OLEN NYT KUUNNELLUT Jutta Urpilaisen ja Antti Rinteen väittelyjä yhteensä tunnin verran. En jaksa kuunnella enempää, sillä tässä ajassa pääasia tulee kyllä selväksi. Urpilainen on parantanut kuin sika juoksuaan kuusivuotisen puheenjohtajakautensa ja kolmevuotisen hallituskautensa aikana.

Enkä puhu itsevarmuudesta tai imagosta, vaan hahmotuskyvystä, paineensiedosta ja aikaansaavuudesta.  

PITKÄÄN AIKAAN se ei näyttänyt siltä, totta. Siihen on kuitenkin neljä suurta syytä: lähtötilanne oli kokemattomuus, uusia ongelmia vyöryi päälle, kenelläkään muullakaan ei ollut kokemusta eurokriisistä, ja isot laivat kääntyvät hitaasti.

Mutta kolmessa vuodessa politiikkakone on tuottanut myös tuloksia: eurokentillä Irlanti, Portugali, Espanja ja jopa murheenkryyninä omaa luokkaansa oleva Kreikka ovat eri asennossa kuin hallituksen aloittaessa. Tärkein vientimarkkinamme, Eurooppa, alkaa olla kykenevämpi ostamaan suomalaisia tuotteita ja palveluja. Kuin sivutuotteena korkotasomme – ja sitä myötä satojentuhansien asuntolainan lyhentäjien korkotaso – on ennätyksellisen alhaalla ja valtion luottoluokitus yhä AAA.

Kotimaassa sote-ratkaisu merkitsee suurempaa todennäköisyyttä potilaiden pomputtelun vähentämiseen ja parempaa rahan riittämistä ihmisten hoitamiseen. Metsäteollisuus investoi vihdoin Suomeen, ja  työllisyys kohenee.

TYÖTTÖMIÄ OLI eduskuntavaaleihin 2011 käytäessä

245  000, kolme vuotta myöhemmin 7  000 enemmän. Työllisiä – meitä, jotka yhteiskunnan ylläpidon kustannamme – oli taas 2  388 000, nyt 4 000 enemmän. Vanhuuseläkeläisten määrä on kasvanut tämän hallituksen aikana sadallatuhannella, Kuopion väkiluvun verran.

Vaikka teollisuudesta on hävinnyt finanssikriisin alusta lukien samat Kuopiot, uusia työpaikkoja ei ole luotu velkavetoisesti julkista sektoria pöhöttämään. Eniten kasvaa yksinyrittäjien määrä – lohdullista, että jolleivät ihmiset työllistä toisiaan, he yrittävät työllistää edes itseään.

ON SIIS VAIKEA KUVITELLA, mitä olisi isossa mittakaavassa kannattanut tehdä toisin. Yksityiskohdista voi aina kinastella. Samaan aikaan demarien kannatus on mennyt alas, presidentinvaaleissa vain 6,7 prosenttiin. Kiistatonta siis sekin, että Jutasta ei ole ollut viemään Sdp:tä vaalivoittoon. Pitäisikö Rinteelle antaa sittenkin mahdollisuus? Onko 51-vuotias juristi tuoreempi kuin 38-vuotias kokeneempi opettaja?

Tavalliset suomalaiset. Porukka päättää. Nopea työpaikkojen lisääminen. Tasa-arvo.

Nämä ovat olleet puheenjohtajakisan yleisimmät fraasit. Vaikea niistä on silti löytää osviittaa sen enempää menneisyyden toisin tekemiseen kuin tulevaisuuteen. Missä ovat todelliset avainkysymykset, kuten yksinyrittäjien olematon sosiaaliturva? Tai halu byrokraattisen nuorisotakuujulistuksen sijasta lisätä kaduilla toimivan etsivän nuorisotyön rahoja, jos syrjäytyneet halutaan oikeasti löytää? Tai uskallus sanoa suurkaupunkilaisille, että terveyskeskusmatkan venyminen kahdesta kilometrista viiteen ei ole Lapin tuntikausiin verrattuna mitään?

TYÖN JA TASA-ARVON tavoittelu edellyttää tosiasioiden tunnustamista. Suomi on eri maa kuin 1903 Forssan julistuksen aikaan, mutta myös eri kuin 70-luvulla ja eri kuin laman jälkeen Lipposen aikaan 90-luvulla. Ehkä Sdp:n kannattaisi miettiä, käykö se väärää taistelua oikeita tavoitteita ajaessaan – tai toimii oikein, mutta puhuu väärin. Muuten vika taisto voi tarkoittaa myös viimeistä taistelua.