Joskus elämä leikitteli hänen kanssaan, toisinaan taas ripustautui kuin kivi kuolleen miehen kaulaan.
Ylläoleva toteamus Mihail Šolohoville Nobelin tuoneesta romaanista Hiljaa virtaa Don kuvaa hyvin Kiovan dramaattisten tapahtumien viimeisiä käänteitä. Kuukausien mielenosoittaminen sai lopulta presidentti Viktor Janukovitšin häipymään vähin äänin takavasemmalle ja takavuosien kansansuosikin Julija Tymošenkon ulos vankilasta.
Yhtä ja ainoaa uutta keulakuvaa ei ole tarjolla tilalle; lähiviikkoina kuvassa ovat kuitenkin mukana ainakin nyrkkeilysankari Vitali Klitško hajanaisen opposition yhtenä keulahahmona sekä tilapäisenä presidenttinä toimiva parlamentin puhemies Oleksandr Turtšynov.
Turtšynovin urassa tiivistyy Ukrainan lyhyt itsenäisyys surullisen selkeästi: Komsomol-johtaja, viimeisen kommunistipresidentti Leonid Kutšman suojatti, teollisuuspomoksi itsenäisyyden myötä 90-luvun alussa, Tymošenkon liittolaiseksi, oranssi vallankumous, salaisen poliisin päälliköksi, lauantaina parlamentin puhemieheksi ja sunnuntaina presidentiksi.
Kiovassakin päti vanha totuus, jonka mukaan sen, joka haluaa voittaa vallankumouksen, pitää saada vanhan vallan puolelta loikkaamaan väkeä omiin riveihinsä. Takinkäännösten alkusoitto nähtiin Länsi-Ukrainassa, jossa monen kaupungin johto loikkasi opposition puolelle viime viikon varrella. Lisäksi onnistuneessa vallankumouksessa on aina väkeä, joka hyppää voittajan vankkureihin tarkkailuasemista vasta välierissä: Trotskikin kääntyi bolševikiksi vasta palattuaan New Yorkista Pietariin helmikuun ja lokakuun vallankumouksen välissä keväällä 1917.
Šolohovin kirjassa seurataan Donin kasakoiden elämää ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä Venäjän verisen sisällissodan loppuun. Erilaista kasakkaa on nytkin riittänyt Ukrainan pääkaupungin toreilla ja turuilla: niin vanhan kuin uudenkin vallan joukoissa on ollut sekä maltillisia että kuumapäitä.
Kun tarkka-ampujien uhrien määrä kasvoi kaksinumeroisiin lukuihin kutakin yötä kohden, katsomon kiihkeimmät ehtivät jo povata Ukrainalle Bosnian tietä. Sellaiseen sisällissotaan Ukrainassa on kuitenkin huonosti aineksia, sillä maassa ei ole selkeää jakoa kansanryhmiin.
Melkein kaikki ovat kaksikielisiä, ukrainaa ja venäjää saatetaan puhua iloisesti sekaisin samassakin keskustelussa – ortodoksinen uskonto on kaikille yhteistä, samoin kuin käsitys siitä, että Venäjän juuret ovat peräisin Kiovasta, jossa viikinkien ja varjagien perustama Rus syntyi 800-luvulla.
Ukraina tarkoittaa krajia, rajaseutua, ja sitä puolustamaan kasakkalaitoskin aikoinaan perustettiin. Ukraina on syrjäseutua tietysti vain Moskovasta katsoen, Länsi-Euroopalle se on etuvartioista ensimmäinen. Historian kulussa sekä Ukraina että Valko-Venäjä ovat olleet idän ja lännen sotaretkien taistelutantereita; näillä main on ryöstetty, tapettu ja raiskattu sadan viime vuoden aikana milloin keisarien, milloin führerien nimiin, panssaria, sirppiä ja vasaraa säästämättä.
Ei ihme, jos Ukrainan kansa haluaa ensi sijassa rauhaa ja kehittää taloudesta hyvinvointia. Se heille suotakoon. Näillä näkymin maan naapureina tulevat olemaan sekä Euroopan unioni että Venäjä jatkossakin, miksipä ei siis pyrkiä hyviin väleihin molempien kanssa.
Kasakoille tärkein arvo oli vapaus. Erityisesti silloin, kun virta ei vie hiljaa, vaan väkevämmin.
