Image

Masennus teki kirjailija Pauliina Vanhatalosta tunnetun, mutta nyt hän aikoo lopettaa omasta elämästään kirjoittamisen

Masennus teki kirjailija Pauliina Vanhatalosta tunnetun, mutta nyt hän aikoo lopettaa omasta elämästään kirjoittamisen
Pauliina Vanhatalon työhuoneessa syntyy neljää kirjallisuudenlajia, mutta hänen sisäänheittotuotteensa on masennus.
Julkaistu: 11.11.2021

Viisi vuotta sitten oikeastaan kukaan ei tiennyt Pauliina Vanhatalosta juuri mitään.

Toki hänen nimensä tunnettiin Suomen pienissä kirjallisissa piireissä. Olihan Vanhatalo julkaissut tuohon mennessä jo kuusi kirjaa. Omalla nimellä julkaistut romaanit saivat enimmäkseen myönteisiä arvioita ja palkintoehdokkuuksia. Kahta Veera Vaahtera -salanimellä julkaistua viihderomaania taas oli myyty mukavasti. Apu­rahojakin oli riittänyt.

Ilman Finlandia-palkintoa tai tv-uraa useimmat kirjailijat jäävät silti suurelle yleisölle tuntemattomiksi. Mutta sitten kävi niin, että Vanhatalo masentui. Virallisesti se tapahtui maaliskuun yhdestoista päivä vuonna 2014. Silloin hän käveli sisään psykiatrin vastaanotolle 35-vuotiaana raahelaisena kirjailijana sekä perheenäitinä ja palasi muutama tunti myöhemmin kotiin mielenterveyspotilaana.

Pohjimmiltaan juuri sen takia lukijat tietävät nyt, millä tavalla Vanhatalo riitelee miehensä kanssa, miten vaikeaa äitiys hänelle on ja miten hän kadehtii psykopaatteja, koska ei jaksaisi kokea niin paljon tunteita.

Ennen diagnoosia Vanhatalo oli aina ajatellut, ettei hänen omassa elämässään ole mitään kerrottavaa, sillä se oli niin tavallista. Masennuksesta kirjoittaminen kuitenkin tuntui terapeuttiselta. Vanhatalo teki ensimmäiset muistiinpanot aiheesta bussissa matkalla kotiin psykiatrin vastaanotolta. Nyt hän on julkaissut jo kolme omaelämäkerrallista, esseemäistä nonfiktioteosta. Ne tekevät tavallisesta elämästä radikaalia, ja siksi Vanhatalosta on tullut ilmiö. Kirjoittaapa hän keski-ikäistymisestä, introvertin ihmisen vanhemmuudesta, empatian ylikorostumisesta nykykulttuurissa tai ilmastoahdistuksesta, ovat havainnot kipeän tarkkoja ja sävy itseironisen lakoninen.

Vanhatalo paljastaa, jäsentää ja kieltäytyy selviytymis­tarinan helposta muodosta: hänen masennuskirjassaan ei noin vain palata tavalliseen elämään entistä vahvempana.

Muutama kuukausi sitten toimittaja ja somevaikuttaja Laura Friman tägäsi Pauliina Vanhatalon Instagram-stooriinsa. Stoorissa oli kuva Toinen elämä -teoksesta (se on Vanhatalon omaelämäkerrallisessa trilogian osa kaksi) ja saate: ”Suosittelen lämpimästi tätä kirjaa. Mutta varoitus: voi johtaa avioeroon.”

Minä en ole eronnut Vanhatalon kirjojen takia, mutta ne ovat ilman muuta tehneet vaikutuksen. Nyt olen kuitenkin lukenut lehdestä, että viime keväänä ilmestynyt Tuntemani maailma on Vanhatalon omaelämäkerrallisista kirjoista viimeinen. Omasta elämästä kirjoittaminen on nyt loppu. Se oli minulle lukijana järkytys, samoin tämän julkaisun päätoimittajalle. Juuri siksi olen nyt matkustanut Suomen puoliväliin kysymään, voisiko Vanhatalo vielä harkita asiaa. Jos edes yksi nonfiktiokirja vielä? Ei sillä, ettenkö tykkäisi Vanhatalon romaaneistakin, mutta niitä on vaikeampi peilata omaan elämään...

Olin ajatellut, että pyyntö olisi kirjailijan mielestä huvittava, kenties imartelevakin.

Olen väärässä.

Raaheen ei tulla noin vain.

Junamatka Helsingistä kestää viitisen tuntia, ja lähin asema sijaitsee Vihannissa, 40 kilometrin päässä Raahen keskustasta. Sieltä pääsee normaalisti köröttelemään perille bussilla, mutta eipä pääse kesällä 2021. Koronan takia bussivuorot on peruttu. Onneksi kyyti järjestyy paikallisen asukkaan autossa. Matkalla on aikaa ottaa puheeksi kaupunkiin tulon syy.

”Ovatko raahelaiset ylpeitä Vanhatalosta?” kysyn kuljettajalta.

”Eihän se ole Raahesta alunperin”, hän vastaa.

Niinpä tietysti. Pikkukaupungissa kaikkien taustat ovat tiedossa, ja muualta muuttanut on vieraspaikkakuntalainen pitkään, jos ei aina. Vanhatalo on asunut täällä perheineen vasta kahdeksan vuotta.

Se toki lasketaan hänen edukseen, että puoliso on alku­peräinen raahelainen.

Raahen sijaan Pauliina Vanhatalo on syntynyt Oulussa ja kasvanut vielä pohjoisemmassa, Keminmaalla. Siellä hän kirjoitti aikanaan paikallisesta lukiosta yhdeksän laudaturia, joka oli silloinen Suomen ennätys. Kun häneltä kysyttiin, miten se oli mahdollista, tuore ylioppilas kommentoi tulosta Helsingin Sanomille seuraavasti: ”Kun mie teen jotain, niin teen sen sitten.”

Ei siis yllätä, että Vanhatalo on valmistautunut myös haastatteluun.

Vanhan puutalon pihalla on kaunista ja hiljaista. Tuuli leyhyttelee leppoisasti syreenipensaan oksia kasvihuoneen yllä. Koira on viety piharakennukseen, pois häiritsemästä, ja kuistin pöytä katettu valmiiksi. Mehu- ja vesikannussa kilisevät jääpalat. Keksit ja viinirypäleet on aseteltu sievästi omiin kuppeihinsa. Viereiselle terassituolille Vanhatalo on koonnut pinoihin tuotantoaan – jos toimittajalta sattuisi joku 15 teoksesta tai suomennostyöstä puuttumaan. Myös aurinkovarjo on huomaavaisesti levitetty pöydän ylle, sillä meneillään ovat kesän läkähdyttävimmät helteet.

Ja siinä, varjon alla, istuu kirjailija Vanhatalo. Hän selvästi odottaa värikkäässä kesämekossaan haastattelun alkamista.

”Hei vaan! Löysitkö hyvin perille?” Vanhatalo kysyy, nousee ylös ja hymyilee, varovaisesti.

Tähän asti on voinut valmistautua, mutta nyt häntä hieman hermostuttaa, sen hän itse kertoo myöhemmin useaan otteeseen. Kyllä sen elekielestäkin jo huomaa.

Aloitetaan siis. Normaalien alkupuheiden jälkeen esitän omasta mielestäni hauskan pyyntöni: Eikö nonfiktiokirjoja olisi mahdollista saada vielä lisää?

Vanhatalo hätkähtää kysymystä hieman.

”Ihan liikuttava ajatus. Kiitos vaan.”

Ilme ei kuitenkaan näytä erityisen liikuttuneelta. Tai edes huvittuneelta.

Ennen kuin Pauliina Vanhatalosta tuli kirjailija, hän oli sitä, mitä lähes kaikki tulevat kirjailijat ovat: innokas lukija. Vanhatalo kuvailee lounaislappilaista lapsuudenperhettään eri lähteissä – ja tässäkin haastattelussa – monenlaisilla sanoilla. Niitä ovat muun muassa ”onnellinen”, ”tavallinen” ja ”avaran kristillinen”. Hänellä oli kolme sisarusta, ja perheen olohuoneessa oli koko seinän peittävä kirjahylly.

Vanhempien ammatteja hän ei halua kertoa julkisesti.

”Ei niissä mitään salaista ole, mutta kun he eivät ole julkisuuden henkilöitä eivätkä sellaisiksi halua”, kirjailija muotoilee ja siristelee silmiään auringossa. Hän pyytää myös, että lapsia tai pihalla käväisevää anoppia ei otettaisi osaksi artikkelia.

Palataan sen sijaan vielä hetkeksi menneisyyteen.

Vanhatalo oli alusta alkaen hyvä koulussa. Sen lisäksi hän harrasti, vimmatusti. Vapaa-aikaan kuului muun muassa naisvoimistelua, balettia, partiota, posliininmaalausta, pianon- ja kanteleensoittoa, kuoro- ja yksinlaulua. Ja tietenkin kirjoittamista ja lukemista. Aika ei tahtonut riittää kaikkeen, mutta harrastusten hylkääminen tuntui pienestä Pauliinasta raskaalta.

Sehän tarkoitti, että jossakin asiassa ei voinut enää tulla paremmaksi, ottaa sitä osaa maailmasta haltuun.

Erityisen sosiaaliseksi Vanhatalon nuoruutta ei voi kuvata. Kun hän kirjoitti sensaatiomaisen ylioppilastuloksensa, hän kertoi toimittajalle, että ”oon aatellu, että se riittää, kun kavereita näkee koulussa”.

Omaelämäkerrallisten kirjojen perusteella kavereita ei tosin kovin paljon ollut. Jotkut lapset koulussa kutsuivat Vanhataloa pilkkanimellä humanoidi.

Vaikka Vanhatalon hyvä lukupää tunnettiin, ylioppilastulos yllätti kaikki. Haastattelupyynnöt olivat tuoreesta abiturientista vaivaannuttavia. Ennen kaikkea laudaturit tuntuivat langettavan hänen päälleen massiivisen suuria odotuksia. Monet pitivät itsestäänselvänä, että hän saavuttaisi elämässään merkittäviä asioita tai pyrkisi ainakin vaikka politiikkaan. Kunniakirjoja, kirjeitä, ruusuja ja yhteydenottoja tulvi joka puolelta Suomea. Vanhatalo valittiin Vuoden peräpohjalaiseksi. Esa Saarinen kutsui hänet ensin lounaalle ja sitten Kyproksen-seminaariinsa.

Vanhatalo ei mennyt.

Hänelle oli jo tuolloin selvää, mitä hän halusi. Hän halusi kirjoittaa.

”Niin sitten mä kirjoitin niitä käsikirjoituksia. Olikohan se kolmas, jota aloin tarjota kustantamoille. Ja viides meni läpi”, Vanhatalo muistelee.

”Siinä vaiheessa sä olit opiskellut jo luovaa kirjoittamista yliopistossa, eikö niin?” kysyn.

”Tää on niin outoa, kun sä tiedät asioita!”

Vanhatalo sanoo, että hänellä ei ole kokemusta tällaisesta haastattelusta, jota tehdään useampana päivänä. Yleensä toimittajat kysyvät kuulemma aina samat asiat. Millainen kirjailijan työpäivä on (vaihteleva), miten hän alkoi kirjoittaa (hyvin nuorena), miten läheiset suhtautuvat omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen (kannustavasti). Monet kuulemma kehuvat Vanhataloa rohkeaksi. Se on hänestä outoa.

”Minähän olen hyvin konflikteja välttelevä, hiljaista ja sisäänpäinkääntynyttä elämää viettävä ihminen.”

Se voi olla totta, mutta toisaalta Vanhatalo on tehnyt elämässään isoja ratkaisuja nopeasti – niin, joku sanoisi rohkeasti. Hän oli raskaana neljän kuukauden päästä seurustelun alkamisesta. Hän (nimenomaan juuri hän) päätti ostaa tämän 1850-luvulta peräisin olevan, suuren remontin tarpeessa olevan puutalon vartin kuluttua asuntonäytön alkamisesta. Otti muutama vuosi sitten lemmikin hetken mielijohteesta. Siitäkin olemme saaneet lukea omaelämäkerrallisista kirjoista. Mutta saisiko Roku-koiran tavata ihan livenä?

Se sopii. Vanhatalo päästää Rokun piharakennuksesta kuistille tervehtimään. Se vaikuttaa tyypilliseltä lapinkoiralta, eli mukavalta. Vanhatalo sanoo, että helle väsyttää pörheää eläintä, siksi viileä piharakennus on sille kuumalla hyvä paikka.

”Mutta vein minä sen sinne senkin takia, kun tämä haastattelu hermostutti. Ja Roku tarvitsee minulta sitä, että olen levollinen. Se herkästi tulkitsee eleitäni ja alkaa puolustaa minua, jos vaikutan pelokkaalta.”

On monia syitä, miksi kirjailija saattaa nousta ilmiöksi tai olla nousematta. Toimittaja ja kirjallisuuskriitikko Noora Vaarala kirjoitti muutama vuosi sitten Jotkut taas väittävät -antologiaan artikkelin, jossa hän pohti, miksei Pauliina Vanhatalosta ole tullut Riikka Pulkkisen veroista koko kansan suosikkia, vaikka molemmat ovat kotoisin pohjoisesta, debytoineet miltei samaan aikaan ja vaikka Vanhatalo on Vaaralasta ”vähintään Pulkkisen veroinen kertoja”.

Niin, miksei? Yhtä tai oikeaa syytä ei tietysti ole olemassa, mutta mietitäänpä. Riikka Pulkkinen on pohjoisista sukujuuristaan huolimatta nykyään helsinkiläinen, siinä missä Pauliina Vanhatalo asuu Raahessa, kaukana kulttuuripiireistä ja etelän mediasta. Riikka Pulkkisen esikoisromaanissa oli paitsi kaunista kerrontaa, myös kohua herättänyt aihe: opettajan ja nuoren tytön seksisuhde. Pauliina Vanhatalon esikoisromaani taas kertoi koulutyttöjen porukasta ja kiusaamisesta, joka johtaa traagiseen lopputulokseen. Suvi Ahola moitti kritiikissään sen loppuratkaisua kliseiseksi, siinä missä Antti Majander hehkutti Pulkkisen esikoista estottomasti samassa julkaisussa.

Uudet nimet kirjallisuuden kaanoniin valitaan yleensä juuri esikoisvaiheessa. Siksi ensimmäisen kirjan vastaanotolla on väliä, ja erityisen paljon väliä on tietysti maan suurimman sanomalehden arviolla. Kyynikot sanoisivat, että väliä on myös kirjailijan naamakuvalla siinä arvion vieressä (eikä pelkästään naiskirjailijoiden kohdalla), ja nykyään tietysti hänen someseuraajiensa määrällä.

Tärkeintä kirjoissa on kuitenkin sisältö. Pauliina Vanhatalo kirjoittaa vastaansanomattoman taidokkaasti rakennettuja, hienovireisiä romaaneja. Ehkä juuri se on pohjimmiltaan este niiden suuren suosion tiellä. Vanhatalo ei kuvaa dramaattisia, suuria tapahtumia tai historian mullistuksia, ei sisällytä kirjoihinsa kovin paljon seksiä tai väkivaltaa eikä loihdi lukijan eteen pateettisia selviytymistarinoita. Hänellä ei ole kirjoissaan myöskään erityistä poliittista agendaa.

Hän vain keksii tarinoita – ihan kuin kirjallisuus ei olisi koko ajan enemmän ja enemmän identiteettipolitiikkaa, brändimarkkinointia tai pitkitettyä nuoruutta elävien kaupunkilaisten itsensä etsimistä tai toisten tölvimistä autofiktion suojissa.

Vanhatalo sanoo itse, että häntä kiinnostaa romaanien tekemisessä enemmän sisäinen kuin ulkoinen draama.

”Siinä missä joku muu ottaisi dramaattisesta kohtauksesta kaiken irti, minua kiinnostavat enemmän asiat, mitä tapahtuvat sitä ennen ja sen jälkeen. Olen hirveän kiintynyt sävyihin ja olemisen tiloihin.”

”Mutta voihan se olla, että jos mun uran alku olisi ollut jotenkin näyttävämpi...jos olisin saanut maineen Suomen suurimpana ajattelijana, niin ehkä tilanne olisi sitten ollut erilainen. Mutta kyllä mä aika rauhassa olen saanut tehdä näitä kaikkia lomittain ja yhtä aikaa.”
Pauliina Vanhatalo

Se näkyy kaikissa Vanhatalon teksteissä mutta ennen kaikkea hänen ”vakavissa romaaneissaan”, kuten kirjailija itse niitä kutsuu. Mutta ne eivät tietysti ole hänen ainut lajinsa. Vanhatalo on nykyään oikea moniottelija. On romaanit, sitten erikseen viihderomaanit, paljon puhuttu nonfiktio ja suomennokset. Yhden lastenkirjankin hän on tehnyt, ja näytelmän, jota ei tosin koskaan esitetty. Seitsemäs Veera Vaahtera -salanimellä ilmestyvä viihdeteos on ilmestymässä parin viikon päästä. Miltä se tuntuu?

”No, sehän on sikäli tosi kiva ja helppo julkaisuprosessi, että Vaahterat eivät herätä mitään stressiä arvioista. Koska niitä ei siis tule, koskaan.”

Tuota, eikö tuo ole pikemminkin hieman surullista kuin kivaa?

”Nyt pitäisi toki edunvalvontamielessä sanoa, että joo. Totta kai siinä on kevyt misogynian tuulahdus, että dekkareita arvioi­daan, mutta chick littiä ei. Se hahmotetaan edelleen lähinnä naisten romanttisena hömppänä...” Vanhatalon lause jää kesken, sillä hän pudottaa viinirypäleen sisään mekon kaula-aukosta.

”Tää on kyllä nyt todella tämmöinen Veera Vaahtera -hetki!”, kirjailija purskahtaa viinirypälettä metsästäessään.

Vanhatalo alkoi tehdä viihdettä neljän vakavan romaanin jälkeen. Korvaamaton-romaanin aiheena olivat kohtukuolemat ja kärsimyksen korvaaminen oikeudessa. Sen tekeminen ja taustatyö oli Vanhatalolle, pienten lasten äidille, henkisesti raskasta. Siksi hän päätti, että tekisi seuraavaksi jotain, mistä tulisi hyvä mieli. Syntyi ajatus Veera Vaahterasta.

Joskus kollegat ja toimittajat ovat kysyneet, hävettääkö viihteen tekeminen. Se on Vanhatalosta vähän outo kysymys.

”Mutta voihan se olla, että jos mun uran alku olisi ollut jotenkin näyttävämpi... jos olisin saanut maineen Suomen suurimpana ajattelijana, niin ehkä tilanne olisi sitten ollut erilainen. Mutta kyllä mä aika rauhassa olen saanut tehdä näitä kaikkia lomittain ja yhtä aikaa.”

On toisen päivän aamu Raahessa. Tällä kertaa istumme piharakennuksen kuistilla. Samat keksit ja viinirypäleet ovat samoissa kulhoissa. Vanhatalo ei kuulemma ole kiinnostunut ruoasta tai ruoanlaitosta, se rooli heidän perheessään on varattu puolisolle.

Tänään Vanhatalo ei vain odota haastattelun alkamista, vaan aloittaa puheen itse.

”Jäin vielä miettimään sitä pyyntöäsi tehdä lisää nonfiktiota. Se selvästi jotenkin... häiritsi tasapainoani.”

Vanhatalo selittää, että toiveessa oli monta asiaa, jotka häntä alkoivat vaivata. Kenties selvyyden vuoksi niistä kannattaa tehdä lista.

Vanhatalo ei pysty kirjoittamaan pyynnöstä yhtään mitään, ei edes onnittelukorttia. Jos hänelle sanotaan, että kirjoita tähän nyt joku kiva lause, hän menee aivan lukkoon. Sama pätee isommassa mittakaavassa.

Kirjailijasta myös tuntuu, että hän ei edes itse pysty päättämään, mistä hän kiinnostuu ja alkaa kirjoittaa. ”Pyydätte siis väärältä taholta! Jos mä etukäteen tietäisin, mistä aion kirjoittaa, niin eihän tässä työssä olisi mitään järkeä.”

Tämä ei ole asiakaspalveluammatti. Jos Vanhatalo kirjoittaisi sitä, mistä tulee eniten rahaa, niin ei hänen sitten oikeas­taan kannattaisi tehdä mitään muuta kuin Veera Vaahtera -kirjoja.

Pitkän puheenvuoronsa jälkeen Vanhatalo haluaa tähdentää, että hän ei ole loukkaantunut. Hän ymmärtää pyynnön kohteliaisuuden, imartelunkin. Mutta on myös niin, että Vanhatalolle ei ole ihan helppoa, että nonfiktiokirjoista tulee niin paljon enemmän palautetta kuin mistään muista hänen kirjoistaan.

”Huomaan, että kun tämä asetelma toistuu kerta toisensa jälkeen, siitä tulee voimakas puolustusreaktio. Rupean miettimään Tove Janssonia ja muumeja ja hänen taidettaan... En toki ole Tove Jansson, mutta pystyn samastumaan siihen tunteeseen, että voi olla raskasta, jos itselle tärkeä osa siitä työskentelystä jää sivuun.”

Ei Vanhatalo ajattele, että lukijat tai kirjallinen kenttä kohtelisivat häntä kaltoin. Tosiasia vain on, että palautteen tai yhteydenottojen määrässä omaelämäkerralliset teokset ovat omassa luokassaan.

”Välillä minusta tuntuu, kuin oman työni sisällä olisi useita eri kirjailijoita. Niin sitten kun yhtä heistä nostetaan, toiset tyypit seuraavat vierestä vähän hämmentyneinä.”

Omaelämäkerrallisuus on vahvasti 2000-luvun juttu. Esseet, autofiktio, oman elämän tarinallistaminen. Ei siis ole ihme, että Vanhatalon runsaasta tuotannosta juuri nonfiktiokirjat ovat saaneet monet innostumaan. Mutta kyllä kirjailijaa silti vähän ärsyttää, että huolella rakennetut romaanit jäävät vähemmälle huomiolle.

”En halua kenenkään lukemista lähteä moralisoimaan, mutta onhan se minämuotoinen kerronta aika helppoa. Mutta nyt olen sanonut kaiken, mitä ajattelin tästä.”

Kuuntelemme tuulta syreenipensaassa. Vanhatalon olemus on jännitteinen. Hänen äänensä värisee välillä. Lauseiden muotoilu kestää, niitä ei huvikseen heitellä.

”Minulle kirjoittamisesta puhuminen on vaan jotenkin hirveän intiimiä”, kirjailija tunnustaa.

Kysymys on isoista asioista, ehkä Vanhatalon elämässä kaikkein isoimmista. Hän ajattelee, että kirjoittaminen on aina ollut tunne-elämän keskiössä. Elämässä siis menee hyvin, jos kirjoittaminen sujuu hyvin.

Siinä mielessä omaelämäkerrallinen kirjoittaminen aloitti uuden jakson elämässä. Oman arjen, perheen ja kokemusten käyttäminen materiaalina muutti elämää, auttoi havannoimaan ja tutkimaan sitä uudella tavalla. Ja olihan siitä käytännön hyötyäkin. Masennus on aiheena napakka, ja monet masentuneet kaipaavat vertaistukea. Vanhatalo epäilee, että juuri siksi Keskivaikeaa vuotta luetaan edelleen niin paljon, ja juuri siksi siitä tulee paljon palautetta.

”Sehän on sitten johdattanut monet lukijat mun muiden kirjojen pariin. Masennus on vähän niin kuin mun sisäänheittotuote.”

Ja on myös niin, että vaikka Vanhatalo vastustaa selviytymistarinoita, hänen nonfiktiotrilogiansa alkaa masennuksesta ja päättyy terapiaan, ehkä myös jonkinlaiseen seestymiseen. Ne kysymykset, jotka trilogian alussa ovat nousseet pintaan, ovat saaneet jonkinlaisen päätöksen – tai ainakin Vanhatalosta tuntuu, että hän on nykyisessä elämänvaiheessaan käyttänyt itsensä materiaalina tyhjiin. Seuraavaksi hän haluaa kokeilla, miten nonfiktion keinoja voisi hyödyntää romaanin tekemisessä.

Katsotaanpa numeroita. Pauliina Vanhatalo on tehnyt kirjailijan työtä päätoimisesti 17 vuotta. Sinä aikana hän on kirjoittanut kuusi ”vakavaa romaania”, seitsemän viihderomaania, kolme nonfiktiokirjaa ja yhden lastenkirjan. Hän on myös suomentanut neljä teosta, Deborah Levyä ja Rebecca Solnitia. Niin, ja istunut erilaisissa kirjallisuustoimikunnissa, kirjoittanut kolumneja moniin lehtiin, opettanut luovaa kirjoittamista ja johtanut puhetta Oulun kirjailijaseurassa.

Miten sellainen onnistuu?

Lähipiirin tuella. Ja kun Vanhatalon lähipiiristä puhutaan, on yksi hahmo ylitse muiden. Hänen puolisonsa, Tatu Hirvonen. Tämä on alusta asti uskonut vaimoonsa, ottanut päävastuun lastenhoidosta ja talon remontista, hylännyt oman uransa apurahatutkijana ja kouluttautunut uudelleen lastentarhanopettajaksi, jotta edes toisella osapuolella pariskunnasta olisi aina varmat tulot.

Ei taida olla ihme, että Vanhatalon ääni värisee silloinkin, kun hän puhuu puolisostaan. Erityisesti siitä, miten tämä on mahdollistanut sen, että vaimon kirjoittaminen on aina ollut elämän keskipiste.

”Onhan se edelleen aika harvinaista, että kirjailijanaisella olisi puoliso, joka asettaisi vaimon työn etusijalle. Siis että ei vain puheissa asettaisi vaan olisi valmis vaikka muuttamaan paikkakuntaa ja vaihtamaan ammattia. Eihän sellaista voi keneltäkään pyytää tai vaatia. En olisi yhtään niin hyvä taiteilijan puoliso itse”, Vanhatalo sanoo ja nieleskelee hieman.

”Niin, että olen minä todella onnekas. Olen saanut tehdä töitä ihan niin paljon kuin olen jaksanut.”

Nonfiktiokirjoissaan Vanhatalo kuvaa puolisoaan monella tavalla taitavana tyyppinä, melkein ihmemiehenä, joka hoitelee sekä lapset että remontin ja antaa vaimon potea milloin mitäkin kriisiä. Kuinka paljon se on vain valittu näkökulma, ehkä jopa liioittelua?

Taitaa olla aika kuulla toisenkin osapuolen näkemys. Soitan Hirvoselle pari viikkoa Raahen-matkan jälkeen. Tarina on välittömästi hyvin erilainen. Kun kysyn nonfiktiokirjoista, ei masennus nouse millään lailla edes puheeksi. Päinvastoin, Hirvosen mielestä tämä käänne vaimon uralla oli looginen ja odotettavissa.

”Mä ajattelen, että Pauliina oli jo pitkään mennyt sellaista kirjoittamista kohti. Hän oli kirjoittanut tosi hyviä kolumneja, ja sitten nää monet amerikkalaiset kirjailijat niin kuin Maggie Nelson ja Rachel Cusk innoitti häntä siinä. Ajattelen, että hän oli siinä kohtaa valmis tekemään jotain, mitä ei ollut ennen tehnyt. Ja minä olin tietysti tosi ylpeä siitä”, Hirvonen selittää.

Sinua ei siis haittaa, että joudut osaksi julkaistavaa tekstiä?

”Ei ollenkaan, minähän luen niitä kirjoja tosi mielellään! Tietysti Pauliina lähtee liikkeelle meidän elämästä, mutta tiedätkö, hän tavallaan kirjoittaa itsensä ulos siitä. Lopputulos on sitten vaan kirjallisuutta.”

Hirvonen ei myöskään suostu nostamaan itseään jalustalle sen takia, että on tukenut vaimonsa uraa. Hän sanoo, että aina kun Vanhatalo kertoo uudesta ideasta, hän innostuu ja sanoo, että tee ihmeessä.

”Sitten tietysti tulee joku torstai ja mua harmittaa, että en pääse melomaan. Mutta on Pauliinakin tosi epäitsekäs monessa asiassa. Se on perinyt sen vanhemmiltaan. Ne on semmosia tyyppejä, että kerran niille soitti joku aivan vieras ihminen, että teillä olisi kuulemma perunoita myynnissä. Eihän heillä ollut, mutta silti he heti sanoivat, että missä sinä asut, voidaan me käydä sulle perunoita tuomassa.”

Lopuksi Hirvonen kertoo pyynnöstä hänen ja Vanhatalon ensitapaamisen tarinan. Huomattavaa on, että hän kertoo sen miltei tismalleen samoilla sanoilla kuin Vanhatalo aiemmin kuistillaan. Kohtaaminen ajoittuu yliopistoaikoihin ja tapahtumapaikkana on jyväskyläläinen Vakiopaine-baari.

Hirvonen järjesti tuolloin pienen porukan kanssa Cuenta Cuentos -tarinankerrontaklubia, jossa kuka tahansa sai nousta lavalle ja kertoa juttuja. Vanhatalo näki hänet siellä kerran, mutta ensimmäisenä iltana ei tapahtunut sen kummempaa. Seuraavalla kerralla Hirvonen toi yksin paikalle saapuneelle Vanhatalolle tuolin, mutta tuolloin he eivät vielä jutelleet.

Hirvoselle jäi kuitenkin mieleen, että tuo ihminen pystyy olemaan baarissa yksin. Että hänellä on oma tilansa.

Muutaman kuukauden päästä klubi järjestettiin taas. Kesken illan Vanhatalo oli juuri menossa vessaan, kun joku tarttui hänen käteensä. Se oli Hirvonen. Hän sanoi, että on juuri menossa lavalle esittämään tarinan, joka on saanut innoituksensa sinusta, siis Vanhatalosta. Vanhatalo jäi kuuntelemaan, tietysti. Kun juttu oli ohi, Hirvonen käveli lavalta Vanhatalon luokse ja pyysi tätä treffeille.

Siitä asti he ovat olleet yhdessä.

Mutta millainen se tarina oli? Kumpikaan ei oikein muista. Vanhatalo sanoo, että oli niin jännittyneessä tilassa, ettei oikein pystynyt kuuntelemaan. Hirvonen taas epäilee, että juttu tuskin oli kummoinen. Kumpikin muistaa kuitenkin viimeisen lauseen.

Se kuului seuraavasti: ”...ja muu on valkoista kohinaa.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
2 kommenttia