Apu

Markus Leikola: Repe ja me

Markus Leikola: Repe ja me

"Repe tietää vain, että hän pystyy menemään töihin niin kauan kuin tuttu hoitaja potkii häntä persuksille joka aamu ja sillä lailla elämä sujuu."
Teksti Apu-toimitus
Mainos

Nyt ei puhuta syrjäytyneistä eikä väliinputoajista, ne kun ovat kovin laajoja käsitteitä.

Nyt puhutaan vain yhdestä yksittäisestä ihmisestä. Sanon häntä Repeksi, mutta se tuskin on hänen oikea nimensä.

Hänen oikeaa nimeään en nimittäin tiedä.

Repe kuuluu ryhmään, joka kulkee viranomaisten papereissa nimellä mielenterveyskuntoutuja.

Oikeasti Repe ei kuulu mihinkään ryhmään, koska hän ei oikeastaan kuulu minnekään.

Mielenterveyskuntoutujille tarkoitettuun asuntolaan hänet on otettu, koska hän ei ole sairas, joten hänen paikkansa ei ole sairaalassa, mutta hän ei pärjää kotonaankaan. Joko hänen vanhempansa tai omaisensa eivät jaksa auttaa häntä päivästä toiseen tai sitten heitä ei ole pitkään aikaan enää ollutkaan, ainakaan Repen elämässä.

Repe ei ole vaikeavammainen eikä Repe ole ikävä ihminen, vaan Repe on erilainen. Repen tapauksessa erilaisuus tarkoittaa ennen kaikkea sitä, että Repe on erilainen päivästä toiseen. Joinakin päivinä Repe lähtee iloisesti töihin, toisina päivinä häntä taas on melkoisen vaikeaa saada lähtemään töihin.

Tällaistahan se on toki meillä muillakin,  sillä erotuksella, että me muut käskemme itse itseämme ja saamme aikaiseksi lähteä töihin huonompinakin päivinä, Repe taas tarvitsee jonkun toisen käskemään häntä. Repe siis pystyy toimimaan yhteiskunnassa eikä saa potkuja tai joudu heitteille niin kauan, kuin joku patistaa häntä. Tämä joku on yhteiskunnan rahoittama työntekijä, koska yhteiskunta sekä ajattelee että Repellä on ihmisarvoa ja että Repe tulee halvemmaksi, kun Repe saadaan pidettyä töissä ja niin paljon elämässä kiinni kuin mahdollista.

Mutta sama yhteiskunta myös ajattelee, yleensä edustajiensa aivoilla, että tämä julkinen sektori on aivan liian kallis ja huonosti tuottava. Niinpä Repen asuntolan johtaja miettii, että Repen sijalle voisi ottaa jonkin vaikeavammaisen, koska sillä tavoin asuntola saisi yhteiskunnalta enemmän rahaa.

Vaikeavammaiset toki vaatisivat myös enemmän hoitajia hoidettavaa kohden, mutta jos ei palkatakaan enemmän hoitajia, rahaa tulee enemmän ja kuluja menee saman verran kuin ennenkin – tuottavuus nousee. Suomi nousee!

Mihin me Repe sitten laitetaan, saatat Sinä, lukija, kysyä tässä kohdin. Koska voimaannuttaminen on nyt suurinta huutoa sosiaalityössä, me kysytään tietysti Repeltä itse, eihän me haluta holhota ihmisiä, vastaa yhteiskunta.

Repe ei tiedä, mitä vastata, koska ei hän tiedä vaihtoehdoista mitään eikä osaisi arvioida niitä, vaikka ymmärtäisikin. Repe tietää vain, että hän pystyy menemään töihin niin kauan kuin tuttu hoitaja potkii häntä persuksille joka aamu ja sillä lailla elämä sujuu.

Repe tietää olevansa mielenterveyskuntoutuja, mutta vaikka hän on kuntoutunut asuntolassa jo yli kymmenen vuotta, hän kykenee tajuamaan, ettei hän ole liikahtanut sieltä elämässä eteenpäin minnekään, vaan on samassa jamassa. Silloin Repe saattaa masentua, silloin Repeen tungetaan lääkkeitä, ettei mielialat mene, ja silloin Repen toimintakyky heikkenee entisestään, kauemmaksi meistä, jotka kutsumme itseämme normaaleiksi.

Kaikki muutokset ovat siis Repelle muutoksia huonompaan suuntaan. Ja yhteiskunnalle kalliimpaan suuntaan eli huonomman tuottavuuden suuntaan.

Miksi ihmeessä me sahaamme sitten oksaa niin Repen kuin yhteiskuntammekin, tämän meidän yhteisen, alta?

Julkaistu: 24.12.2014