Apu

Markus Leikola: Vaaliohjelmat vuotavissa leileissä

Markus Leikola: Vaaliohjelmat vuotavissa leileissä

"Huonot ajat ovat aina olleet myös mahdollisuuksia, eivät vain uhkia."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Ranskan Beaujolais-alueen viininviljelijät keksivät 1960-luvulla tehdä markkinointitempun sillä, että alueella kautta aikojen valmistettu saman syksyn sadosta muutaman viikon kypsytyksellä valmistettu perusviini kiidätetään Pariisin nirppanokille rumpujen ja torvenpäristysten kera.

Marraskuun kolmas torstai on sittemmin vakiintunut Ranskanmaalla viininjulkistuspäiväksi, aivan kuten isiä on luontevaa ja ikimuistoista juhlistaa isien omalla päivällä juuri joulusesongin alkaessa, eli kaupallisin perustein.

Suomalaisessa politiikassa taas pari kuukautta ennen vaaleja on vakiintunut ajankohdaksi, jolloin puolueet julkistavat vaaliohjelmiaan. Kuten ranskalaisilla viininviljelijöllä, puolueillakin on tarjota hätäisiä kyhäelmiä komeissa raameissa. Suurempia, tammitynnyreissä kypsytettyjä syviä viisauksia on turha toivoa. Mehut ovat valuneet kahta vaille kaikkien puolueiden hallitusohjelman toteuttamiseen, joka sekin jäi kesken, vaikka jopa koko oppositio oli mukana sen toimeenpanon saattohoitajana.

Neljä vuotta sitten rustattu 85-sivuinen ohjelma oli toki kunnianhimoinen. Eurokriisi ja sittemmin myös kotimaan talouden hoitaminen kuitenkin tekivät pääministeristä ja valtiovarainministeristä aktiivisten toimijoiden sijaan ongelmiin reagoijia. Siinä hurlumheissä kumpikin, niin Urpilainen kuin Katainen, menivät vaihtoon ennen aikojaan – ja viime kesänä myös kumpikin hallituksen pääpuolue tuli äkkiä luopuneeksi kunnianhimosta.

Kunnianhimo nimittäin on politiikassa paitsi myönteinen myös välttämätön asia. Ei himo kunniaan, vaan halu saada jotakin aikaiseksi: muutosta parempaan luomalla uutta. Huonot ajat ovat aina olleet myös mahdollisuuksia, eivät vain uhkia. Sotakorvauksista sikisi laivanrakennusteollisuus, 1990-luvun lamasta telealan kultabuumi.

Tästä taantumasta on tuotoksena toistaiseksi joukko kohauttelusta nyrjähtäneitä olkapäitä päänpudistusten kera. Jos johto lamaantuu lamassa, ei maakaan pääse nousuun.

Vanhasta ei  tullut valmista, eikä siitä myöskään ole haluttu oppia. Katsotaanpa vaaliohjelmia tarkemmin.

Miten kristillisdemokraatit kehtaavat ottaa teemakseen rohkeuden heijasteltuaan vallan kahvassa muutosta eniten pelkäävien mielipiteitä neljän vuoden ajan? Miten Antti Rinne kehtaa julistaa tavoitteeksi, että naisen euro olisi sama kuin miehen – vain hetkeä sen jälkeen kun Sdp on ensin torpannut hoitovapaan kustannusten jakamisen isän ja äidin työnantajien välillä? Suurin kaikista surkuhupaisuuksista on kokoomuksen vaalilause: ”Jos vanha tapa ei toimi, tarvitaan korjausliike.” Siihenkö ei kahdeksan hallitusvuottakaan riittänyt?

Eipä opposition uskottavuus ole kaksisempi sekään. Keskustan viisi kärkeä hallitusohjelmaksi kehottavat muun muassa lopettamaan velaksi elämisen – hmm. Keskustan kahdeksan edellisen pääministerivuoden aikana julkisten menojen osuus bruttokansantuotteesta nousi 49 prosentista 54 prosenttiin. Hyvinvointieroja halutaan kapeammiksi, mikä on kaunista, mutta ne ovat maailman pienimmästä päästä jo ennestään. Suomi biotalouden ja kestävän kehityksen mallimaaksi, mutta ei kuitenkaan jätevesien puhdistusvelvollisuuksia kasvattamalla.

Huokaus. Ehkä  emme sittenkään tarvitse uusia tavoitteita.

Ehkä tarvitsisimme vain puolueen, joka sanoisi: "Anteeksi, ettemme muuttaneet maailmaa, kuten viimeksi ilmoitimme tekevämme. Nyt voisimme viedä kesken jääneet asiat ensiksi loppuun ennen uusien lupaamista. Aloitamme tänään.”

Julkaistu: 10.2.2015