Ei ole helppoa olla noin satavuotias. Suurin osa samanikäisistä, joiden kanssa vartuttiin, on siirtynyt jo manan majoille. Kuten vaikka Tšekkoslovakia. Yksinäisyyden tunne valtaa mielialaa yhä useammin. Norjakin viihtyy enemmän natolaisten kuin EU-jengin kanssa. Onneksi edes aika kultaa muistot...
Rapsutetaanpa vähän sitä ulkokultaa. Suomen itsenäisyydestä äänestettiin 97 vuotta sitten 100–88, kutakuinkin samoin luvuin kuin miesparien ja naisparien oikeudesta solmia avioliitto (105–92) viime viikolla.
Äänten jakautumisen seuraukset olivat vuonna 1917 dramaattiset: kumpikin osapuoli alkoi mätkiä toisiaan. Euroopan nopeimmassa ja monessa mielessä tuhoisimmassa viime vuosisadan sisällissodassa kuoli jälkiselvittelyineen ennätysajassa pitkälti yli 30 000 ihmistä. Niin että on tässä kehitystä tapahtunut, kun enää asiat tappelevat, eivät ihmiset.
Sekin seuraus sisällissodasta oli, että häviölle jäänyt osa joutui totuttelemaan näkymättömyyteen. Kommunismi oli kiellettyä, ja taustaansa piilottelevat punaorvot oli monin paikoin leimattu toisen luokan kansalaisiksi riippumatta siitä, mitä laki sanoi. Nälkä, puute ja vaino olivat aivan liian usein arkipäivää, eikä asiaintila tuntunut iholla yhtään paremmalta vain siksi, että itärajan takana tilanne oli vielä huonompi.
Taistelu köyhyyttä vastaan voitettiin vasta, kun oli käyty kaksi Neuvostoliitolle hävittyä sotaa ja yksi Neuvostoliiton rinnalla Lapissa voitettu sota. Siinä hötäkässä kuoli hirvittävä määrä isiä, veljiä ja poikia, ja vielä useampi traumatisoitui – kuka näkyvämmin, kuka näkymättömämmin.
Toisen maailmansodan melskeissä Suomessa ei rintamaa kuitenkaan syntynyt rintamaille toisin kuin vuonna 1918 – ja toisin kuin Portugalia ja Ruotsia lukuun ottamatta kaikkialla muualla Manner-Euroopassa. Pellot ja tehtaat jäivät meillä pitkälti ehjiksi.
Eduskunnan äänestykset, tuolloin ja nyt, ovat merkittäviä virstanpylväitä sen vuoksi, että Suomessa voittajat ovat aina korostaneet lain merkitystä. Aluksi se tarkoitti Suomen oikeuksia, sitten voittaneiden oikeuksia ja vähitellen ihan kaikkien oikeuksia. Laillisuusperiaate on niin vahvasti meihin iskostettu, että tänäkin päivänä Suomessa moni ajattelee, että se, mikä on laki, on etiikka ja moraalikin. Samojahan ne eivät ole; laki näyttää suunnan, ja ajattelu pitää hoitaa itse.
Isoenoni Eino E. Suolahti syntyi tasan sata vuotta sitten ja kuoli 1977. Hän viihtyi lähinnä Helsingissä ja oli omimmillaan kulttuuripiireissä. Vahvoilta ranskalaisilta parfyymeilta ja vielä vahvemmalta skottilaiselta viskiltä tuoksuva sulava, sivistynyt herrasmies tuntui lapsestakin poikkeusyksilöltä. Hän oli aina ystävällinen, loistava tarinankertoja, jonka elämän ulottuvuudet hehkuivat kaikkien horisonttien tuolle puolen, kauan ennen internetiä. Hän oli kansainvälinen suomalainen, mutta samalla jotenkin yksinäinen: poikamies, joka oli kiinteä osa kaikkien lähisukulaisten perheitä.
Vasta hänen kuolemansa jälkeen minulle, nuorelle miehelle kerrottiin, että hän oli ollut homo.
Onni on saada elää sellaisessa lähes satavuotiaassa Suomessa, joka kestää sen, että sen kansalaiset saavat jo elinaikanaan olla sitä mitä ovat: kansalaisia täysillä kansalaisoikeuksilla. Se on paljon enemmän kuin yksi äänestys ja yksi laki.
Niin että tästä eteenpäin ihmiset voisivat olla ihan vaan ihmisiä ja suomalaisia.
