Nyt kun on tarpeeksi päivitelty kotimaisen politiikan kaaosta, on aika miettiä, miten rikkinäinen politiikka eheytetään.

Ihan ensiksi: on hyvä, että vaalit ovat tulossa – vaikka osa ongelmista johtuukin vaalien läheisyydestä. Tosin parempi olisi ollut, että vaalit olisivat olleet tulossa jo joku aika sitten. Ennenaikaisia eduskuntavaaleja pidetään jotenkin noloina ja häpeällisinä. Kyllä lakiin on sellainen mahdollisuus jätetty aivan muista syistä.

Mitään niin noloa kuin enemmistöhallituksen lakiesitysten romuttuminen yksi toisensa jälkeen, pahimmillaan äänin 185–1, on vaikea kuvitella.

Hallitustaipaleen ohdakkeisuutta on soviteltu myös puolueiden suuren määrän tiliin. Kristillisistä Vasemmistoliittoon ulottuvan rintaman laajuudesta tuskin oli alun alkaenkaan sellaista iloa kuin kuviteltiin, mutta kun kuudesta puolueesta on jäljellä neljä, meno on vieläkin heppoisempaa.

Isoimmat ongelmat ovat olleet niin alussa kuin lopussa kahden pääpuolueen välillä – eivätkä johtajavaihdokset vieneet kuin ojasta allikkoon.

Ratkaisuksi on haettu johtohahmoilta sitoumusta istua kausi loppuun asti. Milläköhän Jutta Urpilainen olisi voinut sellaisen sitoumuksen allekirjoittaa? Ja tuskinpa olisi viisasta, että Suomen EU-komissaari valittaisiin mistä hyvänsä joukosta, kunhan ei hallituksesta.

Jos kaksi suurta ei tule keskenään toimeen, on ratkaisuksi soviteltu kolmen suuren pohjaa. Lisää riitapukareita siis? Tulos ei olisi muuta kuin jatkuvasti vaihtuvia liittoutumia kaksi yhtä vastaan, ei yhtään kaikkien puolesta.

Ja viime kädessä ongelma on pitkä ja yksityiskohtainen hallitusohjelma. Tämä selitys saamattomuudelle on suosikkini: hallitus ei saa mitään aikaiseksi, koska se on aikonut saada aikaiseksi niin paljon.

Suomen isoimmat ongelmat liittyvät viennin vetokykyyn ja väestön ikääntymiseen. Ensimmäinen petraantuu pitämällä huolta kansakunnan myynti- ja kielitaidosta ja tukemalla tuotekehityksen lisäksi myös markkinointia. Vaalien jälkeiseksi ulkomaankauppaministeriksi voidaan nimittää kuka tahansa edustuskelpoinen poliitikko, joka ymmärtää toimia keulakuvana. Lisäksi viennin perusta on kotimarkkinat: sen tähden arvonlisäveroa ei pidä jälleen nostaa, vaan laskea.

Ikääntymisestä taas selvitään pitämällä huolta, että sosiaali- ja terveysrahat ovat yhdessä kassassa eikä hajallaan ympäri maata Kelalla, kunnilla ja valtiolla. Jos este on kunnallinen autonomia, sitä on kavennettava.

Eli vanhan sote-uudistuksen lisäksi vielä toinen uusi päälle. Siinä voi lentää romukoppaan niin maalaiskuntien päätösvalta kuin Kelakin, kumpikin keskustan silmäteriä.

Uudistukset voidaan tehdä siis vain keskustavetoisella hallituksella, koska muut eivät tällaisiin kykene. Äärikonservatiiveja tai ääriliberaaleja hallitukseen ei tarvita, koska näiden edustamat näkökannat löytyvät kyllä jo keskustan sisältäkin.

Koska sekä kokoomus että Sdp pelaavat luokattomalla finaaliesityksellään itseään paitsioon, hallituskumppaniksi ei jää – iki-Rkp:n lisäksi – kuin perussuomalaiset. Timo Soini hinkuu ulkoministeriksi ja pysyy poissa kotimaan politiikasta, mikä sopii kaikille, hänelle itselleenkin. On puolueeseen muitakin käytöstaitoisia kasvanut sen verran, että heistä raapii ministerijoukkueen kokoon.

Tämähän olisi silläkin tavoin hämmästyttävä hallituspohja, että oppositiosta tulisi hallitus hallituksen sijaan. Melkein niin kuin demokratioissa.