Apu

Markus Leikola: Salaam, Sharon!

Markus Leikola: Salaam, Sharon!

"Ariel Sharonin kuolemaa on Lähi-idässä sekä surtu että juhlittu. Sharon oli harvinainen israelilaispoliitikko: hän puolusti synnyinmaataan, josta hän oli taistellen rakentanut isänmaansa."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Ariel Sharonin kuolemaa on Lähi-idässä sekä surtu että juhlittu. Sharon oli harvinainen israelilaispoliitikko: hän puolusti synnyinmaataan, josta hän oli taistellen rakentanut isänmaansa.

Sharon syntyi Kfar Malalissa, silloisessa brittien hallitsemassa Palestiinassa. Britit menivät lupaamaan Palestiinaan valtion sekä juutalaisille että arabeille – mutta kun juutalaisia alkoi toisen maailmansodan raunioilta vyöryä Israeliin joukoittain, he veivät palestiinalaisen maat, mannut ja mökit.

Arabit puolestaan vastasivat uhkaamalla ajavansa juutalaiset mereen. Kfar Malalista oli vielä vuoden 1967 alkuun asti alle peninkulma Välimerelle lännessä ja saman verran Jordanian rajalle idässä. Israel otti uhkan tosissaan.

Jos olivat israelilaiset maahanmuuttajia, palestiinalaisista tuli moneen kertaan pakolaisia: lähiseuduille, lähimaihin, Pohjois-Afrikkaan, ympäri Lähi-itää. Kutakuinkin samalle alueelle, josta nuori Israel puolestaan houkutteli juutalaisia rakentaakseen isompaa väestöpohjaa.

Ja kun maahanmuutto Välimeren rannoilta ei sujunut tarpeeksi ripeästi, Israel alkoi ostaa selvällä rahalla juutalaisille lähtölupia niin Romanian diktaattorilta Ceausesculta kuin sittemmin Neuvostoliiton Gorbatšoviltakin. Nykyään Israelin väestöstä on juutalaisia 75 prosenttia ja näistä syntyperäisiä 70 prosenttia eli puolet koko väestöstä.

Syntyperäisetkin israelilaispoliitikot – kuten nykyinen pääministeri Benjamin Netanjahu – ovat syntyneet jo itsenäisen Israelin syntyaikoihin. Israel on päivä päivältä enemmän elinaikaisesti vakiintunut itsestäänselvyys niin israelilaisille, palestiinalaisille kuin näiden naapureillekin.

Tämän päivän Israelilla ei enää ole maailmalla isoja juutalaisreservejä, joista tuoda lisää maahanmuuttajia. Yhä suuremmaksi väestöryhmäksi nousevat Israelin arabit, jotka ovat siis eri asia kuin palestiinalaiset. Heitä on jo yli 20 prosenttia väestöstä, heillä on täydet kansalaisoikeudet ja omat kansanedustajat parlamentissa, knessetissä. Koska arabien perheet ovat suurempia kuin juutalaisten, heidän osuutensa väestöstä kasvaa.

Israelin arabit ovat tietysti tunteneet sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta arabien ja juutalaisten välit ovat olleet varsin rauhalliset kaikki nämä vuosikymmenet. Israelin arabien ja juutalaisten väliset suhteet ovatkin hyvä esimerkki siitä, että kaikki ei ole lainkaan niin vastakkaista. Lisää esimerkkejä: arabeista 30 prosenttia on kristittyjä ja vain 70 prosenttia muslimeja. Arabian ja heprean kieletkin ovat lähisukulaisia: esimerkiksi rauha on hepreaksi shalom ja arabiaksi salaam.

Kahden valtion toimivaa mallia Lähi-itään odotellessa Israelista tulee siis päivä päivältä monikulttuurisempi.

Israel onkin paradoksien maa. Yksi niistä on haukkojen ja kyyhkyjen suhde: rauhantekijät ovat aina olleet vahvoja oikeistolaisia kuten Jasser Arafatin kanssa Nobelin rauhanpalkinnon saanut Menachem Begin. Tai Sharon, joka tyhjensi Gazan israelilaisista siirtokunnista ja jätti alueen palestiinalaisille. Pullistelu ja nyrkin lyöminen pöytään ovat taanneet vahvoille johtajille riittävän liikkumavaran.

Nyt Israelin perinteisesti sekavassa politiikassakin puhaltavat uudet tuulet. Viime vuoden vaalien pääpuheenaihe oli kerrankin talous, ei ulkopolitiikka. Valtiovarainministeriksi tyhjästä noussut kansansuosikki Yair Lapid puhuu jo uskonnon ja politiikan erottamisesta toisistaan. Se on tuskin rauhan kannaltakaan aivan huono asia.

Julkaistu: 15.1.2014