Apu

Masennuksesta selviytynyt Hannu: ”Lukko aukesi vasta, kun sairastin koronan – tauti oli lievä, mutta vaikutus psyykeeni oli isompi juttu”

Masennuksesta selviytynyt Hannu: ”Lukko aukesi vasta, kun sairastin koronan – tauti oli lievä, mutta vaikutus psyykeeni oli isompi juttu”
Pahimmillaan Hannu Miettinen, 67, olisi halunnut hävitä pois. Masennus pakotti jäämään eläkkeelle, vaikka työvuosia olisi vielä ollut. Yllättävä kohtaaminen sai Hannun lopulta oivaltamaan, mistä monet hänen ongelmansa juontuivat.
Julkaistu: 4.1.2022

Kunpa haipuisin kuin usva päivän myötä pois. Näin ajattelin, kun istuin saunan portailla kesällä 2010. Ympärilleni levittäytyvä luonto oli kauneimmillaan, mutta en nähnyt värejä enkä kuullut lintujen laulua. Kaikki näytti harmaalta. Minulla oli diagnosoitu vakava masennus paria kuukautta aiemmin.

Olin eristäytynyt mökille, koska en sietänyt muita ihmisiä. Muiden puheet tuntuivat tyhjänpäiväisiltä. Miten he saattoivat keskustella Citymarketin tarjouksista, kun mieleni oli musta ja oloni pahempi kuin koskaan? En halunnut ottaa apua vastaan, en edes vaimoltani ja lapsiltani. He olivat rinnallani, mutta minä en pystynyt olemaan heidän rinnallaan.

Pahimpia olivat aamut. Oli kamalaa herätä uuteen päivään. Yö tarjosi minulle turvapaikan, sillä nukuin kohtuuhyvin ja ahdistukseni helpotti hetkeksi. Unia en enää nähnyt. Ne olivat kadonneet aikaa sitten, mikä kielii usein masennuksesta.

Masennus oli minulle kuitenkin aivan uusi asia. Koin, että se oli tullut juuri. Myöhemmin ymmärsin, että se oli tehnyt tuloaan monta vuotta.

Purskahdin lääkärissä itkuun ja sanoin, etten jaksanut mennä töihin. Tunsin, että olin sekoamassa.

Ennen sairastumistani työskentelin sosiaalityöntekijänä päihderiippuvaisten parissa. Työ oli kuormittavaa, mutta työ­narkomaanina haalin koko ajan lisää töitä.

Minulla oli myös terveyshuolia. Selkäni ja polveni oli leikattu. Lisäksi toista lastani kiusattiin koulussa. Se oli kaikkein raskain murhe. Kaikki tämä johti siihen, että kun kiusaamisen loputtua jännitys laukesi, minulle tuli sydämen rytmihäiriö.

Se katkaisi kamelin selän. Purskahdin lääkärissä itkuun ja sanoin, etten jaksanut mennä töihin. Tunsin, että olin sekoamassa. Ensin puhuttiin loppuun palamisesta, mutta sain masennustestistä niin kovat pisteet, että diagnoosi tarkentui vakavaksi masennukseksi.

En ollut itsetuhoinen – en vain olisi jaksanut jatkaa tuolloin toivottomalta tuntunutta taivaltani. Olin pudonnut pimeään, jossa räpiköin koko kesän. En halunnut, että kukaan näkisi alennustilaani. Siltä tapahtunut tuntui, vaikken hävennyt sairastumistani. Olin työni kautta oppinut, että masennus on tervettä reagointia kohtuuttomiin elämäntilanteisiin.

Ei ollut kuitenkaan helppoa viedä sairauslomatodistusta työnantajalleni. Minun piti kerätä voimia siihen monta päivää. Työpaikan portaissa vastaan tuli yksi asiakkaani. Kerroin hänelle, että jään sairauslomalle. ”Taidat olla masentunut”, hän sanoi. Tajusin, että paha oloni oli ollut muille ilmeisempää kuin itselleni.

Lapsena Hannu tahtoi kirjailijaksi. Pojan kuitenkin odotettiin jatkavan työtä maatilalla. Hannu tunsi itsensä huonoksi, kun ei pystynyt ­täyttämään odotuksia. Tunne seurasi läpi elämän. – Olin aina pelännyt tulevani hylätyksi, ja siksi tehnyt kaikkeni miellyttääkseni muita.

Ensimmäinen uni moneen vuoteen

Ensimmäisen välähdyksen toivosta toi ensimmäinen uni moneen vuoteen. Näin sen alkusyksystä. En muista siitä mitään, mutta muistan nähneeni unta. Se tarjosi jotain, johon tarrata huterasti kiinni.

Sain hoidoksi masennuslääkkeitä. Ne alkoivat vaikuttaa pikkuhiljaa. Hyödyin suuresti myös masentuneiden vertaistuki­ryhmässä käymisestä. Siellä tajusin, että omat ajatukset menevät sykkyrään, jos ei voi puhua kenellekään. Ihan kuin ajaisi liikenneympyrässä, josta ei ole ulospääsyä.

Työ oli harvoja asioita elämässäni, joissa olin pätenyt ja tuntenut tulleeni hyväksytyksi. Muuten olin aina tuntenut itseni muita huonommaksi.

Kun sairauspäiväni keväällä 2011 täyttyivät, psykiatri ehdotti minulle osatyö­kyvyttömyyseläkettä. Olin vasta 57-vuotias, mutta yllättäen eläkepäätös tuntui hyvältä. Minulla ei olisi voimia paiskia töitä kuten ennen, mutta voisin tehdä osa-­aikaista työviikkoa.

Se oli tärkeää, koska tykkäsin työstäni. Työ oli harvoja asioita elämässäni, joissa olin pätenyt ja tuntenut tulleeni hyväksytyksi. Muuten olin aina tuntenut itseni muita huonommaksi.

Kun palasin töihin vuoden sairausloman jälkeen, minua jännitti. Pärjäsin ihan hyvin, mutta oman elämäni suhteen olin edelleen kuutamolla. Muistissani on mustia aukkoja kahden seuraavan vuoden ajalta. Vähän aikaa sitten juttelin autoilusta pitävän poikani kanssa. En muistanut puoliakaan hänen silloisista autoistaan. Niin pihalla minä olin silloin.

– Olen pyrkinyt unohtamaan suorittamisen, pitää- ja täytyy-ajattelun. Loppujen lopuksi on aika vähän asioita, jotka täytyy tehdä, Hannu Miettinen sanoo.

Taustalta paljastui läheisriippuvuus

Loppuvuonna 2013 sain toipuneen paperit. Olin päällisin puolin hyvävointinen, mutta tosiasiassa olin ottanut vasta ensimmäisen askeleen paranemista kohti. Oivalsin tämän vuotta myöhemmin, kun sain päihdehoidossa olevalta kaveriltani kutsun tulla mukaan päihderiippuvaisten läheisille tarkoitettuun tilaisuuteen.

Siellä oli puhumassa läheisterapeutti. Tuntui kuin hän olisi puhunut minun elämästäni. Minäkin olin aina pelännyt tulevani hylätyksi, ja siksi tehnyt kaikkeni miellyttääkseni muita. Tällainen käytös on tyypillistä läheisriippuvaiselle.

Läheisriippuvuus voisi myös olla kytköksissä masentumiseeni. Ainakin se oli koko ajan hallinnut sen taustalla.

Aloin pohtia elämääni, lapsuudesta asti. Olin kasvanut maatilalla. Olin esikoinen, ja siihen maailmanaikaan oletettiin, että esikoinen jatkaa tilan pitoa. Koin oletuksen taakkana, etenkin kun yksi perheystävä aina meillä käydessään taputti minua päähän ja sanoi: mitäs nuori isäntä.

Hain hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista tietynlaisen toiminnan kautta. Tunsin, etten muuten kelvannut. Sama toistui, kun tapasin vaimoni. Olin hänelle mieliksi, jottei hän hylkäisi minua.

Minulla oli ihan erilaiset suunnitelmat. Tahdoin kirjailijaksi tai kirjallisuuskriitikoksi. Koin huonoa omaatuntoa, koska en halunnut täyttää enkä pystynyt täyttämään odotuksia.

Tunsin myös itseni huonoksi, kun kuuntelin isän kertomuksia hänen sodassa kuolleista veljistään. En koskaan kykenisi samanlaiseen sankaruuteen. Äidilleni pyrin olemaan mahdollisimman kiltti, koska hän itki herkästi ja itku ahdisti minua. Hain hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemista tietynlaisen toiminnan kautta. Tunsin, etten muuten kelvannut.

Sama toistui, kun tapasin vaimoni. Olin hänelle mieliksi, jottei hän hylkäisi minua. En esimerkiksi rohjennut suhteemme alkuvaiheessa sanoa, että tykkään pesäpallosta ja kalastuksesta, koska pelkäsin, että hän saisi siitä syyn jättää minut.

Kun lapsemme lensivät pesästä, muutuin kontrolloivaksi. Sekin on läheisriippuvuudelle tyypillistä. Pelko toisen menettämisestä saa ottamaan erilaisia rooleja.

Hannu Miettisen elämä on nyt aiempaa rennompaa.

Koronakokemus avasi lukon

En heti ymmärtänyt, miten mutkikas asia läheisriippuvuus on. Kuvittelin, että toipuisin siitä käymällä läheisille tarkoitetussa jatkohoitoryhmässä. Mutta eihän se niin mennyt. Toimin kuten ennenkin, vaikka tiesin, että olin saanut eväitä toimia toisin. Jokin lukko oli edelleen avaamatta.

Lukko aukesi lopullisesti vasta viime keväänä, kun sairastin koronan. Tauti oli fyysisesti lievä, mutta se, miten se vaikutti psyykeeni, oli isompi juttu. Eristyksissä ollessani mieleeni alkoi vyöryä ahdistavia asioita lapsuudesta asti.

Hyvä ystäväni ehdotti, että varaisin ajan tutulle läheisterapeutille. Kävin hänen luonaan puoli vuotta. Itseni vähättely ja ruoskiminen nousivat esiin. Koin yhä, ettei minusta ollut mihinkään. En kelvannut, ja olin tuomittu epäonnistumaan.

Olin ennen jees jees -mies, mutta olen opetellut sanomaan ei, jos koen, että jokin asia ei ole minulle hyväksi. Ehkä matkan varrella on kertynyt vähän viisautta.

Terapiassa opin puhuttelemaan ruoskijaa kuin kyse olisi ulkopuolisesta henkilöstä. Sanoin hänelle, että voit olla mitä mieltä olet, mutta minä tiedän, että kelpaan ja riitän kaikkine puutteineni.

Tämä on ollut toimiva työkalu, jonka avulla minusta on tullut itselleni armollisempi. Olen myös oppinut päästämään irti negatiivisista asioista ja keskittymään hyvään. Lisäksi tunnistan ahdistuksen merkit ja osaan rauhoittaa mieleni, jottei ahdistus pääse niskan päälle. Riittää, että teen hengitysharjoituksia.

Tällä hetkellä voin hyvin. Voin viimein olla oma itseni. Olen pyrkinyt unohtamaan suorittamisen, pitää- ja täytyy-ajattelun. Loppujen lopuksi on aika vähän asioita, jotka täytyy tehdä.

En ihan heti suostu kaikkeen, vaan mietin vastaustani yön yli. Olin ennen jees jees -mies, mutta olen opetellut sanomaan ei, jos koen, että jokin asia ei ole minulle hyväksi. Ehkä matkan varrella on kertynyt vähän viisautta.

– Minulla oli aina vastaukset ja ohjeet valmiina kaikkiin asioihin. Heittäydyin helposti marttyyriksi, jos vaimo ei heti kuningasajatukseni kuullessaan hypännyt ilmaan ja taputtanut käsiään, Hannu Miettinen muistelee.

Haluan panna hyvän kiertämään

Olen nyt ollut vanhuuseläkkeellä neljä vuotta. Osatyökyvyttömyyseläke muuttui automaattiseksi siksi, kun täytin 63. Teen edelleen hiukan töitä, vapaaehtoistyötä vertaisohjaajana ja kokemusasiantuntijana sekä keikkatyötä Pelastusarmeijassa. Ne ovat tärkeitä, koska saan auttaa muita.

Haluan panna vertaistuesta saamani hyvän kiertämään. Isoin oivallukseni tällä matkalla on ollut, ettei ihmisen pidä pärjätä yksin, vaan tarvitsemme muita ihmisiä. Pääni oli niin kova, että minun piti pudota polvilleni, jotta ymmärsin sen.

Eläkeläiselämä maistuu hyvältä. Liikun paljon luonnossa ja marjastan. Ruokavalioni on muuttunut terveellisemmäksi, ja bonuksena paino on pudonnut 25 kiloa. Masennuslääkitys on lopetettu. En pelkää masennuksen toistumista, koska minulla on työkaluja sen tunnistamiseen.

Sanonta ”tuttu helvetti on helpompi kuin vieras paratiisi” piti kohdallani kutinsa vuosikymmeniä, mutta enää en pelkää muutosta.

Asun nykyään yksin, sillä avioliittoni päättyi muutama vuosi sitten eroon. Olimme naimisissa 38 vuotta. Välit entiseen vaimooni ovat kuitenkin kunnossa.

Kun olin auttamassa häntä mökkitöissä, hän puhui pitkään elämästään. Saatuaan asiansa sanotuksi hän totesi, että olin kuunnellut häntä ensimmäisen kerran. Silloin tajusin, miten mahdottoman hankala kumppani olin ollut.

Minulla oli aina vastaukset ja ohjeet valmiina kaikkiin asioihin. Heittäydyin helposti marttyyriksi, jos vaimo ei heti kuningasajatukseni kuullessaan hypännyt ilmaan ja taputtanut käsiään. Vakavat asiat löin usein leikiksi, koska en osannut käsitellä niitä. On siinä ollut kestämistä.

Onneksi ihminen voi muuttua, missä iässä vain, kunhan antaa muutokselle mahdollisuuden. Sanonta ”tuttu helvetti on helpompi kuin vieras paratiisi” piti kohdallani kutinsa vuosikymmeniä, mutta enää en pelkää muutosta.

Kuljen silmät auki ja olen utelias uudelle. En aio palata siihen kuoppaan, josta olen noussut.

Viidesosa masentuu

  • Masennus voi puhjeta missä iässä tai elämänvaiheessa tahansa. Siihen sairastuu noin 20 prosenttia ihmisistä jossain vaiheessa elämäänsä.

  • Oireita ovat alakuloisuus, toimintakyvyn lasku, syyllisyyden ja toivottomuuden tunteet, univaikeudet, ruokahaluttomuus, alentunut kyky tuntea kiinnostusta tai mielihyvää sekä ajatukset kuolemasta.

  • Varhainen toteaminen ja hoidon aloittaminen on tärkeää, jotta masennus ei pitkity. Vähänkin vakavamman masennuksen jälkeen riski sairastua ­uudelleen on kohonnut.

  • Iäkkäistä 1–4 prosenttia kärsii masennuksesta. Ikä lisää fyysisiä sairauksia, mikä taas lisää riskiä sairastua vaikeaan masennukseen.

2 kommenttia