Puheenaiheet
Apu

Markus Pöyhönen elämän vuoristoradalla

Markus Pöyhönen elämän vuoristoradalla

Kun ex-pikajuoksija Markus Pöyhönen lopetti uransa huippu-urheilijana, edessä oli kova pudotus tavalliseen elämään. Vaikeinta oli se, ettei ollut enää porukan paras.
Teksti Eve Hietamies
Mainos

Eletään kesää 2008. Pikajuoksija Markus Pöyhönen osallistuu SM-viestiin ja voittaa, mutta se ei enää säväytä. Sisällä kaivertaa ajatus, että tämä on nyt nähty. Kisavietti on alkanut hiipua, voiton nälkä haihtua. Takana on ollut lukuisia vammautumisia ja jo pitkän aikaa mies on harjoitellut ja kilpaillut milloin mitäkin paikkaa varoen.

– Oli alkanut jo tulla ikää, kaikki junnasi paikoillaan eikä urheilusta saanut enää irti sitä, mitä halusi, Pöyhönen, 36, muistelee.

Uran lopettamispäätös oli kasvanut pikkuhiljaa. Vielä kesällä 2002 Münchenin EM-kisoissa Pöyhönen juoksi Euroopan neljänneksi nopeimmaksi, mutta kauden jälkeen ura alkoi olla rikkonainen juuri lukuisten vammojen takia.

– Pikajuoksu on kovaa hommaa. Kilpailuissa revitään elimistöstä kaikki irti ja treenipuolella etsitään kropasta koko ajan lisää tehoja. Loukkaantumisten takia en nähnyt enää mitään järkeä jatkaa. Miksi olisin, kun en pystynyt enää parempiin suorituksiin?

Kukaan ei varoittanut, että pudotus ammattiurheilun turvallisesta kuplasta tavallisten maailmaan saattaa olla kova.

Nuori ja komea hymypoika nousi menestyksensä huipulla median suosikiksi. Pöyhönen esiintyi paljon televisiossa: hän juonsi All Stars -tietokilpailua Viivi Avellanin kanssa, kilpaili Pelkokerroin-ohjelmassa ja osallistui suosittuun Tanssii tähtien kanssa -ohjelmaan, josta omien sanojensa mukaan onnistui tippumaan juuri hyvään aikaan: edessä oli lähtö Orlandoon maajoukkueleirille. Myöhemmin Pöyhönen oli yksi Nelosen Splash!-ohjelman uimahyppääjistä sekä mukana vetämässä TV5:llä Dieettiklubia.

– Suostuin kaikenlaiseen, tykkäsin heittäytyä erilaisiin juttuihin. Mutta koskaan en ollut oikein sinut julkisuuden kanssa. Mun on edelleen vaikeaa ottaa itsestäni kuvaa ja laittaa se sosiaaliseen mediaan.

– Joskus myönteinen julkisuus toimi laastarina. Muistan kerrankin, kun eräs pidempiaikainen suhde loppui. Heti sen jälkeen sain huomiota ja julkisuutta, mikä tuntui tietysti hyvältä ja nosti sen apeuden yläpuolelle. Valitettavasti olin naiivi ja aluksi uskoin, että kaikki ihmiset ovat hyviä ja haluavat vain hyvää.

Siitä asiasta tuli myöhemmin reilusti takkiin. Lopulta Pöyhösestä alkoi tuntua, että vaikka haluaisi auttaa muita, saa turpiinsa kuitenkin. Meni luottamus ihmisiin.

Urheilu-uran lopettaminen käänsi elämästä esiin nurjan puolen. Pöyhönen kertoo, että olikin yllättävän vaikeaa lopettaa jotain, jossa oli kokenut olleensa suhteellisen hyvä.

– Menin päivätöihin vain tajutakseni, etten ollutkaan enää porukassa se hyvä tai parhain, olin ainoastaan ok, siis keskitasoa. Myös julkisuus muuttui ja kuvio kääntyi. Vuosien positiivisen paukutuksen jälkeen alettiin kaivella negatiivisia asioita.

 Vuonna 2009 poliisi teki kotietsinnän, joka liittyi ex-tyttöystävän nostamaan kunnianloukkaussyytteeseen ja nettiin laitettuun vähäpukeiseen kuvaan. Poliisi löysi etsinnän yhteydessä steroideja, ja Pöyhöstä vastaan nostettiin syyte. Mies tuomittiin lievästä laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä 10 päiväsakkoon Helsingin käräjäoikeudessa maaliskuussa 2010.

– Sakkosumma oli 200 euroa eli niinkin pienestä asiasta nostettiin isot otsikot. Olin koko urani ajan antidoping-toimikunnan valvonnan alaisena, ja aina heidän tavoitettavissa. Urani oli puhdas.

Sitten otsikot nostettiin ulosottosotkuista. Suurin osa ulosotossa olevista, noin 100 000 euron maksuista koostuvat arvonlisä-, ennakko- tai jäännösveroista. Pöyhönen seurusteli myös  pitkään laulaja Sofia Sidan kanssa. Yhteiselo päättyi niin riitaisasti, että eroa puitiin myös lehdissä. Sofialla oli Markuksen selän takana salasuhde, ja petetyksi tuleminen satutti pahasti.

– Olisi tietysti pitänyt pitää omaa suutaan soukemmalla median suhteen, mutta kun sain puukkoa selkään halusin, että se puukottajakin saa skeidaa niskaansa.

Urheilu-uran jälkeistä harmaata aikaa kesti noin kolme vuotta.

– Nuorena ihmettelin, kun puhuttiin ahdistuksesta ja masennuksesta, en ymmärtänyt mitä se on. Sitten se iski omalle kohdalle. Koska olen lähtökohtaisesti positiivinen tyyppi, suistuin raiteilta. Kun kaikki alkoi kaatua päälle ja olisi pitänyt toimia, nostin kädet pystyyn ja annoin asioiden luisua.

Pikkuhiljaa asiat alkoivat korjautua. Yksi suurimpia, nostavia tekijöitä oli terve ja ehjä ihmissuhde järkevän, hyvän ihmisen kanssa. Sitten löytyi omalta tuntuva työ.

– Kolmisen vuotta sitten jouduin toteamaan, että hyviäkin ihmisiä on olemassa. Viimeisistä vuosista voin jo olla onnellinen.

Pöyhönen on kotoisin Vantaalta, mutta asuu nykyään Helsingissä kahden koiransa kanssa. Äiti työskenteli aikanaan Eduskunnassa keskustan eduskuntaryhmän kansliasihteerinä, isä useissa yrityksissä niin luottamustehtävissä kuin johtoportaassa. Isä siirtyi myöhemmin yliopistomaailmaan ja jäi hiljattain eläkkeelle Lappeenrannan teknillisen yliopiston rehtorin toimesta.

Kotona oli perinteiset arvot, kahta poikaa kannustettiin kouluttautumaan.

– Liikunnan löysin jo pienenä. Lapsena oli suorastaan vaikea pysyä paikoillaan, en todellakaan ollut siitä rauhallisemmasta päästä. Oli myös tosi siistiä olla kavereitaan nopeampi, Pöyhönen kertoo.

Kolmivuotiaana pojalle laitettiin isoveljen tavoin pikaluistimet jalkaan. Markus luisteli kuusitoistavuotiaaksi asti.

– Tykkäsin käydä kisaamassa ja harjoittelemassa, mutta halusin myös leikkiä kavereiden kanssa. Pikaluistelu oli pelkkää harrastelua. Oli kiva käydä jäällä ottamassa lähtöjä, mutta inhosin kylmyyttä ja pitkiä luistelumatkoja. Juokseminen oli helpompaa, nopeammin ohi.

Jo 8-vuotiaana hän voitti Helsingin koulujen välisen kisan sekä pituudessa että 60 metrin juoksussa ja herätti yleisurheiluseura Viipurin Urheilijoiden kiinnostuksen.

Yläasteen jälkeen Pöyhönen kävi Mäkelänrinteen urheilulukion ja siirtyi ammattikorkeakouluun lukemaan kansainvälistä markkinointia, mutta ehti tenttiä vähän yli puolet. Hän alkoi menestyä urheilijana.

– Tiesin olevani nopea, mutta pärjääminen tuli yllätyksenä. En asettanut itselleni rajoja, mutta en myöskään väittänyt itselleni, että minusta tulisi maailman huippu jossain lajissa – lähdin vain katsomaan, mihin pystyn. Minulla oli suhteellisen realistinen kuva sekä lajista että omista kyvyistä.

18-vuotiaana Pöyhönen oli 60 metrillä yksi Suomen nopeimpia, mutta vasta laivaston jälkeen hän alkoi miettiä, että juoksemista voisi kokeilla tosissaan. Hän nousi suomalaisen pikajuoksun huipulle 2000 Kouvolassa pidettyjen 22-vuotiaiden SM-kilpailujen jälkeen. Hän voitti 100 metrin juoksun.

Lahden eliittikisoissa 2001 Pöyhönen juoksi ajan 10,36. Tuota nopeammin oli hyväksytyissä olosuhteissa juossut suomalaisista vain Tommi Hartonen.

– Vuonna 2002 nimesin jossain haastattelussa tavoitteeksi EM-finaalin. Minulta kysyttiin, että mikä tavoite tuo muka on: kukaan 100 metrin suomalaisjuoksija ei ole sinne päässyt. Mutta sepä toteutui.

Kaudella 2002 Pöyhönen siirtyi Viipurin Urheilijoista Helsingin Kisa-Veikkoihin. Hänet valittiin sisäratojen EM-kilpailuihin Wieniin, jossa hän pääsi välieriin asti.

Kun näytöt alkoivat riittää tietylle tasolle, koulu sai jäädä. Miehelle aukesi mahdollisuus keskittyä vain urheiluun.

Kesällä 2002 Kalevan kisoissa Pöyhönen voitti 100 metrin juoksun Suomen mestaruuden ennätyksellään 10,23. Kesän lopussa Münchenin EM-kisoissa Pöyhönen sijoittui 100 metrillä viidenneksi, mutta kilpailun voittanut Dwain Chambers kärähti THG-steroidin käytöstä ja tulos mitätöitiin, jolloin Pöyhönen nousi neljänneksi.

Vuonna 2003 Markus Pöyhönen teki sisäratojen 60 metrin Suomen ennätyksen ajalla 6,58 ensin Helsingin Liikuntamyllyssä, sitten MM-kisoissa. Ennätystä ei ole vieläkään rikottu. Vietitkö kurinalaista elämää?

– Kyllä, mutta treenaaminen antoi hyvän fiiliksen. Sen lisäksi syöt laadukasta ruokaa, lepäät tarpeeksi, elämä on säännöllistä ja stressitöntä. Elin eräänlaisessa kuplassa. Toki koko ajan piti miettiä, miten saa enemmän tehoja irti ja välillä oli rikottava rutiinia. Kävin kavereiden kanssa ulkona, mutta olin usein kuskina.

– Parasta oli harjoittelun jälkeinen fiilis. Se on kuin huumetta, siihen jää koukkuun. Toisaalta taisin arvottaa itseäni vähän liikaa sen mukaan, miten harjoituksissa kulki tai miten kilpailuissa meni.

Tänään Pöyhönen toimii personal trainerina ja fysiikkavalmentajana. Hän on mukana yrityksessä, joka valmentaa ihmisiä Lean In Five Weeks Challenge -menetelmällä.

– Se on liikunta- ja hyvinvointihaaste, joka toteutetaan tietyllä sapluunalla. Ryhmän tuki on avainsana, jolla pääsee kesäkuntoon viidessä viikossa.

Pöyhönen alkoi hankkia tietoa jo oman kilpauransa aikana. Hän tutustui eri alojen huippuosaajiin ja pääsi heidän oppiinsa.

– Kävin personal trainer -koulutuksen vuosina 2006–07; opin ihmiskehosta ja siitä, mikä ihmistä liikuttaa. Sain näkemystä ja tietotaitoa. Mutta vasta viime vuonna aloin valmentaa enemmän.

– Tavalliselle ihmiselle tarvitaan aivan omat konstit, sillä tavoitteet ja lähtökohdat ovat eri kuin urheilijoilla. Kaikki lähtee itsestä. Pitää olla kipinä, jota voi tukea ja kasvattaa.

Hyvänä esimerkkinä työstään Pöyhönen kertoo asiakkaasta, joka oli väsynyt, stressaantunut ja ylipainoinen. Kun kaveri alkoi laihtua ja sai elämänhallinnan takaisin, se antoi niin paljon energiaa, että mies nosti yrityksensä kasvuun.

– Onhan se aina huikea tunne, kun joku äijäporukka tulee kiittämään hyvästä olosta. Etenkin kun ovat ikänsä ryypänneet, polttaneet, ylensyöneet ja kiirehtineet. Sitten olo alkaa muuttua, paino pudota, stressi hellittää ja lopulta elämänlaatukin paranee.

– Tulee sellainen olo, että saan vihdoin taas tehdä jotain sellaista, missä olen hyvä. En enää pelkästään ok, Markus hymyilee.

Teksti: Eve Hietamies

Kuvat: Kirsi Tuura

Julkaistu: 22.5.2015