Apu

Markus Leikola: Supliikista suorituksiin

Markus Leikola: Supliikista suorituksiin

"Ei, koskaan ratkaisevalla hetkellä ei Macbeth eikä kuningas Lear pysähtynyt ottamaan selfietä itsestään aplodeeraavan puoluekokousyleisön edessä."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Politiikassa on kaksi pointtia yli muiden: valtaan pääsy ja vallan pitäminen. Kampanjoiminen ja päätöksenteko. Alex Stubb on osoittanut kahdesti kuukauden sisään olevansa mestari ensimmäisessä. Kolmas kerta vuoden sisään tulee sekin pian, ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Mutta silloin ei pärjätä, ellei ole näyttöjä myös toisesta, hallitsemisesta.

Kolmatta pointtia ei ole.

Hallitseminen on perehtymistä ja vakuuttamista pienessä piirissä. Perehtymistä ei nykypäivän monimutkaisessa maailmassa pysty yksin hoitamaan, vaan siihen tarvitaan tiimityötä.

Stubbin sanastoon tiimit ja muut nykypäivän ismit sujahtavat sulavasti, mutta ovatko ne enemmän kuin sanojen solinaa? Vaikuttaa siltä, että pohjimmiltaan Stubb on enemmän yksilöurheilija kuin joukkuepelaaja. Hän saa nautintonsa kilpailemisesta itseään vastaan tai pörrätessään fanilauman keskellä, mutta politiikassa ei ole kyse siitä.

Johtajan on oltava sosiaalisesti lahjakas, mutta ei yltiösosiaalinen. Jyrki Katainen rakensi ympärilleen luottamuksen ringin, ja sen voi tehdä vain vähä vähältä pienissä kammareissa, ihminen kerrallaan.

Parhaimmillaan johtajalla on uskottuja, avustajia ja neuvonantajia. Johtajalla ei ole kavereita. Johtajalla on kilpailijoita tai vihollisia, pahimmillaan sekä omissa että vieraissa. Kokoomuksen suurin valtiomies, Paasikivi, ei luottanut keneenkään, enintään ehkä päiväkirjaansa ja siihenkin vain ajoittain.

Johtaja on se, joka nostattaa tuulet, ei surffaa niillä. Juuri sen vuoksi johtaminen on niin yksinäistä.

Ajat ovat toki toiset kuin Paasikiven päivinä, ja kokoomus on suurista puolueista eniten onnistunut uudistamaan mielikuvaa poliitikoista pönöttäjinä. Suurten puolueiden johtajista Timo Soini on tähän asti ollut ainoa, joka puhuu johdonmukaisesti puhekieltä; nyt myös Stubb liityy uuden ajan kirjakieltä karttaviin puoluepomoihin.

Kun valtiaat tulevat rahvaan tykö samalla kielellä, huomio kiinnittyy enemmän siihen, mitä he sanovat, ei vain siihen, kuinka monta twiittiä minuutissa lähtee lapasesta. Hallitsija, joka kuluttaa karismapääomaansa viihdeohjelmissa, ei jätä pelivaroja pahan päivän varalle, eikä mikään viittaa pahoja päivien vähenemiseen. Kukaan, joka ei ole osannut myös tarpeen tullen vakavoitua, ei ole pärjännyt pitkään huipulla tämän totisen protestanttisuuden liekanarua raahaavan kansan kanssa, varsinkaan jos ajat ovat vaikeat. Ja nehän näyttävät olevan aina vaan vaikeat.

Ajat muuttuvat, mutta edelleen pätee, että twitterin vaalipiiri on se, josta valitaan valtaan, mutta paidankauluksista hikoilevien öiden, tuhansien kokoussämpylöiden, kahvitermoksien ja asiakirjavuorien uumenista, kansanvallassakin,  kasvaa se valta, jota käyttää kopromissit nimiinsä kirjaava hallitsija.

Johtajuuteen kuuluu voiton hetkellä muiden nostaminen esiin – kuten Shakespearen kuningasnäytelmissä, valtaa käyttää se, joka viettelee toiset kiitollisuudenvelkaan näennäisesti alentamalla itsensä.

Ei, koskaan ratkaisevalla hetkellä ei Macbeth eikä kuningas Lear pysähtynyt ottamaan selfietä itsestään aplodeeraavan puoluekokousyleisön edessä.

Politiikassa voi olla mukana kymmenen vuotta ilman, että kukaan muistaa ensimmäistäkään aikaansaannosta, mutta tästä viikosta alkaa Cai-Göran Alexander  Stubbin toinen, erilainen kymmenvuotiskausi.

Julkaistu: 18.6.2014