihmisarvoisen ­vaihtoehdon.”

Syksyllä 2017 he avasivat viimein Helsingin Ruskeasuolle Myö Hostelin, jonka 19 huoneeseen kuuluu niin jaettuja kuin yksityisiä huoneita. Henkilökunnan määrä vaihtelee sesongin mukaan, mutta esimerkiksi kesän lopulla Myö Hostelissa oli kolme työntekijää vastaanotossa, kolme osa­työkykyistä siivoamassa ja kaksi paikkaa täytettävinä. Työntekijöitä Myö hakee oppilaitosten kautta, mutta monet lähestyvät heitä myös itse.

”Vaihtuvuus työntekijöissämme lienee samaa luokkaa kuin alalla muutenkin”, Närhinen toteaa. ”Joskus fyysinen rajoite voikin osoittautua suuremmaksi kuin on ajateltu. Ja joku voi huomata, että siivoaminen ei ole hänen juttunsa – mihin me sanomme, että sehän on arvokas tieto, ei mennyt työsopimus hukkaan!”

Vaikka Närhisellä ja Sundvallilla ei matkailualan koulutusta ollutkaan, ahkera matkaaminen oli opettanut heille, millainen hyvän hostellin tulee olla. Erityisen tärkeää on helppous ja sujuvuus: he päättivät, että heidän majataloonsa asiakas voi saapua mihin aikaan hyvänsä, ovikoodit lähetetään tekstiviestillä ja sähköpostilla. Vaikka yöllä vastaanotossa ei ole väkeä, on numero, johon voi soittaa aina.

Toinen tärkeä asia on esteettisyys. Närhinen ja Sund­vall päättivät, että Myö Hostel olisi paikka, jossa silmä voisi levätä. Töölöläinen suunnittelutoimisto Rune & Berg Design loi heidän kanssaan paikan ilmeen, jonka teema on Suomen ympäri. Kerrokset on nimetty Konnevedeksi, Keikoksi, Käpyläksi ja Kutturaksi. Kalusteet ovat pääosin kierrätettyjä, mutta vuoteet petivaatteineen ovat upouusia, sillä jos asukas nukkuu huonosti, ei mikään muukaan miellytä häntä.

Ja erityisen tärkeätä on tietysti siisteys.

”Voin kyllä sanoa, että meillä on supersiistiä”, Närhinen toteaa nauraen. ”Kun kierrän Suomea, minulla ei ole yleensä mutisemista hostellien siisteydestä, mutta hotelleista ihan sikana. Jos vuoteesta lähtee yöllä aluslakana irti, se on kauhea epäonnistuminen. Tykkään jättää arvosteluja, kuten toivon että meillekin jätetään.”

Myö Hostelin alakerrassa on modernin mummolan mieleen tuova olohuone, jossa on kirjoja ja elokuvia asiakkaiden iloksi. Siellä voi oleilla muiden asukkaiden kanssa tai kokata yhteisessä keittiössä. Myö kutsuukin itseään sosiaaliseksi ja yhteisölliseksi hostelliksi.

Silti Närhinen haluaa painottaa suomalaisille yhtä asiaa.

”Täällä ei tarvitse sanoa kenellekään yhtään mitään”, hän kertoo. ”Saa vaikka jurottaa omassa huoneessaan. Meille kaikki käy.”

Hostellin aloitettua toimintansa Närhisen oma matkaaminen on jäänyt vähemmälle, mutta edeltävästä vuosikymmenestä hän on viettänyt tien päällä niin suuren osan kuin mahdollista.

Aina Suomessa ollessaan hän ahkeroi mahdollisimman paljon pätkätöitä, jotta pystyi vuoden aikana tekemään viisikin matkaa, joista pisin oli useiden kuukausien mittainen. Hän matkusti milloin Sundvallin kanssa, milloin äitinsä tai sisarustensa tai ystäviensä kanssa, joskus yksin.

Matkailuinnon sytytti lukioaikainen vaihto-oppilasvuosi Brasiliassa. Närhinen kertoo kokemuksen muuttaneen hänen elämänsä suunnan: sitä ennen hän oli haaveillut tulevansa toimittajaksi, mikä oli korvannut varhaisemman haaveen lentoemännän ammatista. Brasiliassa hän näki arkea ensimmäistä kertaa muualla kuin Suomessa, ja se oli hänestä sekä hirveätä että kiehtovaa.

”Vaihto-oppilasvuosi näytti minulle, mitä reissut pahimmillaan ja parhaimmillaan ovat”, hän kertoo. ”Kun joutuu kohtaamaan asioita ja ihmisiä ilman omia turvaverkkoja, se kasvattaa. Kun palasin Suomeen, pussailin maankamaraa ja ajattelin, etten enää ikinä lähde täältä minnekään. Mutta vahinko oli jo tapahtunut.”

Samalla Närhinen rakastui Latinalaiseen Amerikkaan. Häntä viehättivät portugalin ja erityisesti espanjan kieli. Ilmasto oli pitkälti kuin mittatilaustyönä häntä varten tehty. Hän halusi kokea eri maissa erilaisia asioita, ja pitkien matkojenkin tekeminen oli mukavaa ja helppoa.

Vaihto-oppilasvuoden aikana Brasilian kulttuuriin muodostui syvällinen suhde, ja samalla hän tajusi miten erilaisia Väli- ja Etelä-Amerikan maat ovat keskenään.

Erityisesti Närhinen on innostunut Väli-Amerikassa sijaitsevasta Guatemalasta. Hänen rakkautensa siihen syntyi jo etäältä, lehdistä ja verkossa nähtyjen kuvien kautta.

Noin 17 miljoonan asukkaan Guatemalan luonto näytti huikealta – kaikki ne tulivuoret, kraatterijärvet ja viidakot. Ihmiset suosivat vaatteissaan syviä ja intensiivisiä värejä, joita hän rakasti. Närhinen aloittikin maahan hullaannuttuaan kampanjan, jossa yritti jopa t-paitoja painattamalla houkutella ystäviään lähtemään mukaansa Guatemalaan.

Hän on vieraillut maassa nyt neljä kertaa.

”Monet Guatemalan luontokohteet ovat aika vaikea­pääsyisiä paikkoja”, Närhinen kertoo. ”Mutta kun perille saapuu, näkymät ovat aivan häkellyttäviä. Kun näin ensimmäistä kertaa Atitlánjärven, se oli melkein uskonnollinen elämys. Guatemalassa on myös paljon mayapyramideja ja -temppeleitä viidakon keskellä, mutta ei yhtä paljon turisteja kuin Meksikossa. Kun menee aamun ensimmäiselle opastetulle kierrokselle Tikalin temppeliin, tunnelma on seesteinen ja historia käsin kosketeltavaa.”

Maailmassa riittää paikkoja, joissa hän haluaisi käydä. Närhistä kiehtovat Australian erämaat, Afrikan safarit sekä mahdollinen aikuisopiskelu Kanadassa. Kun hänelle tulee 40 ikävuotta täyteen, hän haluaa lähteä katsomaan ping­viinejä. ­Iranista hän haaveilee samalla tavalla kuin aikanaan Guatemalasta: inspiraatio syntyi lehdestä luetusta jutusta.

Myö Hostel pitää Närhisen entistä enemmän Suomessa, mutta se ei ole hänestä vain huono asia. Ja yhä on tilaa myös impulsiiviselle matkustamiselle: tätä juttua tehtäessä Närhinen päätti lähteä nopeasti Valenciaan. Espanja on hänelle jo entuudestaan tuttu ja hyvin rakas.

”Totta kai ilmastokriisi vaikuttaa minuunkin”, Närhinen summaa. ”Tulevaisuuden ilmiöitä ovat lähimatkailu ja harkitut ulkomaanmatkat. Vietin kesälomani Virroilla, ja se oli ihan mahtava paikka. Eikä Helsinkiä parempaa kaupunkia maailmassa ole.

Juttu on julkaistu Mondo-lehdessä syksyllä 2019.

Jenny Närhinen

34-vuotias matkailu­alan yrittäjä, joka perusti 33-vuotiaan ystävänsä Maiju Sundvallin kanssa hostellin. Kumpikin on opiskellut Jyväskylässä sosionomiksi.

Julkaistu: 15.7.2020
Kommentoi »