Vuoden 2012 vaaleissa vastassa oli uusi ongelma: mikään porukka ei muodostanut enemmistöä, vaan oli vain joukko monenlaisia vähemmistöjä, jotka valtaa haluavien piti ottaa huomioon.
Tarkkaavainen lukija tuumii, että nyt menee kolumnistilta vuosiluvut sekaisin. Sehän oli 2011, kun Jyrki Kataisen johdolla käytiin vaikeat hallitusneuvottelut.
Mutta tarkoitankin vuoden 2012 Yhdysvaltain presidentinvaaleja, joissa Obama hankki toisen kauden Valkoisessa talossa yllä olevan tunnistamisella.
Suomeen rakennettiin 1860-luvulla myytti yhdestä kansalliskulttuurista, koska sellainen oli Euroopassa muotia ja yhden poliittisen liikkeen, nationalismin, tarpeisiin välttämätöntä. Viis veisattiin itä- ja länsimurteiden suurista eroista, vaan ryhdyttiin rakentamaan keinotekoista kirjakieltä suomen kieleksi – jonka noudattamatta jättämisestä on sittemmin monta sukupolvea koululaisista saanut karttakeppiä sormilleen.
Kansalliskulttuurista rakennettiin polttoainetta ensimmäisen maailmansodan myötä avautuneelle itsenäistymissaumalle, jolloin suomen- ja ruotsinkieliset taistelivat samassa rintamassa. Yhtenäisen kansan myytin vahvistaminen oli oikeiston resepti sisällissodan arpien kuromiseksi, ja se sai vettä myllyynsä yhteisestä itävihulaisesta.
Toisen maailmansodan jälkeen yhtenäinen kansa jälleenrakensi Suomen, vaikka Pohjanmaalla samaan aikaan kampitettiinkin karjalaisevakkojen kotoutumista sen mikä suinkiin osattiin.
Oikeastaan vasta suuret ikäluokat kysyivät isoon ääneen 1960-luvulla, ensimmäisten sadan myyttivuoden jälkeen, onko yhtenäistä kansaa koskaan ollutkaan?
Tänä päivänä on helppo sanoa, että Tapanilan joukkoraiskauksen syynä oli kansanryhmä, joka ei kuulu suomalaisiin. Poistetaan kansanryhmä ja ongelmatkin poistuvat. Koska kantasuomalainen raiskaaja on poikkeus, ei kantasuomalaisen ominaisuuden kantaja.
Toista se oli vanhaan hyvään aikaan, jolloin ukko ajoi eukon ja kakarat haulikolla lumihankeen ja Suomi johti itsemurhaajatilastoja, molemmat omin kotoisin voimin.
Tampereen käräjäoikeudessa käsitelty nuoren naisen ihmisarvon totaalituho, orjuuttaminen, ”naiseksi ottaminen” ja ”lapsen teettäminen” – siis ei joukkoraiskaus vaan yhden hengen jatkuva raiskaus – hämmentää jo selvästi enemmän. Kukaan ei ajattele, että romanikulttuuri nyt on sellaista. Tai että ajetaan kaikki romanit Intiaan.
Vaan että miten tällaista voi tapahtua Suomessa. Mikä ajattelu on toimiva alku ketjulle, jonka tavoitteena on vastaavan ehkäiseminen ennalta tulevaisuudessa.
Poliitikoille on jo ennestään vaikea pähkinä, miten miellyttää erilaisia väestöryhmiä vaalien alla. Jos olisi vain yksi ja yhtenäinen kansa, vaaleihin valmistautuminen olisi helppoa kuin heinänteko Suomi-filmissä.
Epäyhtenäisyys on hyvin tiedossa. Tästä ei ole kuin yksi askel siihen, että tunnustetaan ääneen, että kansakuntamme koostuu erilaisista vähemmistöistä: kaupunkilaisista, maalaisista, toisen polven maassamuuttajista. Miehistä, naisista, valkoihoisista, värillisistä, tumma-, vaalea- ja punatukkaisista sekä enenevässä määrin kaljuista.
Ensimmäistäkään todellista ongelmaa ei saada ratkaistua ennakkoluuloja lietsomalla, vaan vuoropuhelulla moni-ilmeisen kansakunnan kaikkien jäsenten kesken. Jos me selvitimme sortovuodet, talvisodan, jälleenrakennuksen, kylmän sodan ja Kekkosen kuoleman, kyllä me selätämme tämänkin laman yhdessä, mutta erilaisina. Tavis ei ole kukaan, kaikki ovat erityisiä.
